Elossa tänään, entä huomenna?

Joulunaikaani on mustan raidan tuonut turkulaisen ystäväni Sallin odottamaton kuolema. Syyskuun lopulla olimme yhdessä teatterissa. Eipä olisi voinut silloin mielessäkään käydä, että se tulee olemaan viimeinen tapaamisemme. On vaikea kuvitella, että eloisa, touhukas, melkein taukoamatta juttua suoltava Salli on oikeasti poissa, 67-vuotiaana. Hän oli niin vahvasti elossa.
Näitä muistutuksia elämänlangan ohuudesta tulee toki ikääntyessä yhä useammin. Ne koskettavat paitsi siksi, että ystävä on poissa, myös siksi, että oma kuolevaisuus tulee niin liki. Esikoisen kanssa oli taas kerran juttua siitä, miten tärkeää olisi tehdä asioita ajoissa selväksi, jos kuolema tulee yllättäen. Läheisten tärkeyttä ja rakkauttani heihin olenkin yrittänyt tuoda usein esiin. Esikoinen otti esiin myös keskustelun käytännön asioista kuten  hautajaisjärjestelyistä. Jälkeen jääneitä kun omassa järkytyksessään helpottaisi, jos olisi jo valmis toive, millaiset hautajaiset voisivat olla. Esikoinen totesi, että kyllä hän toki tietääkin, mitä toivoisin. Kun kysyin, mitä hän sitten arvelee, heti meni pieleen. Eipä sillä, että ne nyt olisivat kyseisessä tilanteessa tärkeimpiä asioita, ainakaan jo maailmasta poistuneelle.
Jo vuosikymmeniä sitten minua kosketti seuraava Helinä Siikalan runo, joka edelleen puhuttelee:

Sanat edelleen sanomatta
Silti en vaikene
Rakkaamme kuolevat meiltä pois
Emme koskaan ennätä sanoinemme
odotamme oikeaa, parempaa hetkeä
Ei sitä tule, ei ole parempaa hetkeä
On vain tämä, tässä ja nyt
Siksi en vaikene
annan kasvojen aueta, silmien ja suun
Sinua en päästä ohitseni
Saatan lakata, saatan mennä pois
jos niin tahdot, menenkin,
mutta ohitseni et pääse
Kosketan sinua,
niin että, jos kuolisitkin

Hyvää matkaa, Salli!

Joulun rauhaa ja melskettä Bsysselistä

Joulu on sujunut tänä vuonna lastenlasten jouluun osallistuen Brysselissä. Tosin Mummeli on saanut soitella toista viulua, kun Kuopus, Kultatytön ja Kultapojan Tupeliksi tai Pupuksi tai Tupsuksi kutsuma on saanut ensisijaisen huomion. Hyvin sen olen kestänyt. Tupeli kun on harvinaisempi vieras talossa ja toki touhuaa täysillä koko ajan lasten kanssa.
Joulun rauhaosuutta oli muun muassa osallistuminen Merimieskirkon aaton hartauteen. Aattona tosin vettä tuli ihan kiitettävästi, vaikka lämmintä oli jotain 7-8 astetta. Joulupukin käynnin jälkeen rauhasta ei sitten ollut tietoakaan, kun lahjoja avatessa alkoi kiljahtelu, kuten yleensä lapsiperheissä. Tapanin iltana ahtauduimme keskustaan Grande Placelle ihailemaan valoshouta. Upea oli! Manneken Piss tuli taas kerran katsastettua.Tällä kertaa pikku kaverilla oli juoksuttamineet päällä. Patsaan nimeä kantava juoksutapahtuma olikin juuri kaduilla menossa, punaiset tonttulakit olivat juoksijoille päässä. Täytyi taas Googlesta kerrata pissaavan poikapatsaan historia, kun Kultatyttö sitä kyseli. Patsaan alkuperästä on kaksi tarinaa. Toisen mukaan pikkupoika sammutti 1600-luvulla vihollisen kaupunkiin heittämän pommin sytytyslangan pissaamalla. Toinen tarina kertoo, että rikas porvari oli

nykyiseltä patsaan paikalta löytänyt kadoksissa olleen pikkupoikansa ja siksi lahjoitti patsaan. Niin tai näin, tarina on kaunis. Patsashan on Brysselin maamerkki, niin pienikokoinen kuin onkin. Vaatevarasto on kuitenkin iso, toistasataa asua ja asuilla on myös hoitajansa.
Placelle Sainte Catherinella oli sitten varsinaiset joulumarkkinat! Valoja ja kojuja vierivieressä, maailmanpyörä ja luistinrata, joihin molempiin oli pitkät jonot. Tunku oli sitä luokkaa, että en muista moista aikoihin kokeneeni. Yhtään ärtynyttä ihmistä en silti tavannut. Tuli mieleeni varttuneempi pariskunta joulun alla yhdessä kaupassa kotikonnuillani. Jouduin ohittamaan heidät kärryjeni kanssa, jolloin he joutuivat hieman väistämään. Kun olin ohittamassa heitä uudelleen toisella käytävällä, nainen totesi miehelle:Nyt se on taas meidän takana, väistytään. Mutta jos se vielä tulee ei väistytä.---- Ja meidän lisäksemme ihmisiä oli tosi vähän. Meitä on siis ihan joka junaan ja joku jää tunnetusti asemallekin!
- Tällä "markkinareissulla" minut painostettiin sitten osterin maistamiseenkin, jonka olen tähän asti välttänyt. Siinähän sen kurkkuunsa kulautti ja lähinnä sitruunan maku jäi suuhun.

Pelkkiä sirkushuveja!

Tuli tehtyä etelän matka! Siis ihan Helsinkiin asti. Vuosia sitten sain siskon tytöltä synttärilahjaksi etelän matkan - edestakaisen junalipun Toijalaan. Senkin reissun tietysti tein, kun kerran ilmaiseksi pääsin. Tällä kertaa Hesaan jouduin ihan itse maksamaan. Selvisi reissussa sellainenkin asia, että lipputoimistosta ostaen lippu maksaa euron enmmän, jos matkustaa samana päivänä. Tällainen muutos on tullut kesäkuun alussa. Kuka se sanoikaan, että matkustelu avartaa. Studio Pasilassa olin ystävän kanssa katsomassa Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelijöinä Marja Larivaara ja Eero Aho. Ahoa fanitan suurella sydämellä, mutta Larivaaraan suhtauduin epäillen. Havaitsin kyllä sitten, että en ole häntä teatterin lavalla edes koskaan nähnyt. Mielikuva näyttelijän työstä on syntynyt vain ilmeisesti lehtijuttujen perusteella. Esitys oli intensiivinen, vaikuttava, otteessaan pitävä kaiken aikaa ja etenkin loppu oli yllättävä. Kaikki näyttämöllä nähty oli kyllä uskottavaa ja elämälle tuttua. Sympatiani olivat aika lailla näytelmän Johanin puolella, hän kun oli lähes kaiken aikaa ihan pihalla itsessään ja omassa elämässään. Näytelmän Mariannessa näkyi naisen kyky löytää voimia ja vahvuutta kipeässäkin tilanteessa.  Nähdyt aiheet ja tapahtumat elivät mielessämme ja jutuissamme pikkutunneille asti. Yritimme ystävän kanssa jälkeenpäin miettiä esityksen premissiä eli pääsanomaa. Mitään yhtä oikeaa, kristallinkirkasta ei mielestäni löytynyt, jotain yritelmiä kuitenkin. Yksi voisi olla: Ihmisen on ensin kohdattava ja kestettävä oma syvä yksinäisyytensä ennenkuin voi elää tyydyttävässä suhteessa toisen kanssa. Toinen yritelmä voisi olla: Kukaan ei oikeastaan tunne itseään, vielä vähemmän toista.
Tätä esitystä voisin kovasti suositella, ellen olisi tyystin lopettanut tällaisia suosituksia. Lopetin ne sen jälkeen, kun suosittelujeni perusteella pari ystävää meni teatteriin ja heistä esitys olikin kehnoista kehnoin. Opin kerrasta, että yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta ja kolmas ei mistään. Miksipä siis ketään kehoittaisin menemään oman kokemukseni perusteella minnekään!
Tänään minulla oli Hesassa vielä taidetreffit itseni kanssa. Olin Ateneumissa katsomassa Rafael Wardin näyttelyä. Hänen tauluistaan mie tykkään! Näyttelyssä tuli itselleni aikaisempaa laajempi käsitys hänen taiteestaan. Hänellä oli 1950-luvulta joitain aika "vähävärisiä" tauluja ja myöskin asetelmia. Uusimmat teokset olivat mustia. Eniten ehkä pidin hänen maalauksistaan hoitokodin ihmisistä. Jostakin esitteestä luin Wardin sanoneen, että "koska maalaan elämää, maalaan ihmisiä." Wardin ihmiset eivät ole kovin selväpiirteisiä, mutta usein värikylläisiä.- Nämä nyt ovat tällaisia, taidetta täysin ymmärtämättömän ihmisen subjektiivisiä ajatuksia. Kun lähdin Ateneumista, bongasin kadulla itse taiteilija Wardin. Pölähdin tietysti häntä kiittelemään näyttelystä. Siinä ja siinä, että en pyytänyt häntä kanssani "kaverikuvaan", eikös silleen kuuluisi tehdä, kun tapaa jonkun suosikkinsa?

Vanhat vaikuttavat?

Vanhuspalvelulaki määrää vähentämään laitoshoitoa ja panostamaan vanhusten asumiseen omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Hyvä näin, ellei mennä samalla ojasta allikkoon. Muistelenpa vain aikain taakse, jolloin isolla kädellä vähennettiin mielisairaalapaikkoja ja sairaalahoitoon pääseminen siten vaikeutui. Kuinkas kävikään, avohoitoa ei kehitetty vastaavasti ja mielenterveyspotilaista osa joutui tyhjän päälle. En tiedä, onko tilanne nyt jo sillä saralla korjaantunut, toivon niin. Toivoa sopii myös, että vanhusten hoidossa näin ei tapahtuisi. Tampereen kaupungin tiedotuslehdessä 5/2013 ainakin kovasti lupaillaan. Muun muassa kotona asuvien vanhusten suun terveyteen ja ravitsemukseen luvataan jo ensi vuonna erityisesti kiinnittää huomiota. Miten se käytännössä tapahtuu,sitä ei kerrota. Kotikuntoutustakin on luvassa. "Muutoksilla pyritään lisäämään myös ikäihmisten itsemääräämisoikeutta", kerrotaan ja korostetaan yksilöllisiä tarpeita. Hyviä asioita, toivottavasti rahaa ja sitä myöten työntekijöitä saadaan riittävästi. Tutkitun tiedonkin mukaan tiedetään, että useimmat ikäihmiset haluavat asua kotona.Toteutetaankohan itsemääräämisoikeutta myös niiden kohdalla, jotka esimerkiksi turvattomuudentunteen takia eivät uskaltaisi enää kotonaan asua? Hyväkään kotipalveluhoito kun ei voi olla ympärivuorokautista. Kotona asumista ei tulisi tunkea kuin käärmettä pyssyyn. Tästä eräällä tuttavallani on ikäviä kokemuksia parin vuoden takaa.(jääköön paikkakunta sanomatta). Hänen äitinsä kotiutettiin sairaalasta, vaikka äiti ja omaiset olivat sitä mieltä, että hän ei siellä kykene yksin asumaan. Täytyi kuulemma saada ensin näyttö, että ei pysty. Siksi kukaan omainen ei saanut mennä vanhuksen kotiin auttamaan. Näyttö saatiin: jo ensimmäisenä yönä vanhus kaatui kotonaan. Vastaavanlaisesta tapauksesta oli sitten samoihin aikoihin yleisönosastokirjoitus Hesarissa. Kyse ei siis ollut yksittäistapauksesta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tuota vanhuksen itsemääräämisoikeutta käytännössä toteutetaan ja millaisten asioiden suhteen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä helpompi usein hänen ylitsensä on kävellä, on kyse sitten läheisistä tai hoitohenkilökunnasta.
---Tampereen vanhusneuvosto on valinnut tamperelaiseksi vanhaksi vaikuttajaksi eläkkeellä olevan liikuntaneuvojan ja kulttuuriohjaajan, Tuula Kivistön. Hän ohjaa edelleen monenlaisia kerhoja ja ryhmiä. Vaikuttaa siis oikeasti monen ikääntyneen elämään eri tavoin.
---- Vielä lehtikatsausta. Psykologi Pirkko Lahti (Mielenterveys 4/13) kertoo ajatuksestaan arjen nobelistista. Ihminen vaikuttaa arjen teoillaan huomaamattaankin.Jos nyt oikein ymmärsin Pirkko Lahden ajatuksen, niin hänestä arjen teot olisivat Nobelin arvoisia. No niitä virallisia palkintoja saamme odottaa, sitä tuskin Lahtikaan tarkoitti, mutta jokainen voi itse itselleen ja toisille antaa symbolisen mitalin. Lahtikin korostaa oman asenteen tärkeyttä: " Jos suhtautuu kaikkeen kielteisesti, se näkyy myös elämän laadussa." Tuohon ei voi vastaan väittää, näin on. Ja tietysti päinvastoin. Jos katsoo asioita myönteisesti, sekin näkyy elämän laadussa.Moni asia saattaa ensi näkemältä/kokemalta tuntua ikävältä. Lahti kehottaakin kokeilemaan uusia asioita, ei kerran, vaan kolme kertaa. Jos se ei sittenkään tunnu hyvältä, sitten on lupa luovuttaa. Ajattelen, että monesti este tulee jo siitä, että ei tutustu asiaan sitä ensimmäistäkään kertaa. Eilen bussissa viereeni tuli istumaan tuttava, jota harvoin tapaan. Hänen, työssä olevan,  kokemus oli, että monet eläkkeelle jääneet käpertyvät kotiinsa. Ilokseni saatoin laajentaa hänen näkemystään,. Omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni kun, paria poikkeusta lukuunottamatta, ihmiset ovat eläkkeelläkin säilyttäneet aktiivisuuttaan ja mielenkiintoa asioihin, uusiinkin asioihin. Uskon myös siihen, että jos ihminen on työiässä vireästi elämässä kiinni, on hän sitä pääsääntöisesti eläkkeelläkin ja päinvastoin. Eihän ihminen perusminältään miksikään muutu, vaikka ammattistatus muuttuu.

Olipa iloinen itsenäisyyspäivä!

Tampereella oli erityinen rooli itsenäisyyspäivänä tänä vuonna, kuten kaikki tiedämme. Sen kunniaksi päätin itsekin osallistua rientoihin täysin rinnoin. Soihtukulkueen tosin missasin väärän informaation takia. Mutta Marco Bjurströmin vetämiin tansseihin Manuela Boscon ja Matin kanssa torille ehdin juuri. Marco kehotti kaikkia tanssimaan, jos ei muuta, niin viereisen ihmisen kanssa. Muistinpa siinä, että rohkea rokan syö ja kaino ei saa kaaliakaan. Eli kysyin parikseni juuri kohdalle osuvan omaa ikääni lähentelevän naisen. Miehiin päin en katsonutkaan, ettei vain kukaan olisi luullut, että haen pitempäänkin seuralaista. Valssit sujuivat mallikkaasti. Nainen kertoi aikoinaan paljonkin tanssineensa, mutta ei viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen lainkaan, kun mies oli lähtenyt lipettiin.Voisinpa kuvitella, että hänestä oli yhtä hauska tanssia kuin minusta. Seuraavaa tangoa hän ei sanonutkaan osaavansa, mutta hyvä onneni jatkui! Luokseni pujotteli entinen työkaveti ja tanssit jatkuivat. Chat chat chaata, kuten tangoakin, taisimme mennä osaksi omalla tyylillä, mutta hauskaa oli! Torilla jaettiin tuhat sinistä ja valkoista kaasuilmapalloa, jotka yhtä aikaa laskettiin taivaan tuuliin pormestarin puheen ja eläköön-huutojen jälkeen. Näky oli vaikuttava! Vaikuttavat näyt jatkuivat, kun perinteinen ilotulitus alkoi. Sen jälkeen ehdinkin sopivasti telkkarin eteen katsomaan Tamperetalon juhlia. Tällaisena vanhan liiton naisena olin vallan täpinöissäni konsertti/runo- osuudesta! Peukuttaisin kovasti, jos olisin naamakirjalainen! Tästä ohjelmasta sai telkkarin ääressäkin nautintoa eri lailla kuin kuunnellessaan julkkisten haastatteluja siitä, mitä pitävät juhlasta ja mitä ajattelevat itsenäisyydestä. Netistä kylläkin katsoin, että jotkut olivat vallan pitkästyneet ja joku kaipasi ruumista, kun hautajaistunnelma jo juhlassa oli. Ennustinkin aivan oikein, että tulee tykkäämistä, mutta myös haukkuja. En kyllä tiedä, millaisissa hautajaisissa ihmiset käyvät, kun omat  hautajaiskokemukseni ovat toisenlaiset. En panisi pahakseni, vaikka perinteisiin linnan juhliin tehtäisiin jatkossakin muutoksia, edes välillä.Vaikka vähempi on niissä paikan päällä tullut oltua, kun ei kukaan pressa ole ymmärtänyt kutsua. Tämän vuoden juhlissa ihastelin sitäkin, että sotaveteraaneja oli kutsuttu tavallista enemmän ja ns. tavallisia ihmisiä myös, Tampereen roskienkerääjäpariskunta esimerkiksi. Tätä lisää. Iloisena veronmaksajana itsenäisyyspäiväni  päättyi. Kyllä minä ainakin kaipaan välillä sirkushuvejakin. Mellakoitsijoiden touhuihin en sitten sano yhtään mitään! Mitä nyt ihmettelen, miten yhteiskunnan tasa-arvoa edistää ikkunoiden rikkominen, autojen hakkaaminen ynnä muu vastaava. Ainahan sitä saa ihmetellä, mitä milloinkin.

Luinpa lehtiä

Senioriopettajalehdessä 5/2013 kerrottiin Ikihyvä Päijät-Häme-tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksessa on seurattu kymmenen vuoden ajan kolmea tuhatta ihmistä keräten tietoa kolmen vuoden välein. Ilouutinen oli, että 55- vuotiaan ja 70-vuotiaan terveys, toimintakyky ja elämänlaatu eivät eroa olennaisesti toisistaan. Ikääntyneiden tyytyväisyys elämään on lisääntynyt. Ns kolmas ikä aktiivisine toimintoineen kestää eläkkellejäämisestä noin 75- vuotiaaksi. Tämä ikä koetaan yleensä hyväksi iäksi. Sen jälkeen terveyden heikkeneminen, oma tai läheisten(luulisin, että tulee lukea: kumppanin) alkaa vaikuttaa toimintoihin. Silloin elämässä valinnan mahdollisuudet alkavat kaventua johtuen fyysisistä, psyykkisistä tai sosiaalisista syistä.60- ja 70- vuotiaiden toimintakyky ja elämäntilanne on parantunut verrattuna samanikäisiin kymmenen vuotta sitten. Varjopuolina tuloksissa on koettu yksinäisyys, jota etenkin yli 80-vuotiaat kokevat. Ymmärrettävää, mikäli ystävät ovat olleet kutakuinkin saman ikäisiä. Viikatemiehen vierailun todennäköisyys kun tunnetusti lisääntyy ikääntyessä. Monasti sanotaankin, että ikääntyvälläkin tahi ikääntyneellä tulisi olla kaikenikäisiä ystäviä. Valitettavasti ystäviä ei voi valita kuten valintamyymälästä. Tosin jostakin muusta lehdestä luin, että ylipäänsä on lisääntynyt tietoinen ystäväpiirin valinta, huomioiden, että ystävät ovat oikeanlaisia ja monipuolisesti erilaisia. Ymmärsin jutun jotenkin niin, että ystäviä pitäisi olla joka tilanteeseen sopivia. Jotenkin tuntui hiukka laskelmoinnilta. Ja jos nyt haluaisin tietynlaisen ystävän, esimerkiksi vaikka shakin peluuta osaavan, niin mistähän minä sen tilaisin. Itsehän en shakkia pelaa, joten olletenkin tarvitsisin tämän ystävän ensin opettamaan minulle sitä.No, kaiketi netin kautta sekin onnistuisi. Ainakin Tampereella toimii nimenomaan ystävänhakupalvelu netissä. Kyse on kuulemma nimenomaan ystävästä ei seurustelukumppanista, jolle haulle on sitten omat kanavansa.Sitä en tosin tiedä, miten homma toimii. Iäkkäiden arvostuksen puutetta koki kaksi kolmasosaa, vielä useampi koki ikäihmisiä syrjittävän. Kymmenen vuoden aikana nämä tuntemukset ovat lisääntyneet. Itse arvelen, että syrjiviin asenteisiin on ainakin yhtenä syynä tiukentunut taloudellinen tilanne. Helposti kun ikääntyneet nähdään vain menoeränä, unohtaen, miten paljon monet isovanhemmat hoitavat esimerkiksi lapsenlapsiaan tai puolisoaan, sukulaisiaan. Tässäkin tutkimuksessa toki tuotiin esiin vanhenemisen yksilöllisyys. Kaikki eivät selviä 75-80-vuotiaiksi yhtä terveinä ja toimintakykyisinä, kaikki eivät edes hengissä. Ja vastapainoksi, osa todella iäkkäistä ovat rautaisessa iskussa. Juuri kuulin 90-vuotiaasta, joka ajelee vuosittain mopolla tuhansia kilometrejä ja on muutenkin omatoiminen, terve ja skarppi. Tutkittavat pitivät hyvinvoinnin kannalta tärkeimpinä terveyttä ja ihmissuhteita. Asia, joka on tuttu jo monista tutkimuksista ennen tätä, omasta kokemuksesta puhumattakaan. Terve Pirkanmaa 2/13 lehdessä näyttelijä Seela Sella, 77 v, antaa ikääntyneelle terveysvinkkejä: 1. Nauti elämästä joka päivä. 2. Nuku lyhyet päikkärit 3. Irrota arjesta ja mene teatteriin 4. Unelmoi. Elämästä nauttiminen edellyttää mielestäni sitä, että näkee ilon aiheita pienissäkin asioissa. Kun vielä muistaisi jonkun viisaan oivalluksen: Eivät asiat sinänsä saa meitä menettämään malttiamme, vaan meidän käsityksemme asioista. Eli tulkinta on avainasemassa. Itselläni ainakin tämän oppiminen on vielä vaiheessa. Vaikka olenkin teatterifani, ymmärrän, että arjesta voi irrottautua monella muullakin tavalla kuin teatterissa.Kaikki kun eivät siitäkään pidä. Juuripa pari päivää sitten olin seurassa, jossa parikin henkilöä kertoi inhoavansa teatteria ja kertoi myös huonoista teatterikokemuksistaan. Yksi kun tykkää tunnetusti äidistä ja toinen tyttärestä.Unelmointia me kaikki, iästä riippumatta, tarvitsemme. Ilman unelmia on toki hengissä, mutta elämisen kanssa on kiikun kaakun,lainaan taas vapaasti muotoillen jotakin sanojaa, jonka nimeä en muista, josko sitä olen kuullutkaan.

Iloa pimeyteen

Nauru pidentää ikää ja rentouttaa koko kropan. Tähän tutkittuunkin juttuun uskon vakaasti. Ja vaikka ikä ei pitenisikään, onpa sen hetken nautintoa. Kävin muutaman päivän Tallinnan reissulla kolmen ystävän kanssa. Kun sääkin suosi antaen aurinkoa, mikään ei estänyt nauttimasta Vanhasta kaupungista ja joulutorista glögeineen. Ravintola Olde Hansan ruoka oli maittavaa, mutta vähintään yhtä paljon iloa tuotti ympäristö ja tarjoilijan iloinen ja reipas olemus ja sanailu. Siltikin ajattelen, että matkan parasta antia oli ystävien seura ja meille ominainen hulvaton huulenheitto, milloin minkäkin kustannuksella. Tavallisimmin naurun aiheena ovat omat toilauksemme. Näitähän riittää, tahallisia tai tahattomia. Meillä on jo pitkään yhteistä historiaa, niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä. Hurttia huumoria voi heittää niin itsestään kuin toisista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan hyviä ystäviä. Sanotaan, että vanhemmiten uusia ystäviä on vaikeampi saada. Olen tässä ollut onnekas, uusia ystäviä on viime vuosinakin tullut. En epäile yhtään, etteikö niitä voisi saada vielä tulevaisuudessakin. Edellyttää toki sitä, että liikkuu ihmisten parissa turuilla ja toreilla.- Onneksi ei aina tarvitse matkustaa mihinkään elämästä ja ilosta nauttiakseen. Ilon, hymyn ja naurunkin aiheita on ihan kotikonnuillakin arkiympyröissä, kun sen vain oikein oivaltaa. Kaikki asiat eivät tietenkään hymyilyjä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen samalla uutisia, jossa kerrotaan, että erityisesti yli 60-vuotiaiden työttömyys on lisääntynyt. Ikäsyrjuntä toimii. Näin ne pitkät työurat ilmeisesti saadaan aikaan.

Ikägalluppia

Satuin kuulemaan viime viikolla radiosta tuloksia tehdystä ikägallupista. Odotin asiasta olevan enemmän seuraavan päivän lehdissä, mutta näin ei ollut tai ainakaan en itse huomannut asiasta mitään Hesarissa tai Aamulehdessä. Radiossa sanottiin tutkimuksen olevan Vanhustyön Keskusliiton teettämä ja liittyvän Eloisa ikä 2012-2017 projektiin. Projektin tarkoitus on edistää ikäihmisten hyvää arkea, kerrotaan projektin nettisivuilla. Ikähaitari tutkimuksessa oli 15-vuotiaista yli 80- vuotiaisiin.

Tutkimuksessa kysyttiin, milloin ihminen on vastaajan mielestä vanha. Asia, jota itsekin olen pyöritellyt näissä blogeissanikin. Vastaajien mielestä 72- vuotias on vanha. Koululaiset ja opiskelijat pitivät tosin jo 60-vuotiasta usein vanhana. Yli 65- vuotiaiden mielestä 76- vuotias on vanha. Kun ikää tuli itselle vielä enemmän, yli 79- vuotta, vanha oli vasta 80- vuotiaana. Kovin ymmärrettävä ja arkipäivässäkin havaitsemani tulos. Sanoipa muinoin yksi teini-ikäinen ihan tosissaan kuolemasta puhuttaessa, että vanhoilla se on eri asia. Nelikymppinen on jo niin vanha, että sillä ei oo elämässä muutenkaan muuta kuin telkkarin katselu ja makkaran syönti. Olisipa hauska kuulla, mitä hän nyt on mieltä. Kommentista kun on jo vuosikymmeniä aikaa. On vain jäänyt mieleeni niin kuvaavana näkemyksenä.

Suosituimmat nimitykset ikävuosia kerryttäneille olivat seniori ja ikäihminen. Vanhus- sanan kannatus oli kovin pieni, 13 % vastaajan iästä riippumatta. Tämä yllätti itseni. Olisin ajatellut, että varttunein väestö olisi kannattanut vanhus-sanaa. Mikäpä siinä, hyviä nimiä minusta molemmat suosikkisanat.

Suorastaan hupaisa oli tulos, kun kysyttiin, onko vastaaja sitä mieltä, että vanhojen ihmisten kanssa keskustelu on tylsää, kun he toistavat samoja asioita. Nuoret eivät yhtyneet tähän näkemykseen. Yli 79-vuotiaista noin joka kolmas oli samaa mieltä väittämän kanssa. Onko niin, että kyllä koira koiran tuntee?

Vanhoille ihmisille toivottiin arvostusta enemmän.Väestön ikääntymistäkään ei pidetty hyvänä asiana, vaikkakin vanhojen ajateltiin ymmärtävän elämää paremmin. Ymmärrettävää toki näinä taloudellisesti heikkoina aikoina. Seksuaalisuuden nähtiin kuuluvan myös vanhalle ihmiselle. Tämä kertoo mielestäni siitä, että vanheneminen nähdään luonnollisena kehityksenä, missä ihminen ei miltään osin muutu täysin erilaiseksi, ei myöskään sukupuolineutraaliksi.

Kaikenikäiset kertoivat aikovansa pysyä aktiivisina vanhuudessa. Hyvä tavoite. Vaikuttaa elinikään ja erityisesti elämän mielekkyyteen. Tähän tavoitteeseen ja toteutukseen olen itsekin sitoutunut. Loppuviikosta kävin taas hakemassa Jyväskylän opinnoista piristysruiskeen!

Tutkimukseen voi käydä tarkemmin tutustumassa Vanhustyön Keskusliiton sivujen kautta. Samalla voi tarkistaa, paljonko olen pannut omiani tuloksista kertoessani.

Unta vai vajetta

Katsoinpa Studio55 ohjelmaa televisiosta. Siinä haastateltiin unitutkijaa tai pikemminkin univajetutkijaa Tarja Stenbergiä. Hänen työryhmänsä tulokset tukivat jo aiemminkin julkisuudessa olleita tietoja univajeen yhteydestä sairauksiin: esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen ja depressioon. Univajeella on yhteys myös ylipainoon. Tutkijan mukaan selkeä syy uniongelmiin on stressi. Yhteyksiä suoraan vetäen voidaan päätellä, että diabeteksen ja depression lisääntyminen on merkki stressin lisääntymisestä väestössä. Tällaisen yhteyden veti mielestäni tutkijakin. Työikäisillä univajetta on yleisemmin kuin eläkeläisillä. Tuosta on itsellänikin omakohtainen kokemus: uni on parantunut eläkkeellä, kuten oletinkin tapahtuvan. Näin eläkepäivillä stressin kokemista voi aika tavalla säädellä, joskin kohtalon kupruille emme aina mitään voi. Toinen juttu on sitten se, että kun on aikaa, voi kehitellä huolen ja murehtimisen aiheen ihan turhanpäiväisestä asiasta. Tai ainakin itselläni se onnistuu. Tuttua myös arkielämästä on se, että väsyneenä muisti pätkii tavallista enemmän ja ärtyisyys lisääntyy. Uniongelmaiselle hoitopaikkoja on kovin vähän. Pilleripurkki kun ei välttämättä ratkaise ongelmaa, voi pahimmillaan monimutkaistaakin sitä. Erilaisia kirjoja aiheesta on viime vuosina ilmestynyt useita. Miten paljon niistä sitten itse kukin kokee saavansa apua, on sitten taas eri juttu. Olettaa ja toivoa sopii, että hoitopuoleen paneuduttaisiin tulevaisuudessa nykyistä enemmän.

Lihavuus ja terveys

Nyt taidan sohaista asiaan, johon ei olisi järkevää puuttua. Jotenkin vain on ruvennut nyppimään, kun olen toistuvasti törmännyt juttuihin ja viimeksi televisio-ohjelmaan, jossa on haastateltu syksyn uutuuskirjan Iso kirjoittajaa. Kyseistä kirjaa en ole lukenut, mutta kirjailijan mukaan se kertoo lihavasta naisesta, hänen kokemastaan syrjinnästä ja vahvistumisesta. Edellä oleva on siis oma tulkintani lukemastani ja kuulemastani. Hyvä näin, aihe on varmasti kiinnostava. Se, mikä minua nyppii, ovat kirjoittajan esiin tuomat terveyden ja ylipainon yhteydet. Hän kritisoi sitä, että lihavuus ja sairaudet liitetään yhteen. Hänestä tätä liioitellaan ja lihavakin voi olla terve. Olen tuosta viime mainitusta liikuttavasti samaa mieltä. Sitä vastoin uskon vahvasti tutkimustuloksiin, joissa lihavuus on on riskitekijä monille sairauksille. Kirjoittaja vähättelee esimerkiksi lihavuuden yhteyttä kakkosluokan diabetekseen, laihakin kun voi sen saada. Näin on, tiedän. Mutta emmehän me ymmärtääkseni vähättele tupakankaan yhteyttä sairauksiin, vaikka tupakoimatonkin voi saada esimerkiksi keuhkosyövän. Juuri tämän päivän lehdestä luin, että Ruotsissa ovat yleistyneet teini-ikäisten lihavuusleikkaukset. Leikatut nuoret ovat olleet 100-180 kg painavia. Aamulehden mukaan osa heistä olisi ollut vaarassa joutua eläkkeelle ilman leikkausta. Meillä tiedetään aikuisten lihavuusleikkauksien suuri tarve. Tuskinpa niitä huvikseen tehdään: sairauksia on jo olemassa tai niiden riski on suuri, luulisin. Ennenkuin kukaan vie minua vajan taakse ruoskittavaksi, korostan, että en missään nimessä hyväksy ylipainoisten syrjintää, on sitten kyse työpaikasta tai mistä tahansa. Paino nyt on yhtä vähän syrjinnän syy kuin kansalaisuus, ihon väri tai kieli, muista puhumattakaan. Olen ehkä liikkunut itseäni fiksummassa seurassa, kun en ole havainnut syrjintää/halveksuntaa, on mukana sitten ollut laihoja, normaalipainoisia tai lihavia. Kenenkään elopaino ei luonnollisestikaan kuulu muille. Sen verran itsellänikin on kokemusta ylipainosta, että tiedän, miten kovaa muutamankin kilon pudottaminen on, jos sitä haluaa. Kirjoittajan mukaan jotenkin pantataan sitäkin tietoa, että ikääntyneellä lievä ylipaino on terveellisempää kuin laihuus. Missähän se panttaustoimisto sijaitsee, kun omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni asia on ollut jo kauan tiedossa.Ettei vaan olisi tullut tietoon julkisista viestintävälineistä.No joo, kuten sanottu, viisaampaa olisi olla puuttumatta tähän tulenarkaan asiaan, kun en edes ole alan asiantuntija. Kaiken uhallakin kuitenkin kirjoitin, mitä kirjoitin.

Tietoisuustaitoja

Loppuviikosta olin luennolla, jossa käsiteltiin tietoisuustaitoja eli mindfulnessia. Teimme runsaasti harjoituksia, jolloin sai asiasta omakohtaista kokemusta. Tällaisen tietoisen läsnäolon harjoittelu sopii meille varttuneemmillekin. Luennoitsija, psykologi Arto Pietikäinen kehotti välillä poistamaan autopilottiohjauksen käyttäytymisestä. Meillä kaikilla kun on arjessa asioita, joita teemme aina samalla tavalla, automaattisesti. Tietoisesti voisi tehdä välillä toisin. Itseäni on huvittanut, miten saman kaavan mukaan iltatouhuni menevät. Vielä enemmän tietysti huvittaa, kun seuraan miehen sänkyyn tulemista. Vaiheet ovat arvattavissa, mutta jätänpä ne nyt kuitenkin yksityisyydensuojalakiin vedoten julkaisematta. Oleellisempia toki ovat mielestäni esimerkiksi vuorovaikutukseen liittyvät reaktioiden autopilotit. "Ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila. Tässä tyhjässä tilassa meillä on voima valita reaktiomme. Reaktioissa on kasvumme ja vapautemme." Näin Pietikäinen lainasi Viktor Franklia. Mielenkiintoista on suhtautuminen ajatuksiin. Ajattelemmeko ajatusten esimerkiksi olevan aina tosia ja noudatettavia. Mielikuvissa ajatukset voi sijoittaa joessa virtaavien lehtien päälle tai ilmapalloihin, jotka nousevat yläilmoihin. Nämä mielikuvat symboloivat sitä, miten ajatukset tulevat ja menevät, niihin ei tarvitse takertua. Merkittävä taito, etenkin itseä moittivien ja liian vaativien ajatusten suhteen. Voin vain havainnoida ajatuksen, tiedostaa sen ja antaa sen mennä. Harjoitustilanteessa homma sujui hyvin, mutta epäilenpä, että tositilanteissa ajatuksista luopuminen ei ole niin helppoa kuin heinän teko. Katsoin tänään televisiosta äänittämäni jutun rap-mummo Eila Nevanrannasta, joka on valittu vuoden isoäidiksi. Jos yli 70-vuotiaana tekee räppilaulun ja myöhemmin levynkin, voisi ajatella, että esteeksi olisivat saattaneet muodostua itseä vähättelevät ja epäonnistumista povaavat ajatukset. Mutta näin ei mitä ilmeisimmin ollut tällä Eilalla, muuten hän ei olisi siinä missä nyt on.

Monikulttuurisuutta

Vietinpä runsaan viikon Brysselissä tyttären perheen lastenhoitoapuna. Niin etelässä (tai ainakin etelämmässä)kuin olinkin, sadetta riitti enemmän kuin aurinkoa. Aurinkoiset päivät olivatkin sitten vallan nautittavia. Kultapojan jalkapalloharkkoja seuratessani jäin miettimään, miten monikulttuurisuus elää ihan arkipäivässä siellä lapsillakin. Jalkapallojoukkueeseen kuuluu monesta eri maasta lähtöisin olevia lapsia. Olin kuullut Kultapojalta paljon uudesta valmentajasta, nimenomaan siitä, millainen valmentaja hän on. Sen, että hän on tummaihoinen, totesin vasta omin silmin. Monen suomalaisenkin kaverin toinen vanhempi on lähtöisin muualta kuin Suomesta, eikä siinä ole ihmeteltävää. Kun lapset kohtaavat niin koulussa kuin kotiympäristöissä eri kulttuureista lähtöisin olevia lapsia ja aikuisia, ei edes maininnan arvoista ole ihmisen ihon väri tai syntymämaa. Lapsikin keskittyy olennaiseen: miten tullaan juttuun. Ajattelen, että lapsenlapseni saavat ison lahjan oppimalla monikulttuurisuuteen pienestä asti. Tämän merkitys tietysti mielessäni korostuu, kun vertaan sitä omaan lapsuuteeni 1940-luvulla maaseudulla. Kaupunki ja kaupunkilainen oli jo jotain erityistä, eikä kaupungissa myötäänsä rampattu. Ulkomaalaisia näki korkeintaan lehdissä. Jo alta kouluikäisinä nämä lapset ovat tulleet juttuun ranskan kielellä ja nykyään se on jo hyvä käyttökieli. Ranskan ääntämisen taitaa oppia oikein vain lapsena jo kieltä oppinut. Ainakin 8-vuotias Kultatyttö nauraa kippurassa kun yritän ääntää jotain ranskan sanaa mielestäni hyvin.Ja antaa sitten mallin, joka totta tosiaan kuulostaa aivan erilaiselta. Näin se maailma muuttuu ja me sen mukana. Jotenkin kornilta tuntui kotiin tultuani lukea lehdestä, että joillekin on ylipääsemättömän vaikeaa kokoustaa samoissa tiloissa, joissa somalit ovat aikaisemmin kokoontuneet. Naurattais, jos se ei olisi niin järkyttävän ahdasmielistä ja kammotautista!

Elämästä ja kuolemasta

Viihdyin loppuviikon Psykologimessuilla alaa opiskelevan tyttäreni kanssa. Eräs ystäväni kysyi, miten viitsin osallistua yhdessä Kuopukseni kanssa. Olen siitä kysymyksestä vieläkin hämilläni. Minä kun näen asian niin, että parin päivän viettäminen Helsingissä Kuopuksen kanssa on minulle suuri ilo ja etuoikeus. Tällaisia kahdenkeskisiä hotelli- ja/tai messureissuja on nykyään enää niin harvoin. Jos joltakin, niin Kuopukselta pitäisi kysyä, miten viitsit reissata ja osallistua eläkkeellä olevan äitisi kanssa. Onnekseni hän sanoo mielellänsä lähtevänsä kanssani. Luentojen pohjalta oli mielenkiintoista käydä keskustelujakin hänen, saman alan ihmisen, mutta vuosikymmeniä nuoremman kanssa. Toivottavasti yhteisiä matkoja tulee vielä monia!
Meidän ikä-ihmisten asioita käsitteli luennossaan Vuoden psykologi Sirkkaliisa Heimonen Ikäinstituutista.Hän ja hänen instituuttinsa haluavat murtaa homogeenisia ja stereotyyppisiä käsityksiä vanhuudesta. Siihen on varmasti aihetta! Olen hänen kanssaan täysin yhtä mieltä siitä, että jos joskus, niin vanhuudessa ihmiset erovat toisistaan esimerkiksi niin fyysisen kunnon kuin psyykkisen tilan ja  mielenkiinnon kohteiden suhteen. Miljoonaan yli 65 vuotiaiden ryhmään mahtuu vaikka mitä, kun jo ikähaitarikin venyy yli sataan vuoteen asti. Ei siis pitäisikään puhua ikäihmisistä yhtenäisenä ryhmänä. Puhutaan elämänkokemuksenkin yhteydessä yksilöllisistä elämänpoluista. "Elämänkokemus on mielen hyvinvoinnin peruskivi ja voimavara" hän muun muassa sanoi.Kun ikäihmisiltä on kysytty, mistä elämänvoima arjessa muodostuu, vastaukseksi on saatu hyvin arkisia asioita, esimerkiksi sanomalehden lukeminen, siivoaminen, eläimet, ystävät. Mielenkiintoisimpia asioita tässä luettelossa olivat mielestäni surun torjunta ja unohtamisen lahja. Haluan ymmärtää tuon surun torjunnan niin, että ei jäisi suruun makaamaan, suruun kiinni. Toki suru on surtava, kun on menetyksiä tai muuta surettavaa. Joskus kuitenkin voi ehkä käydä niin, että ajan myötäkään suru ei anna tilaa muille tunteille. Silloin kai voinee käydä niin, että ei huomaa enää niitä hyviä ja iloa tuottavia asioita elämässään. Joku viisas on joskus sanonut: kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ajattelen, että oven avautuminen voi kestää, sitä ei aina huomaa, joten sitä on etsittävä.- Unohtamisen lahjan liittäisin siihen, että tietyt ikävät tai hankalat kokemukset on hyvä unohtaa. Jonkun tuttavan sanoma pikkuikävä kommentti esimerkiksi. Joku luennoitsija lainasi Goethea jotensakin näin " Että et vain eläisi, vaan loisit itse". Upeasti sanottu ja sopii erityisen hyvin meille varttuneemmillekin. Itse ymmärrän lauseen niin, että eläminen on ikäänkuin vain ajan kuluttamista, mutta luominen on oman elämänsä ohjailua, päiviensä sisällön aktiivista suunnittelua.Opinpa senkin asian, että meneillään on Ray: rahoittama Eloisa ikä -projekti vuoteen 2017 asti. Mitä kaikkea pitää sisällään, sitäpä en tiedä, mutta nimi ainakin on hauska, etten sanoisi eloisa.

Edellä olevat asiat liittyvät siis siihen otsikkoni elämä-osaan. Kuolemasta puhui pappi radion jumalanpalveluksessa. Hän kertoi  vaimonsa kanssa Pyhäinpäivänä keskustelevansa käytännön järjestelyistä kummankin kuoleman jälkeen. Mitä heistä kumpikin toivoo: millaiset hautajaiset, arkut, virret ynnä muut ja muut asioiden järjestelyt. Viisasta, säästää jäljelle jääneet paljolta mietinnältä kaiken surunsa keskellä. Kuolemisen tapaansa ja aikaansa kun kukaan terveenä ei voi etukäteen tietää. Ja silloin siitä nimenomaan pitäisi puhua. Sepä vain on niin, että sillloinkaan se ei ole helpoimpien puheenaiheiden listan kärjessä.

Koukutusta ja syksyn harmautta

Pari viikkoa sitten olin Koukkuniemessä Koukutuspäivässä. Siellä luennoi  gerontologi Antti Hervonen pitkän iän salaisuudesta. Hän mainitsi, että itse ei ole vielä vanhus, vaan keski-ikäinen. Piti ihan Valviran sivuilta tarkistaa hänen ikänsä. Ensi vuonna näyttää täyttävän 70- vuotta. Ilahduin tuosta hänen kannanotostaan, koska itse ajattelen samalla tavalla. Tosin olen joitakin vuosia häntä nuorempi, mutta katson eläväni myöhäistä keski-ikää. Tästä meillä oli taannoin erään ystäväni kanssa ihan kiistakin. Hän kun oli sitä mieltä, että jokainen yli 60-vuotias on vanha. Ja minähän en tunnustanut olevani. Nyt tietysti voi spekuloida, onko eroa ja jos, niin mikä ero on sillä, onko vanha tai vanhus. Itse ajattelen, että vanha on vanhus. Ikävuosia tärkeämpää lienee kuitenkin jokaisen oma tuntemus itsestään. Ajattelen, että vanhuuteni alkaa sitten, kun huomaan toimintakykyni selvästi heikentyneen. En kyllä ole samaa mieltä senkään hokeman kanssa, että ikä on vain numeroita. Kyllä jokaisen iällä on merkitystä siinä mielessä, että se kertoo kokemuksesta. Jos verrataan esimerkiksi 25- vuotiasta ja 80-vuotiasta, niin maailma, jossa he ovat eläneet, on osaksi kovinkin erilainen. Saattaa olla, että olen jo jossain aikaisemmassa kirjoituksessani kertonut satavuotiaasta, joka vuosia sitten oli televisiossa. Häneltä kysyttiin, kokeeko hän olevansa vanha. "En. Sitten olisin vanha, jos vain istuisin paikallani tällai lysyssä", oli tämän pirteän, virkeän ja toimintakykyisen naisen vastaus. En minä ainakaan käy tuohon vastaan väittämään.
Nyt elellään sitten tätä syksyn harmautta. Ihan sain väkisin väännettyä itseni pyöräilemään ja haravan varteen. Hyvä, että väänsin. Tämän päivän Hesarissa oli syksyrunoja. Siellä oli tämäkin  lapsuudesta tuttu Lauri Pohjanpään runo, josta ulkoa muistan vain pari ensimmäistä säettä:
"Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon laidalla
Ruskea on rinta kaisliston, taivas harmaa.
Sataa. Syksy on.
"Kurkikin jo lähti", veljelleen toinen virkkaa
niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
"niin maar lähti", sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee."
Tässä on minusta aivan upeasti tällaisen harmaan ja sateisenkin päivän tunnelma. Tuohon tunnelmaan olisi helppo upota. Onneksi se ei onnistu, kun erilaiset sovitut menot tempaavat taas mukaansa!

Ruumiin ja mielen kulttuuria

Tulinpa juuri taas Poltesalilta. Nyt kokeilin kahvakuulailua. Se kuuluu salin kategorian mukaan lajeihin HELPPO, mutta ei siellä pahus vieköön helpolla päässyt! Hyvä tietysti niin. Helpolla sitä pääsee kotona möllöttäessä, mitäpä sitä helppoutta salilta hakee. Kun on niin hyvä hikoilemisessa kuin minä, niin hikirätti (paidasta puhumattakaan) on märkänä joka liikuntatunnin jälkeen. Positiivisesti voipi ajatella, että sekään riepu ei siis ole turha.
Hengen ravintoa sain Tamperetalon Kurkistus konserttiin -tapahtumassa aamupäivällä. Se oli Tampere Filharmonian kenraaliharjoitus illan konserttiin. Kapellimestarina oli Adriel Kim (korealainen?), pieni, nuori kaveri. Soittivat mm. Chopinia ja Stravinskyä. Filharmonian uutta, legendaarista kapellimestaria, Santtu-Matias Rouvalia, en ole vielä nähnyt saati hänen ohjaustaan kuullut. Kyseessä on myös nuori kaveri, joka on kehuttu maasta taivaaseen. KOvin harvoin hän syksyn mittaan on puikoissa. Täytyy yrittää konserttiin kevätpuolella ja tilata liput ajoissa, muuten jää ilman.
Eilen illalla olin teatterissa katsomassa Tsehovin Lokkia. Joskus aikoinaan olen katsonut Kolme sisarta. Samaa alakuloa ja haahuilua maailmassa tässäkin ihmisillä oli. Ja rakkaudessa riuduttiin, etenkin, kun vastarakkautta puuttui. Näyttelijäsuoritukset olivat hyvin, myös kolmella näyttelijäopiskelijalla.Mieleeni jäivät erityisesti tilanhoitajan sanat näyttelijälle: "Voisin antaa kymmenen vuotta elämästäni sinun takiasi, mutta hevosiani en anna!" Mikähän se tässä itse kullakin voisi olla se asia, josta ei luovu, vaikka henki menisi? Äkkinäisesti en omalla kohdallani sitä keksi. Joka tapauksessa jotain tosi jännää tuohon lauseeseen sisältyy.
Viime sunnuntaina Kultatyttö, lapsenlapsi, täytti kahdeksan vuotta. Kuopuksen kanssa soitimme hänelle onnittelut laulun kera."Neilikkani puutarhassa hehkuvana kukoistaa, sua tuskin koskaan voisin kaukanakaan unoihtaa." Vedimme vallan kaksiäänisesti, jahka olin opetellut alton stemman. Kaunis laulu. Kultatyttö oli kuin lentoon lähdössä, kun kertoili lahjoista: "Robinin kuvalla varustettu paitakin, IIK". Tuollaisen innostuksen kun asioihin voisi säilyttää. Ei olisi elämä väritöntä!

Hohhhoijakkaa kuinka aika kuluu!

Viisi kuukautta on keväisestä kirjoituksestani. Olen siis niin paljon taas vanhempi, viisauden lisääntymisestä en tiedä. Kesä meni hulinassa, mukavassa sellaisessa! Ilma oli kuin morsian koko kesän, siltä nyt ainakin tuntuu.Viimeiset kesävieraat lähtivät elokuun lopussa Saksaan kotiaan kohti ja sitten elämä rauhoittui. Tuntui ihan ensiksi oudolta.

Nyt on syksy sitten jo pitkällä, joulukin kohta ovella.Syksyiset kujeet ovat alkaneet, liikuntajutut ja kulttuurit.

Uuttakin liikuntarintamalla on, liityin yhden ystäväni kanssa kuntoilukeskuksen jäseneksi. Yllätimme itsemmekin. Olen aina ajatellut, että sitähän en tee, kuntoilen muuten ja muualla. Vaikutusta on sillä, että se on tamperelaisittain lähellä, parin kilometrin päässä. Kuukausihinta on kohtuullinen ja irtisanomisaika kuukausi. Nyt sitten käymme nuorten naisten kanssa cross trainingissa ja hiki lentää. Ihan kyllä huvittaa, kun me eläkeläiset siellä yritämme voimailla.Tai emmehän me yritä, toki voimailemme ihan voimiemme mukaan. Mukavasti niin ohjaajat kuin nuoret ovat meihin suhtautuneet, vaikka ensimmäistäkään leukaakaan emme saaneet vedettyä. Vastapainoksi käymme tämän tunnin jälkeen toimintakyky-tunnilla, jossa jo sitten on vain meitä ikääntyneitä. Astangajoogaakin olemme käyneet kokeilemassa. Muuten meni hyvin ja hikisesti, mutta päälläseisontaa ilman käsiä en lähtenyt edes yrittämään. Joku itsesuojeluvaisto sentään pitää olla. Ystäväni tosin nousi keveästi päälleen, entinen telinevoimistelija.

Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjoittamisen perusopinnot ovat jatkuneet aineopinnoilla. Rauhallisen aloituksen olen siihenkin nyt tänä syksynä ottanut, vain yhden kurssin. Draamakurssin ennakkotehtävään olen analysoinut elokuvia annettujen teorioiden pohjalta. Ei hassumpaa ajankulua.

Nämä syksyiset päivät ovat olleet myös pääasiassa kauniita. Tänään auringonpaisteessa kävin taas kertaalleen lehtiä haravoimassa. Viime perjantain tuuli niitä taas heitteli. Puissakin niitä vielä on, joten haravointia riittää, ellei lumi ehdi ensin. Esikoinen Brysselistä väitti, että siellä on kaksikymmentä astetta lämmintä. Kai se uskottava on.

Konserttia

Olinpa eilen illalla Tampereen Tuomiokirkossa konsertissa, joka oli urkuri, musiikkineuvos Matti Hannulan läksiäiskonsertti. Kirkko oli melkein täynnä. Alkupuheessaan Hannula kertoi keskustelleensa vaimon kanssa kotona siitä, paljonko väkeä tulee. Hän itse arveli, että noin sata ja vaimo oli sanonut, että voi tulla enemmän.
No, tosiaankin tuli enemmän. Paljon pienempään määrään oli varauduttu, koska ohjelmiakin oli liian vähän. Itse olimme miehen kanssa ajatelleet, että väkeä on paljon ja menimme siksi ajoissa. Silloin jo jaettiin yhteistä ohjelmaa useammille. Koska yhtenä solistina oli Jorma Hynninen, ajattelimme, että sekin vetää väkeä. Mitä ilmeisimmin Hannula itse on ollut arvostettu ja rakastettu urkuri.

Ohjelma oli nautittavaa, joskin inasen liian pitkä. Kirkon penkit kun ovat epämukavia istua ja melkein kaksi tuntia niissä istumista tuntuu kyllä selässä. Oli viulistia, sellistiä ja useampi laulusolisti. Senioriteemaan liittyen voin sanoa, että yli seitsemänkymppinen Jorma Hynninen peittosi kyllä äänellään nuoremmat solistit Tommi Hakalan ja Tuomas Laadun. No, heillä on vielä aikaa kehittyä. Hannula itse lauloi lopuksi Herran siunauksen. Hänen äänensä oli minusta myös erittäin hyvä. Hannula on myös ikämiehiä, 70 v. Hän on siis esimerkki pitkän työuran tehneistä. Lehdestä luin, että on 46 vuotta ollut urkurina. Erityisluvalla sai olla töissä vielä kaksi vuotta yli enimmäisiän. Syksyksi on jo kuulemma sovittu esiintymisiä ulkomailla. Että sillä lailla.

Olen tässä joissain aikaisemmissa blogeissa todistellut, että en koe itseäni vanhaksi. No, eilen kyllä ajattelin, että taidan olla aika lailla vanhan liiton naisia. Nimittäin ennen konserttia melu kirkossa oli kuin hollituvassa. (Jaaha, enpä nyt oikein tiedä, mikä se hollitupa edes on.)Takananikin istuva nainen selosti kovaan ääneen ystävälleen häistään ja miehensä sairauksista ym. Joku heläytti ison naurunkin. Mitäs tuo nyt sitten, ketä se haittaa, jos itse konsertissa ollaan hiljaa, saattaa joku sanoa. No, siinähän se onkin se vanhan ihmisen näkemys. Ennen vanhaan kirkkoon mentiin hiljaa sipisten, jos tarvetta oli puhua. Jotenkin sitä jo ennen alkua asettui tunnelmaan. Muistini lokeroista noukin jonkun elokuvakäynnin, jossa oli paljon, paljon hiljaisempaa ennen kuvan alkua kuin mitä nyt kirkossa. Että tässä se vanhuus siis ainakin taitaa näkyä. On se kyllä niinkin, että en nyt mitenkään kaivannut takanaistuvan kertomia tietoja: mitä kampaaja sanoi, kuinka pitopalvelun kanssa kävi, kuinka kaaso sanoutui irti ym, ym. Itse konsertin aikana ei kyllä sitten kukaan häirinnyt kuuntelemista millään tavalla, sen tunnustan hyvillä mielin.

Kevättä ja asenteita

Kevät on jotenkin temmannut mukaansa, niin että monenlaista olemista ja tekemistä on ollut. Viime viikolla olin mökkeilemässä. Piti aina välillä nipistää itseään, voiko olla totta, että toukokuussa on lämmintä yli 20 astetta, aurinkoa ja järven vesikin 17-18 astetta! Totta se oli, enkä sitä pahana pitänyt. Seurana oli nuorempi tytär muutaman päivän, mikä oli erityisen mukavaa. Nuorella opiskelijalla tahtoo olla paljon muutakin tekemistä ja mielihaluja. Itse toki ehdotti, että jos voitaisiin mennä mökille, tekisi mieli. Mieskin käväisi yhden yön seudun. Koira piti seuraa koko ajan. Koira on jo 14 vuotta vanha ja sitä myöten alkanut kuuroutua. Näkökään ei ole enää tarkka. Näiden vanhenemisilmiöiden myötä olen enemmän alkanut huolestua koiran kanssa mökillä ollessa. Se yleensä pysyy hyvin sekä kotipihassa että mökkialueella. Aina ei mökillä tietysti ole näköpiirissä, mutta tulee kutsuttaessa. Nyt kun kuulo on huono, luokse kutsuminen ei välttämättä onnistu. Saatan siis huolestua, toistaiseksi turhaan, jos sitä ei ole hetkeen ollut näköpiirissä.

Asenteista iäkkäitä kohtaan on taas ollut useampikin lehtijuttu. Silmiini osuneet ovat liittyneet ikääntyneisiin työntekijöihin. Tuttava kertoi hiljan jääneensä työttömäksi 58 vuotiaana. Pääsi kyllä ns. työttömyysputkeen. Pääsemistä se oli siinä mielessä, että toimeentulo on taattu eläkeikään asti. Sanoi kyllä, että mielellään olisi töissä ollut, terve mies. Kukaan vaan ei enää palkkaa tuon ikäistä. Hiljattain luin jostakin lehdestä yli viisikymppisen, merkittävää kokemusta omaavan, työttömän kokemuksista. Lähetettyään kymmeniä työhakemuksia pääsemättä yhteenkään haastatteluun, hän päätti testata, miten ikä vaikutti työnantajiin. Seuraaviin hakemuksiin hän vähensi ikäänsä 20 vuotta. Jo rupesi tulemaan kutsuja haastatteluun. Paha juttu oli vain se, että niihin haastatteluihin hän ei voinut mennä. Kuka vielä väittää, että työntekijöitä palkattaessa ei ole ikärasismia!

Tämän päivän Aamulehdessä oli juttu otsikolla Missä viipyy senioritakuu? Siinä haastatellut asiantuntijat korostivat palkkatakuita ensisijaisempana asenneilmapiirin muutosta. Siinäpä sitä sitten onkin urakkaa vuosikymmeniksi. Kysehän ei ole pelkästään asenteista ikääntyneitä työntekijöitä kohtaan, vaan koko yhteiskunnan yleisistä asenteista. Väitän, enkä taida olla tämän väitteeni kanssa yksin, että niinkauan kun meillä yliarvostetaan nuoruutta ja kauneutta?, ei tapahdu mitään asennemuutosta työntekijöiden iänkään suhteen. Jos ikävuosia on jo enemmän, se ei ainakaan saisi näkyä ulkonäössä. Plastiikkakirurgit tietävät, että osa kauneusleikkauksiin hakeutuvista ikääntyvitä tekevät sen siksi, että olisivat työelämässä edelleen uskottavia. Siinäpä valtiolle uusi menoerä. Parannetaan ikääntyneiden työllistymistä tarjoamalla heille sairasvakuutuksen piikkiin kauneusleikkauksia.

Kisoja ja jätteitä

Nyt ei ole ollut syytä valitella säistä, ainakaan jos lämpöä ja aurinkoa on kaivannut! Niitäkin toki on, joille lämpimät ja etenkin hellesäät ovat pahaksi. Meillä ei onneksi koti lämpene liikaa, mikä varmasti olisi tuskallista, etenkin öisin. Eilen olin retkellä Eurassa ja Raumalla. Sää sopi siihenkin riittävän hyvin. Totesimme taas, miten paljon mielenkiintoisia asioita on ihan kotimaassa.

Muuta valittamista on sitten saattanut olla. Ei ole nyt suomalaisille tullut kisamenestystä! Huonosti kävi pelaajille ja viisulaulajalle! Molempia ymmärtääkseni vähän hehkutettiin voittajaksi, laulajaa kaiketi vielä enemmän. Jotenkin tuntui niin kovin tutulta tuo hehkutus viisuihin liittyen. Silti taas melkein kuvittelin, että menestystä tulee. Itse en kyllä seurannut kumpaakaan kisaa. Viisuissa kuulemma show oli paras, joten ei ollut syytä olla pettynyt. Kumma juttu, kun olen luullut, että kyseessä on LAULUkilpailut eikä show-kilpailut. Niin sitä ihminen saattaa erehtyä.

Lehtien mukaan jokainen meistä heittää elintarvikkeita roskiin 23 kiloa vuodessa. Kuukautta kohti se tekee jotain 1,9 kiloa. En jaksa uskoa, että itse heittäisin niin paljon menemään. Keskusteltiin asiasta miehenkin kanssa ja samaa mieltä olimme. Joskus, mutta mielestäni harvoin, voi joku leivän kannikka unohtua homehtumaan ja ehkä joku mandariini. Ei niistä kyllä millään tule meidän kahden hengen huusholliin noin neljää kiloa kuukaudessa. Olen vielä niitä sodan jälkeisiä lapsia, joka ensin haistaa ja maistaa vanhahkoa elintarviketta ja vasta sitten mahdollisesti toteaa sen pilaantuneeksi. Totuus asiasta selviäisi kuitenkin vasta, jos rupeaisimme punnitsemaan kaiken roskiin menevän elintarvikkeen.

Maton pesua ja syötäviä sirkkoja

Onpa päivä ollut ja on kuin morsian! Pyykitkin kuivavat alta aikayksikön.Innostuin jopa pesemään pihassa yhden mökin maton. Varsinainen mattojen pesu tapahtuu joskus myöhemmin painepesurilla ja miehen toimesta. Nyt siihen ei oikein arvaa ruveta, kun jo ylihuomenna on luvattu sateita.

Lehdissä on ollut juttua siitä, että eurooppalaistenkin pitäisi ruveta syömään hyönteisiä saadaksemme proteiinia vähemmän maailmaa kuormittavista ruoista. Tänään satuin kuuntelemaan myös radiohaastattelun, jossa haastateltava, jonka nimeä en muista, itse käytti jo esimerkiksi kenttäsirkkoja, torakoita ja jauhomatoja ruokanaan. Kotoiset heinäsirkkamme olisivat myös hyvää ruokaa. Se nyt sentään menee jo liian pitkälle. Kuka sitä viulua sitten soittelisi, jos heinäsirkat syötäisiin. Hyönteiset täytyy valmistaa ruoaksi elävältä. Haastateltu henkilökin kasvatti ainakin tällä hetkellä kenttäsirkkoja. Liian työlääksi kuulemma tulisi, jos niitä luonnosta yrittäisi pyydystää tarpeeksi. Ilmeisesti jatkossa syntyisi uusia myyntiartikkeleita elintarvikekauppaan, elävät sirkat. Elävät sirkat voi sitten esimerkiksi pudottaa öljyyn paistumaan. Hyönteiset eivät kuulemma maistu juuri miltään, maustamista tarvitaan.

Ihan äkkiseltään en tässä pika pikaa aio kyllä hyönteisiä hankkia. Uskon, että ihan hyvin niitä voisi syödä, mutta itse ajatus siitä, mitä syö, etoo.Tiedän kyllä, että esimerkiksi Aasiassa niitä käytetään ruokana. Radiossa haastateltu kertoi, että tällä hetkelläkin syömme muiden ruokien seassa hyönteisiä. Hän väitti, että esimerkiksi kaakaossa on aina hyönteisiä mukana ja on kuulemma ihan säädetty, kuinka paljon sellaista alkuperää voi kaakaossa olla. Punaisessa väriaineessa, jota käytetään esimerkiksi punaisissa karkeissa, on kuulemma hyönteisiä mukana. Vihanneksissa, joita ei ole tehomyrkytetty, on aina väistämättä hänen mukaansa mukana ainakin hyönteisten munia. No, sen nyt olen huomannut, että itse viljellyssä salaatissa toisinaan on muutakin kuin salaattia, lautasellakin asti. Varmaan joskus mahalaukussa asti. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Maapallohan ei kyllä kestä sellaista lihan syöntiä, jota me nyt harrastamme. Se näkee, ken elää.

Urheilua vai musiikkia vai molempia

Juuri soutuspinningistä tulleena kuuntelin radiota ruokaa laittaessani. Tampereella on menossa musiikkiviikko  ja niissä merkeissä keskusteltiin radiossa musiikin terveysvaikutuksista. Tänään pääkirjasto Metsossa on luento Musiikki on terveellisempää kuin urheilu,  tai jotakin sinnepäin. Tämä väite ainakin ohjelmassa tuotiin esiin, joskin se todettiin hieman provosoivaksi tarkoitetuksikin. Vaikea näiden terveysvaikutuksia on varmaankin vertailemaan ruveta. Musiikin merkitys terveyteen on kyllä myös tutkitusti todettu. Kuorolaulu esimerkiksi on elämää pidentävää. Siinä toki musiikin vaikutusten lisäksi tulee sosiaalisuus, yhteisöllisyys. Musiikin kuuntelun avulla voi purkaa erilaisia tunnetiloja ja pyrkiä esimerkiksi lieventämään stressiä. Ja itselle mieluisan musiikin kuuntelu toki synnyttää mielihyvää. Yhdessä tutkimuksessa todettiin mielimusiikin kuuntelun edistävän aivoinfarktipotilaiden tervehtymistä. Puhumaton muistisairas saattaa tutun laulun kuullessaan yhtyä siihen.

Metson luentoa olisi mielenkiintoista mennä kuuntelemaan, mutta itselläni se ei sovi aikatauluun. Täytyy varmaankin sitten kuitenkin kuunnella musiikkia. Tällaisena ihanan aurinkoisena päivänä parasta musiikkia on linnun laulu, jota on runsaasti kuultavana!

Ihmettelyä

Joku päivä sitten oli lehdessä juttu runsaan istumisen vaarallisuudesta terveydelle. Muistaakseni esimerkiksi riski sydän- ja verisuonisairauksiin kasvoi. Jos oikein muistan, kuusi tuntia istumista oli maksimimäärä päivässä terveyden kannalta. Seisominen on paljon parempaa. Tunnin päivittäinen liikunta ei muistaakseni kumonnut runsaan istumisen haittoja. Sitä ei jutussa kerrottu, onko makaaminen parempaa kuin istuminen, tuskin kai. Täytyy tässä ruveta laskemaan omaa istumistaan. Opiskeluhommien takia on välillä päiviä, jolloin varmaan istun enimmäkseen tietokoneen ääressä. Sen vähän, mitä televisiota katson päivittäin, katson makuulta. Päivän lehtien  ja kirjojen lukemisen teen myös makuulla. Pahaa vain pelkään, että se vasta pahaksi onkin. Enpä nyt kuitenkaan aio ruveta seisaaltaan tai kävellessä lukemaan. Televisiota katsoessa voisi kyllä esimerkiksi jumpata tai venytellä, kuten toisinaan teenkin. Aina vaan vaikeammaksi tulee yrittää terveellistä elämää, kun yhä tulee uusia juttuja, jotka ovat haitaksi terveydelle. Elä tässä nyt sitten!

Toinen ihmettelyni liittyy eilisiltaiseen teatterikokemukseen (siis olin TAAS teatterissa!). Edessä istui nuori pari, joilla oli aukinainen pullo jalkojen vieressä maassa, josta välillä ottivat huikat. Että huhhahhei! En ymmärrä tätä elämää enää ollenkaan! Viime sunnuntaina todistin maailmanluokan tähden konsertissa koko ajan tapahtuvaa nettiselailua ja nyt teatterissa näytöksen aikana naukkailua. Kyseinen pariskunta tuli ihan viime sekunneilla teatteriin, seilasi edestakaisin käytävillä ja eri puolilla salia etsien paikkaa ja näytti siltä, että loppujen lopuksikin istui vain johonkin. Ihmettelin sitäkin jo vähän. Yleensä paikat löytyvät ilman, että edestakaisin niitä tarvitsee hakea. Oudoksi elämä menee!

Kulttuuria, kulttuuria!

Helsinkiläisen vieraani kanssa kävimme katsomassa Hamlet-näytelmän Tampereen teatterissa. Aikaisemmin olemme katsoneet saman näytelmän Helsingissä. Alunalkaen halusimmekin tehdä vertailevan tutkimuksen. Teattereissa kun käytettiin eri suomentajien versioita, Helsingissä näytelmä tuotiin nykyaikaan, Tampereella pitäydyttiin vanhassa ajassa.

Erot olivatkin suuret. Paremmuusjärjestykseen laittaminen kävi mahdottomaksi ja varmaankin myös tarpeettomaksi. Väliajalla molemmat kerroimme välillä ihmetelleemme, onko edes samasta näytelmästä kyse. No, toki oli. Erilainen näyttämöllepano, näyttelijätyö ja osin erilaiset kohtauksetkin tekivät kuitenkin esityksistä tyystin erilaiset. Tampereella kieli oli osaksi säilytetty vanhahtavana, runomuotoisenakin. Helsingissä tuotiin repliikkeihin pari kertaa se nykyään tuttu v-sanakin. Oliko kenties nuorison kosiskelua, vai mitä? Täysin tarpeeton modernisointi mielestäni kuitenkin.

Näyttelijöiden työ oli erinomaista molemmissa. Hamletit olivat erilaisia, mutta vaikuttavia. Hesan Eero Aho teki roolinsa vielä enemmän fyysisen kautta kuin Tampereen Tomi Alatalo. Kuuluisa lause: ollakko vai eikö olla, tuli toki selväksi molemmilta. Sekä Ahon että Alatalon erinomaisen nautittavista roolitöistä olen saanut iloita aikaisemminkin. Vaikuttavia esityksiä molemmat.

Hildenin taidemuseon saksalaisen Thomas Schûtten Frauen- näyttelyyn pääsi eurolla. Esitteessä kuvataan kuvanveistäjää yhtenä aikamme merkittävimpänä. Nimensä mukaisesti naisia oli kuvattu niin isoissa veistoksissa, " rajun muodonmuutoksen läpikäyneitä vartaloita" , kuin pienissä keramiikkatöissä. Omalaatuisista veistoksista löysin muutaman suosikin, pienet työt herättivät enemmänkin vastenmielisyyttä. Mahtuuhan toki maailmaan monennäköistä, yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta.

Radiossa kerrotaan juuri, että poliisilla on riittänyt Tampereella töitä viime päivinä. Lieneekö osasyynä lämpimät säät, joita iloksemme oli pari päivää? Luulisi, että yllättävässä lämmössä rähinäviinakin muuttuisi iloliemeksi, mutta ilmeisesti näin ei ole käynyt.

Konserttia ja ihmettelyä

Olinpa upeassa konsertissa Tampere-talossa sunnuntai-iltana. Ranskalainen laulajatar Patricia Kaas esitti Piaf-tulkintoja. Kahden tunnin tauoton sessio oli varsinainen kuntokuuri esittäjälleen. Kaas paitsi lauloi sydämeenkäyvästi, tanssi, esitti draamaa ym. Täytyi ihan googlettaa, minkä ikäinen taiteilija onkaan. On 46-vuotias ja takana estradeja ympäri maailmaa yli 20 vuotta. Konsertti tarjosi siis paitsi kuunneltavaa, myös katseltavaa. Kaasin lisäksi tanssia ja draamaa esitti nuori mies. Pääsimmepä me kuuntelijatkin laulamaan hänen kanssaan, ranskaksi tietysti. Kovin kummoisia arvosanoja meidän osallistumisestamme en pysty antamaan. Hämäläiseen tapaan ääntä tuli heikohkosti, kun ajattelee, että kuitenkin pari tuhatta henkeä täysi Tampere-talon sali käsittääkseni vetää. Täyttä siis oli. Itsekin onnistuin saamaan ystäväni kanssa vain peruustusliput, mutta tosi hyviltä paikoilta.

Esitys oli monipuolinen, taidokas ja toisaalta taiteilija oli välitön. Yritin miettiä, olisiko meidän maamme laulajissa samanlaista monipuolisuutta. Eipä tullut mieleen. Lähimmäksi pääsee oman kokemukseni mukaan Karita Mattila, jota olen ilokseni katsellut ja kuunnellut pari kertaa.

Ihmettelyä herätti, paitsi esityksen koskettavuus, lähistöllä istuva mieshenkilö. Siinä ja siinä, että en kysynyt häneltä konsertin jälkeen, miksi hän ylipäänsä oli sinne tullut. Hän nimittäin koko ajan keskittyi näpräämään ilmeisesti älypuhelintaan. Hänen aparaattinsa välähteli siellä katsomossa. Vain välillä pienen hetken hän katsoi lavalle, taputtanut ei kertaakaan. Vähintäänkin älyllinen uteliaisuus heräsi: miksi tulla, jos anti ei kiinnosta.  Toinen seikka, johon kiinnitin huomiota oli se, että etupenkeistä peräti kolme naista kävi esityksen aikana jossain, vessassako? Yllättikö tauoton esitys? Minulle se ainakin kerrottiin lippuja ostaessa. Oliko jotakin vaivaa, joka vaati käymään ulkona? Tavallisessa kondiksessa olevalle kahden tunnin yhtämittainen paikallaan olo ei liene mahdoton. Tähän trafiikkiin kiinnitin huomiota siksi, että vaikka olen moninaiset kerrat ollut Tampere-talon konserteissa, koskaan en ole havainnut, että joku olisi käynyt välillä ulkona esityksen aikana. Siis en ole havainnut, mikä ei tarkoita sitä, etteikö näin olisi voinut käydä.

No joopa joo. Taas tuli kuitenkin pidennettyä ikää kulttuuripalveluissa.

Ikälisää kulttuurista

Tämän olen toki tiennyt jo aikaisemminkin. Siis sen, että kulttuurin harrastaminen pidentää ikää. Asia tuli taas esiin tämän päivän Hesarin jutussa, jossa on haastateltu lääkäri Markku T. Hyyppää. Hän on ansiokkaasti tutkinut eliniän  ja kulttuurin harrastamisen yhteyksiä jo pitkään.Lisävuosia kulttuurin harrastajille on luvassa kahdesta kolmeen. Merkittävää on, että kulttuurin avulla saa enemmän lisävuosia kuin terveysliikunnalla tai laihduttamalla. Tupakoimattomuus on kuitenkin vieläkin enemmän terveyttä ja ikää lisäävää. Kulttuuriksi riittävät konserttien, teatterin yms. lisäksi erilaiset yhteistoiminnalliset tekemiset, kuten esimerkiksi talkoot. Kuorossa laulamisen terveyttä edistävää ja ikää pidentävää vaikutusta on myös aikaisemminkin tuotu esiin. Kulttuuri lisää mielenterveyttä, vähentää tapaturma- ja väkivaltakuolemia, sydän- ja verenkiertoelinten sairauksia ja aivohalvauksiin kuolemisia, kertoo Hyyppä lehden mukaan. Olennaisena näissä harrastuksissa pidetään sosiaalista kanssakäymistä, yhdessä tekemistä.

Tuo sosiaalinen kanssakäyminen on hyväksi ihmiselle monessa muussakin asiassa."Aivot tarvitsevat toisia aivoja" julistaa ET-lehti jutussaan Rakasta aivojasi. "Yhteisöllisyyden puute on jopa suurimpia dementialle altistavia tekijöitä". En epäile hetkeäkään näiden tietojen paikkansapitävyyttä. Muistin ylläpitämisen kannalta ihmissuhteet ovat tärkeät. Toisten kanssa ollessa vireys säilyy, mieliala kohoaa, saa harjoittaa muistiaan, kun muistellaan yhdessä asioita jne. Mukavasta seurasta sain juuri itsekin nauttia kahtena päivänä opintojen parissa Jyväskylässä. Kotiinpäin tänään junassa körötellessäni ajattelin taas kerran, miten niistä lähipäivistä saan ikäänkuin energiaruiskeen. Toki siellä ihmisten lisäksi on mukana isona asiana uuden oppiminen ja erilaisten kirjoitusharjoitusten teko ja analysointi.

Seuransa saa kuitenkin valita, muistuttaa ET-lehdenkin artikkeli. Sanoisin, että ei pelkästään saa valita, vaan on syytä valita. Oman hyvinvointinsa nimissä on syytä välttää niiden ihmisten seuraa, jotka jotenkin pyrkivät alistamaan, vähättelemään minua tai tekemisiäni. Samoin yritän pitää kanssakäymisen mahdollisimman pienenä niiden ihmisten kanssa, jotka aina ja joka paikassa nurisevat ja valittavat, ilman kunnon syytä. Tunnetilat, kuten negatiivisuus, tarttuvat helposti. Vielä tärkeämpää olisi tarkkailla omaa käytöstään, että ei juuri itse ole se mitätöivä tai ruikuttava porukan jäsen.

Edellä kuvaamani lisävuodet elämään ovat tietysti laskennallisia. Kaikista ihmissuhteista ja kulttuuriharrastuksista huolimatta sitä saattaa kuolla kupsahtaa jo suhteellisen nuorena. Mitään takeita kun valitettavasti asiassa ei voida antaa. Yksi ainakin on omankin kokemukseni mukaan varmaa, elämä, lyhyempi tai pitempi, on paljon hauskempi ja antoisampi erilaisten kulttuuriharrastusten ja ihmisten parissa kuin ilman niitä. Harrastetaan siis ja pidetään yhteyksiä!

Hiipiikö vanhuus?

Tiistain Aamulehdessä oli Kari Huovialan kolumni: Tunnista hiipivä vanheneminen. Hänen kriteeriensä mukaan päätin arvioida omaa vanhenemisastettani.
1. Sukat ja housut luontevampi vetää jalkaan istuen.
Puhutaanpa naisten vaaatteissa alushousuista tai pitkistä housuista, niin kyllä ne itselläni vielä seisoen menevät jalkaan. Sukkien kanssa minulla on se tuntuma, että ne olen nuorempanakin laittanut istuen.
2. Mieluummin odottaa seuraavaa bussia kuin juoksee bussiin ehtiäkseen.
Käytän niin harvoin bussia, että tähän on aika epävarmaa ottaa kantaa. Muistikuvia on kuitenkin juoksemisesta bussin perään, ei odottamisesta. Tähän voi nyt kyllä vaikuttaa sekin, että seuraava bussi kotiin asti menee vasta tunnin päästä.
3. Kaiteesta kiinnipito portaita laskeutuessa.
Pitää paikkansa.
4. Lääkärit ja poliisit poikasia ja tyttösiä, missit ja varusmiehet lapsia.
Näin se on, ei voi mitään.
5. Nuorten muoti naurettavaa ja musiikki sietämätöntä.
Höpö höpö. Löytyy sekä naurettavaa että sietämätöntäkin, mutta yhtä hyvin vanhempien pukeutumisesta ja musiikista.
6. Yhä useammin voit sanoa: Kun minä olin sinun ikäisesi.
NO, valitettavasti en voi kovin usein sanoa, enemmän taidan olla tekemisissä aikuisten kanssa.
7. Oma sänky paras, vieraisiin vuoteisiin ei halua.
Oma sänky on hyvä, mutta ei välttämättä ehdottomasti paras. Hotelleissa olen ollut monesti hyvissä sängyissä, sukulaisissakin. Ihan hyvin voin nukkua muuallakin kuin omassa sängyssä, en kylläkään mielelläni vieraiden kanssa samassa huoneessa.
8. Kahdesti yössä tarkoittaa vessassa käyntejä.
Ihan varmaan näin.
9. Elämänarvoista puhuttaessa ensimmäisenä' tulee mieleen kolesteroliarvo.
Onneksi noin suppeaksi ja arvottomaksi ajatukseni ja puheeni eivät ole vielä menneet.
10. Vain lääke-, vitamiini- ja hammasimplanttimainoksissa ikä-ihmisisä.
Hyppään mainokset yleensä yli niin lehdissä kuin telkkarissa, joten en siis ole huomannut mitään.
11. Gof on alkanut tuntua kelpo urheilulta.
En ole koskaan itse pelannut, joten epäluuloillani golfin urheilustatuksesta ovat vailla kokemuspohjaa.
12. Sauvakävely mainiota.
Iliman muuta!
13. Jos menet baariin, haluat ajoissa kotiin nukkumaan, ettei seuraava päivä mene pipareiksi.
Osaksi pitää paikkansa. Riippuu seurasta ja baarissaolon syistä. Niin mukavuudenhaluiseksi olen kyllä jo aika päiviä sitten tullut, että krapulan hankkimista en viitsi edes harkita.
14. Tuoteselosteet ja käyttöohjeet liian pienellä präntillä.
Ei haittaa. Luoja on antanut minulle erinomaisen lähinäön, edelleen.
15. Ennen sattui ja tapahtui, nykyään vain sattuu ja moneen paikkaan.
Onnekseni edelleenkin sekä sattuu että tapahtuu. Tosin välillä sattuu johonkin päin kroppaakin.

Jos nyt oikein laskin, sain viisi samaa mieltä vastausta ja 1-2 osittain. Ei minusta ihan paha. Taitaa siis vielä olla varaa vanheta lisää. Ja sehän epäilemättä tapahtuu, jos elää saa!

Työn iloa

Ei auta muuta kuin kertoa, miten hyvä on mieli! Se johtuu ihan niin yksinkertaisesta asiasta kuin että miehen kanssa saimme kevään ikkunanpesun tehtyä. Jotenkin vielä näyttää siltä, että ne ovat nyt puhtaammat kuin aikaisemmilla kerroilla pesun jäljeen. Voisiko siinä olla taikaa, kun pesuveteen laittaa etikkaa, Marttojen ohjeen mukaan? Ainakaan ei haitaksi ollut. Samalla sain vaihdettua kukkiin ruukkuja ja mullat. Onneksi noita ruukkukasveja ei ole monta, ei siis ollut iso urakka, mutta sottainen. Tältä osin kevät ja kesä saa minun puolestani tulla. Unohdan nyt tahallani sen, että talvitakit, pipot ja hanskat ovat ihan rauhassa vielä esillä. Ehkäpä ne joku päivä pääsevät taka-alalle, mene tiedä.

Kuolemasta ja eroista

Muistaakseni toissailtana lähetettiin televisiossa lopulta paljon kohutun sarjan ,Viimeiset sanani, ensimmäinen osa. Jos minulta kysytään, sanon, että ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella turhaa kohuttiin. Dokumentti oli minusta kauniisti ja ihmisiä kunnioittaen tehty. Tärkeintä oli, että päähenkilöllä oli mietityt syynsä, miksi lähti tähän mukaan, aivan ilmeisesti täysin omalla päätöksellä ja tietäen, mistä on kyse. Ohjelmassa ei mässäilty sairaudella eikä kauhisteltu. Kuolemansairasta oli kuvattu ja jututettu vaiheessa, jossa hän oli vielä suhteellisen hyväkuntoinen. Ei siis tullut mitään tirkistelyn makua. Mietinpä sitäkin, että jos tämä olisi toteutettu fiktiivisesti, kukaan ei olisi kunan kanahtanut. Tämä on kuitenkin monen ihmisen elämää, tänäkin päivänä. Jospa tämäntapaisetkin dokumentit antaisivat meille itsekullekin uskallusta olla lähellä kuoleman sairasta. Auttavatko tällaiset ohjelmat omaan kuoleman pelkoon, se voi jo olla vaikeampi asia toteutua. Ehkä ne kuitenkin saavat miettimään omalla kohdallakin asiaa, joka jossain vaiheessa on meillä kaikilla väistämätön.

Jos meidän saattaa olla vaikea luontevasti kohdata kuolemansairas, niin ilmeisesti eronneen kohtaaminenkin voi olla vaikeaa. Näin ainakin radio-ohjelmassa joku päivä sitten muutamat eronneet kertoivat. Kutsut ystävien luo saattoivat loppua tai kohtaaminen vältettiin siirtymällä kadun toiselle puolelle. Tartunnan vaarasta tuskin lienee kyse. Kaiketi taustalla voivat olla omat vaikeat tunteet ystävän/tuttavan eroon liittyen sekä avuttomuuden tunne, kun ei tiedä, mitä sanoisi, onnittelisiko vai pahoittelisiko. Ja eletään kuitenkin aikaa, jona erot ovat niin, niin, niin tavallisia.

Pyöräilyn iloa

Avasin sitten pyöräilykauden kahdeksan kilometrin pyöräilyllä. Kyllähän kelejä olisi siihen jo aikaisemmin ollut, mutta ei sopivaa aikaa. Aurinko paistoi, eikä tuulikaan sanottavasti haitannut. Olen vallan hurahtanut pyöräilyyn tai ainakin olen ollut. Toivottavasti hurahdus on edellen voimissaan. Mittaamiseen ihastuneena ihmisenä laitan ylös ajetut kilometrit. Viime kesänä pääsin 900:taan, mikä minulle oli jo iso saavutus. Kirittäjänä viime vuosina on kuitenkin toiminut työpaikan osallistuminen kilometrikisaan. Nyt kun sellaista ei ole, saa nähdä, miten käy. Olen myöskin niin asiapohjainen ihminen, että ihan vain pyöräilyn innosta en osaa liikkeelle lähteä. Pitää olla ainakin tikusta asiaa jonnekin päin ja mielellään useampaankin suuntaan.Sama "kunnon syy" täytyy mielellään olla myös sauvakävelyyn. Onneksi on koira, jonka ulkoiluttaminen on aina riittävä syy. Ikäänkuin liikkuminen ja sen vaikutus terveyteen ja kuntoon ei olisi riittävä syy!

Samalla ulos lähtemisellä sain taas vähän haravoitua pihaa. Kevät tulee kohisten!

Sinivuokkoja ja mullan tuoksua

Kyllä maisemat muuttuvat nopeasti! Viikon Saksan reissuni aikana lumikinokset olivat hävinneet kokonaan, joitain lumilaikkuja oli jäljellä. Näinhän se tuntuu käyvän joka kevät. Tuntuu, että lumet eivät sula ja kevät ei tule ja sitten se tapahtuukin hupsis vain. Sinivuokot ovat lämpimässä paikassa jo kukassa. Pohjois-Saksassa kukkivat jo valkovuokot ja keltavuokot. Jossakin tosi lämpimässä paikassa myös kirsikkapuu.

Eilen jo haravoin pihaa ja lisää olisi hyvä haravoida. Kirjoittamisen opintojen tehtävien tekemisessä olen vain nyt kyynärpäitäni myöten kiinni. Istun kuin liimattuna tietokonetuolilla. Vappuun mennessä pitäisi jo aika paljon helpottaa. Ihminen on kumma otus, ainakin minä. Kun on päässyt irti työelämän tiukasta aikataulusta, laittaa itsensä aikatauluihin taas pahasti kiinni. Kai se on jotain tyhjän ajan pelkoa, mene tiedä. Työssä ollessa ajattelin, että sitten eläkkeellä voin spontaanisti osallistua tapahtumiin, joista luen saman päivän lehdestä. No, sellaista päivää ei vielä ole tullut eteen, mutta kenties tulevaisuudessa.

Eilen katsoin nauhoittamani Inhimillinen tekijä ohjelman, jossa oli kolme useamman syövän tai uusiintuneen syövän kokoneita. Taas kerran ajattelin, miten harvoin sitä terveenä ollessa muistaa olla kiitollinen terveydestä.

Parasta ikää

Luinpa joku viikko sitten riemastuttavan jutun Aamulehdestä 103-vuotiaasta. Yli satavuotias asuu yksinään, jumppaa, ajaa kuntopyörällä ja ratkoo sudokoja. Tietysti laittaa itse ruokansa. Hän tuntee olevansa nuori ja elävänsä elämänsä parasta aikaa. Hänen mottonaan on: Kun ei ota huonoja puolia kantaakseen, vaan paremmat puolet, elämä on kirkasta. Tästäpä ja hänen koko elämästään riittää mallia meille nuoremmille.

Huomenna lähden hakemaan Saksasta mallia kevääseen. Ystävät ovat jo sanoneet, että takaisin ei ole tulemista, jos en tuo kevättä mukanani. Onneksi säätieteilijät ovat luvanneet tännekin lämpimämpää, joten uskallan palata.

Stop murehtimiselle!

Luinpa tässä netin iltapäivälehteä. Siellä kerrottiin amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa 1200:lta vanhalta kysyttiin, mitä he katuvat elämässään. Voiton vei huolehtiminen ja murehtiminen. Epäilen, että kyse oli paljolti turhanaikaisesta murehtimisesta ja etukäteismurehtimisesta. Tässä kohtaa voi sanoa, että vanhuus on tuonut viisautta. Sellaisen taidon kun osaisikin, että ei etukäteen eikä jälkikäteenkään pitkään töppäyksistään tai epäonnesta murehtisi. Voi olla, että ikää ei ole vielä tarpeeksi siihen viisauteen.

Usein sanotaan myös, että ihminen ei kuolinvuoteellaan suinkaan mieti sitä, että ei tehnyt enemmän töitä tai ansainnut, hankkinut enemmän rahaa. Se, mitä hän saattaa murehtia, on se, että hänellä ei ole ollut riittävästi aikaa läheisille ihmisille. Tällaisia lausuntoja olen muutaman kerran kuullut myös vielä elävien kirjoissa olevilta ikääntyneiltä ihmisiltä. Viisautta sekin.

Täyttä eläkeläiselämää

Mitenkähän tämä eläkeläisen vapaa elämä on näin päässyt luiskahtamaan! Että hommaa on koko ajan niin, että täytyy ihan suunnitella, mitä milloinkin ehtii. Peruin jo tai itse asiassa siirsin yhden vierailun. Syynä on oma ahneus. Olen ahnehtinut kirjoittamisen opintojen kursseja liian kanssa tänä keväänä. Ja toisaalta ne kaikki menevät osaksi päällekkäin. Tehtäviä on siis kaiken aikaa. Mutta kiirettä en halua sanoa olevan. Sitä moni tarjottelee ja toistelee sanontaa: kellään ei oo yhtä kiire kuin eläkeläisellä paitsi toisella eläkeläisellä. Minusta kiire on sitä, että ei ehdi tehdä hommia. Jos hommat ehtii tehdä, vaikka kurinalaisella ja tiukalla aikataululla, sehän ei ole kiirettä. Eihän?

Ensi viikon yritän lomailla Saksassa. On jo vähän perinne, että haen sieltä kevättä jo etukäteen sisaren perheen luota. Saapa nähdä, onko siellä tänä vuonna kevät haettavissa vai tulenko talven kanssa takaisin.

Aurinkoista pääsiäistä!

Kyllä on ilmoja pidellyt! Aivan upeita! Terveisiä taas hiihtoladulta järveltä. Luisto oli hyvä ja uutta, jäätöntä latua oli latukone nytkin tekemässä. Hiihtäjiä oli jonkin verran, ei haitaksi asti. Sujuvasti pääsivät ohittelemaan. Lisäksi oli  pilkkijöitä ja kävelijöitä.

Alkupääsiäinen sujuikin mökillä, sielläkin auringossa hiihdellen, uskomattomasta rauhasta nauttien ja saunoen. Ystävän syntymäpäiväjuhlat toivat mökiltä kesken pääsiäisen. Harmitti se lähtö, vaikka juhlat itsessään olivat mukavat. Niin harvoin vain miehen ja minun ohjelmat viikonloppuna osuvat niin, että mökille voimme lähteä. Nyt sitä aikaa olisi ollut.

Pääsiäisen alla olin Jyväskylässä Pääsiäiskonsertissa Taulumäen kirkossa. Nautinnon tarjosivat Jyväskylä sinfonia, Musica-kuoro ja neljä solistia, Riikka Hakola, Tuija Knihtilä, Dan Karlström ja Jouni Korola. Ohjelmassa oli mm. Rossinin Stabat Mater. Etenkin viimeinen osa, Finaali, oli todella vaikuttava kaikkien esiintyjien yhteistyö. Suosittelen siis vastaavaa tapahtumaa.

Kirjoitustyötäni varten olen taas lueskellut muistihäiriöistä. Antti Hervosen ja Pirjo Lääperin kurjassa Muisti pettää - jättääkö järki Hervonen kuvaa Seniili-spiraalia eli Kuinka vuodepotilaita tehdään, johon aikaisemminkin olen tutustunut. Yksinkertaistettuna spiraalissa on kyse toinen toisiaan kiihdyttävistä tapahtumista. Lähtökohtana on vanhan ihmisen pelko muistin menettämisestä, jota ympäristö eli läheiset alkavat ruokkia. Kiinnitetään huomiota pieniinkin muistitoiminnan häiriöihin. Hervonen puhuu jopa nuorempien harrastamasta ikäluokkasorrosta. Tämä aiheuttaa vanhalle stressiä ja huonommuuden tunnetta. Vähitellen hänen itsetuntonsa heikkenee ja itsemääräämisoikeutta vähennetään. Vanhan puolesta päätetään ja tehdään asioita yhä enemmän , jolloin vanha omaksuukin autettavan ja avuttoman roolin. Hervosen mukaan vanhana jatkuva stressi johtaa hermosolukadon kiihtymiseen ja vähitellen peruuntumattomaan toimintakyvyn häiriöön. Vanhan aivot eivät ole nuorten aivojen tavoin yhtä joustavat ja mukautuvat. Tällaisen kehityskulun sijaan olisi tärkeää, että vanhalla säilyisi hyvä itsetunto, optimistinen elämänasenne ja postitiivinen minäkuva.

Hervosen kuvailema ympäristön suhtautumistapa on minusta aika tavallista. Miten helposti alamme vähätellä ihmisen näkemyksiä ja kertomuksia, jos olemme sitä mieltä, että ei hän kuitenkaan muista. Samalla vähättelevä suhtautuminen siirtyy helposti koko ihmistä kohtaan. Silloinkin,  kun ihmisellä on todettu jo muistihäiriö, ihmisen arvostus ja kunnioitus on tärkeää. Luin nyt pääsiäisen aikaan  Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Hän pyrki suhtautumisessaan säilyttämään kunnioituksen muistisairasta isäänsä kohtaan, tietenkään aina siinä onnistumatta. Hänellä oli taitoa, tietoa ja voimia hankkia tietoa oikeasta suhtautumisesta. Validaatiomenetelmä eli suomalaisittain TunteVa-malli antaa keinoja kohdata muistisairas ja samalla helpottaa omaisen kokemuksia ja tunteita. Sen opin mukaan mm. muistirairasta ei saa nolata. Jensenin kirjaa voin suositella. Siinä omaisen kokemusten lisäksi hän antaa tietoa ja monia nettiosoitteita, joista löytää apua.

Eläkevalmennustako?

Olipa tässä päivänä muutamana Aamulehdessä juttu eläkkeelle valmentajasta. Tämä valmentaja Rantala, eläkeläinen hänkin, on vetänyt valmennusryhmiä mm. Aaltoyliopistossa ja ammattikorkeakoulussa. No joo, tämähän aina välillä putkahtelee esiin, että eläkkeelle siirtymiseen tarvittaisiin valmennusta. Mikäpä siinä, ellei oman ajattelun avulla pysty tulevaisuutta suunnittelemaan. Sitä mieltä olen, että eläkkeelle jääntiä tulisi ihan oikeastikin ajatella ennen eläkeikää. Se tarkoittaa mm. sitä, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koppaan. Ei siis kaikkien tarpeiden tyydytystä hakea työelämästä ja elää ainoastaan työlle. Ystäviäkin kannattaa olla muualtakin kuin työtovereista. Useamminkin olen kuullut sitä, että kovasti on sovittu yhteyksien pitämisestä eläköityneen ja entisten työtovereiden välillä, mutta tahtoo vaan jäädä yhteydenotot. Tietysti sydänystävyys on asia erikseen, sehän pitää. Vakuuttunut olen myös siitä, että erilaiset harrastukset ovat tärkeitä jo ennen eläkeikää. Ellei ole mitään harrastusta ikäänkuin valmiina, kun jää eläkkeelle, putoaa ehkä ajankulussa tyhjän päälle. Kyllä, tällaisestakin olen saanut kuulla todistusta, ihan ihmisen itsensä suusta. Moni itseäni aikaisemmin eläköitynyt on sanonut, että menee vuosi ennenkuin arkielämän rytmi löytyy, mene tiedä. Rantala kertoo sen kestävän puolesta vuodesta useampaan vuoteen. Serkkuni sanoi, että ensin täytyy olla ainakin puoli vuotta toipumisaikaa työn rasituksista. Itse osa-aika-eläkeläisenä harjoittelin jo eläköitymistä, kuten työtovereille eläkepäiviäni nimitin.Rantalan mukaan eläkkeellä olon alku on kuherruskuukautta, jolloin nautitaan siitä, että kello ei aamulla soi ja tehdään kaikki asiat, joihin ei ole ollut aikaa. Entinen työtoverini kertoi eläkkeelle jääneen vaimonsa siivonneen heti alkajaisiksi omakotitalon kerrarista vinttiin. Siinä rytäkässä vaihtoi miehen vaatekaappikin paikkaa miehen tietämättä. Sellainen puuhakas eläkeläisvaimo meillekin tarvittaisiin. Edes vaatekomero ei ole tämän kahdeksan kuukauden aikana siivoutunut mitenkään. Päinvastoin, kohta sieltä jo tavarat kävelevät ovesta ulos. Kellokin soi toisinaan aamulla, kun harrastukset kutsuvat. Työaikana päätin, että eläkkeellä illat pysyn pirtissä, kun työpäivän jälkeen yritin raahautua harrastuksiin. No ei sekään ole ihan niin mennyt, mutta eipä ole työpäivää alla. Sen olen kyllä huomannut, että aika on rajallista eläkkeelläkin. Pahasti pelkään, että tämän elämän eläkeaikana en ehdi tehdä kaikkia mielenkiintoisia asioita, vaikka vuosia ja terveyttäkin riittäisi.

Ohitteluja

Sattuipa äsken hassu juttu hiihtoladulla. Edelläni hiihti nainen, varttuneempi jo kuten minäkin. Kun saavutin häntä, hän siirtyi viereiselle ladulle, kiihdytti siellä vauhtia ja siirtyi sitten taas eteeni ladulle. Vähän ajan päästä siirryin huonokuntoisemmalle ohitusladulle. Nainen kiihdytti taas vauhtia. Siinä sitten sivakoimme rinnakkain. Ajattelin jo kysyä, onko meillä kisa menossa, mutta puhelimeni soiminen esti sen. Nainen jatkoi hiihtoa, pysähtyen niistämään kuitenkin jonkin matkan päähän. Siinä sitten ohitin hänet. Sen koommin en häntä nähnyt. Tilanne oli sikäli mielenkiintoinen, että tuollaista en ladulla ole ennen kokenut. Tosin meikäläisen vauhdilla ei toisia hiihtäjiä alvariinsa ohitella.

Tilanne toi mieleeni vuosikymmenten takaisen ohitustilanteen autolla maantiellä. Edessä oleva auto ajoi selvästi alle nopeusrajoituksen. Kun kilometrien päästä ohitusmahdollisuus tuli, panin vinkan päälle ja lähdin ohitukseen. Mitä teki edellä oleva auto? Siirtyi vastaantulijoiden kaistalle estäen näin ohituksen. Seuraavalla yrittämällä sama juttu. Silloin höyry rupesi nousemaan päästäni. Kun ohitusmahdollisuus taas tuli, painoin töötän pohjaan. Tämän äänisinfonian siivittämänä pääsin ohi. Jälkeenpäin kyllä ajattelin, että viisasta olisi ollut pysähtyä tien sivuun ja päästää höyryt pihalle. Adrenaliinin siivittämänä jätin nimittäin ohitetun vauhdilla taakseni.

Innokkaana pyöräilijä koen usein ohitustilanteita. Useimmiten niin, että nopeat pyörät suhahtavat ohi. Kerran ylämäessä selvästi vanhempi mies vaihteettomalla pyörällä ohitti minut. Silloin kyllä jäin miettimään, miten luotettaviane mittarit olivat, joilla kuntoni määriteltiin ikään nähden erinomaiseksi.

Vielä lopuksi haluan ehdottomasti taas ihastella tätä ihanaa auringon paistetta! Nautitaan siinä määrin kuin voidaan!

Aurinko armas

Monet valittelevat talven jatkumista. Joku jo epäili, että kevät on tänä vuonna peruutettu. Itse en ole viime viikkoina osannut valitella säätä. Tampereella ainakin on ollut aivan ihanat, aurinkoiset,etten sanoisi fantastiset ilmat! Mitä parhaimmat kevättalven säät! Tänäänkin nautin siitä parhaalla tietämälläni tavalla eli hiihtämällä järven jäällä. Ensin epäilin, viitsinkö lähteäkään, kun aurinkoa ei näkynyt. Onneksi lähdin, ennen ladulle pääsemistä se jo paistoi. Viime talvena järven jäät olivat sen verran oikulliset, että ainakaan tuolle järvelle latuja ei vedetty lainkaan. Kaupungin liikuntatoimi nekin ladut hoitaa, kiitos ja kumarrus.

Päivittäin pitkä aika kuluu tietokoneen ääressä kirjoittamisopintojen töitä tehden. Taidan vieläkin siirtää tuonnemmaksi facebokiin liittymisen. Siellä kuhkaamiseen ei aikaa taida riittää, tällä hetkellä. Heikkona hetkenä lupasin pienen työkeikankin tehdä vielä tänä keväänä. Ensi syksyn työkeikkatarjouksesta kieltäydyin. Kahden vaiheilla olin. Haikealta tuntuu olla ottamatta. Mutta järki voitti. Vai voittiko, en tiedä. Kevään tarjouksesta soitettiin, syksyn vastaavasta sain sähköpostia. Selvästi helpompi itselleni on kieltäytyä sähköpostin kautta. Mietin jopa asiaa yön yli. Yritän nyt asettua siinä suhteessa eläkeläiseksi. Eläkeläiseksi en kuitenkaan itseäni tunne, kuten kai aikaisemminkin olen kirjoittanut. Jotakin negatiivista siihen sanaan itselläni liittyy. Mitä, sitä en ole analysoinut. Ehkä mieluummin olisin entinen työntekijä. Voisiko olla kyse siitä, että eläkeläinen sanasta tulee tunne kuin ei muuta tekisikään kuin olisi eläkkeellä, eläisi eläkkeen varassa. Siis jonkinlainen passiivisuuden tunne. Sehän ei pidä paikkaansa useimpien kolmatta ikää elävien kohdalla, mikäli terveyttä on riittänyt. Toisaalta työntekijästäkin käytetään toisinaan sanaa palkollinen, siis elää palkan varassa. Ei kai se sen kummempi sana ole.

Kynäilyä ja junailua

Terveiset Jyväskylästä kirjoittamisen opinnoista.Kyllä aina friskaa päätä ja niskaa, kun käy arkikuvioidensa ulkopuolella. Ihan yöpyykin vieraassa kaupungissa.Tärkeää on tietysti mukava tekeminen, joka nyt oli  kirjoittaminen ja siihen saatava ohjaus mukavassa ryhmässä. Jyväskylään kaupunkiin olen tämän lukuvuoden aikana vallan ihastunut. Se on sopivan kokoinen, kaikki mukavasti suhteellisen lähellä. Huono puoli ei ole sekään, että viikkosiivot jäävät Jyväskylän viikonloppuina miehen harteille.

Viime viikon keskiviikon Aamulehdessä Mikko Pulliainen kolumnissaan kertoo kokemuksiaan junasta.Hän ehdottaa siinä erillisiä vaunuja erilaisille ryhmille, esimerkiksi "Kävin suihkussa ennen matkustusta" - vaunu ja "Vain välttämättömät yksityispuhelut" ihmisille oma vaunu. Tämän jälkimmäisen vaunun tarpeellisuudesta on itsellänikin kokemuksia. Pipoa kiristävin oli se junailukerta, kun takana puhui puhelimeen jonkun kansanedustajan tamperelainen eduskunta-avustaja (harmi, kun hän ei puheluissaan kertonut, että kenen), käytävän toisella puolella kohtalaisen tunnettu tangolaulaja ja edessä joku tunnistamaton henkilö. Jokainen tietysti puhui ihan riittävän kovalla äänellä ja riittävän jatkuvalla syötöllä.Mikähän siinäkin on, että joidenkin pitää huutaa puhelimeen. Ehkä ne ovat ne samat ihmiset, jotka huutavat puhuessaan muutenkin. Tangolaulaja oli kaksi viikkoa lomaillut Kanarialla seurassa, jossa oli mahatauti jyllännyt. Itsellään se oli ollut lievänä. Erityisen kiinnostunut en olisi ollut siitäkään tiedosta, montako kertaa hän taudissa oksensi (voin paljastaa, että vain yhden). Seiska-lehti olisi voinut olla kiinnostunut kaikista saamistani tiedoista, minä en.

Tämä juttu nyt kuului sitten sarjaan marinoita maailmalta. Totuuden nimessä täytyy kertoa, että tämän viikonlopun junareissullani ei ollut yhtään kännykkähäirikköä. Eikä muitakaan häiriköitä. Kaikki muut paitsi minä taisivat olla vielä suihkunraikkaitakin.

Nettitaitoja

Pari päivää sitten joku Danske Bankin johtaja selitti Aamulehdessä pankin tekemää tutkimusta, jonka mukaan iäkkäistä yli 80% käyttää laskujen maksuun nettiä. Jos nyt oikein muistan, hän puhui nimenomaan 60-70-vuotiaista. Tämän päivän lehdessä yleisönosastossa jo epäiltiin tutkimuksen tulosta. Itse ajattelen, että jos kyse on tuosta ikäryhmästä, tulos kuulostaa oikeansuuntaiselta. Meidän ikäluokastamme iso osa, oletan, on jo töissään tehnyt tuttavuutta nettiohjelmien kanssa. Myös asioiden hoito, esimerkiksi laskujen maksu, on monille tuttua jo ennen eläkeikää. Muistan työaikana jonkun kollegan laskeneen, että työkäytössämme on toistakymmentä ohjelmaa. Tilanne muuttuu mielestäni, kun mennään vanhempiin ikäryhmiin. Todenmukaisen kuvan saamiseksi ikääntyneiden netin käytöstä pankkiasioissa, tulisi toki ottaa tutkimukseen myös vanhemmat ikäryhmät.

Eilisessä Aamulehdessä 66-vuotias Sirkka Honkala kertoo omasta internet-taitojen haltuunotostaan, joka tapahtui kymmenen vuotta sitten. Ihailtavan omatoimisesti hän postimyynnistä koneen ostettuaan opetteli tarvittavat taidot. Jos oikein kirjoituksesta ymmärsin, hän myös itse asensi koneen käyttökuntoon. Hänellä ei ollut lähipiirissä avustavaa henkilöä. Kyseinen henkilö moittii meitä senioireita valittamisesta. " Ei haluta nähdä vaivaa, ei haluta harjoitella, kaiken pitäisi olla hetkessä selvää", hän toteaa. Tuossakin lienee vinha perä, ainakin osan kohdalla. Tunnustan, että mielelläni käännyn heti mieheni puoleen, jos nettiasioissa tulee jotain ongelmaa. Toisaalta viitsimättömyys tuskin on vain meidän senioreiden vika. Motivaatio asiaan on ensisijainen on kyse minkä ikäisestä tahansa. Jos osaamattomuus kuitenkin haittaa itseä, vaivannäköön on kai syytä ryhtyä. Nykyään ainakin vähän isommissa kunnissa on saatavilla perehdytystä tietokoneen käyttöön, jopa ilmaiseksikin. Kaikkien ei toki tarvitse opetella asioita ihan niin aasta alkaen, kuin Honkala.

Elävissä kuvissa

Kävinpä eilen katsomassa elokuvan Rakkaus. Vaikuttava ja ajatteluttava. Elokuvassa kerrotaan vanhan pariskunnan elämästä tilanteessa, jossa toinen sairastuu parantumattomasti ja on autettavana. Juonta ei ole syytä enempää paljastaa. Jos menette katsomaan, niin sitten näette. Elokuvassa tuodaan hyvin esiin tilannetta niin hoitajan kuin hoidettavan kannalta. Omaishoitajien vaativasta tilanteesta on toki paljon puhuttu. Itse jäin miettimään muun muassa sitä, miten omaistaan hoitavan voi olla vaikea saada oikeanlaista apua ja toisaalta, miten hänen voi olla vaikea pyytää ja/tai vastaanottaa apua. Vaikeus avun vastaanottamiseen voi ehkä erityisen helposti tulla, jos on pitkä yhteinen historia. Hoitaja voi ikäänkuin omia hoidettavan itselleen. Oman väsymisen tunnustaminen voi tuntua heikkoudelta. Voiko olla myös niin, että hoitaja ei edes tajua omaa väsymystään ja siitä johtuvaa käyttäytymisen muutosta. Voi käydä kuin vähitellen kuumennettavaan vesikattilaan laitettavalle sammakolle. Kun kylmä vesi vähitellen kuumenee tappavaksi, sammakko ei ajoissa älyä hypätä pois vaan menehtyy. Suosittelen, käykää katsomassa!

Nuoret ja vanhukset

Edellisessä kirjoituksessani lainasin Senioriopettaja- lehden juttu. Tämän seuraavankin lähde on sama lehti.

 Valtaa vanhuus-kampanja ja Suomen Nuorisoyhteistyö-Allianssi ry toteuttivat kyselyn, josta tuloksia kerrottiin viime vuoden marraskuussa.Vastaajia oli noin 500, puolet 15-29-vuotiaita ja puolet yli 65-vuotiaita. Iso enemmistö molemmista ikäryhmistä oli sitä mieltä, että nuoret ja vanhat voivat oppia toisiltaan keskustelemalla keskenään. Halukkuutta kanssakäymisen lisäämiseen oli molemmissa ryhmissä. Yli kaksi kolmasosaa nuorista oli sitä mieltä, että vanhoja arvostetaan yhteiskunnassa liian vähän. Sitä vastoin alle puolet nuorista oli sitä mieltä, että vanhoilla olisi liian vähän vaikutusvaltaa. Vanhoista yli puolet oli sitä mieltä, että nuorilla on liian vähän vaikutusvaltaa.

Tulokset näyttävät minusta siltä, että nuoret ja vanhat enimmäkseen arvostavat toisiaan. Onko näin oikeassa elämässä? Otos oli kovin pieni, enkä tiedä, miten se oli kerätty ja miten tutkimus toteutettu. Jos lukee lehtien yleisönosastokirjoituksia, enemmän näihin ryhmiin kuuluvat tuntuvat moittivan toistensa käytöstä. Toisaalta,  vähemmän taitaa niissä kirjoituksissa olla yleensäkään kiittäviä. Tyytymättömyys johonkin saanee herkemmin lähettämään kirjoituksen yleisönosastoon.

Kyselyn mukaan halukkuutta kanssakäymiseen olisi molemmissa ikäryhmissä. Tällaisia tapaamis- ja keskustelumahdollisuuksia taitaa luontevasti olla vain kovin vähän, mikäli ei lähipiirissä ole ikäryhmän edustajia. Lasten ja vanhusten kanssakäymistä on lisätty, esimerkiksi päiväkotivaari ja -mummotoiminnalla. Päiväkodeista voidaan käydä vanhainkodeissa jne. Pitäisikös järjestää esimerkiksi diskoihin diskovaareja ja -pappoja, vai miten keskustelumahdollisuuksia voisi lisätä?

Mielikuvat vastaan todellisuus

Luinpa tässä päivänä muutamana Senioriopettaja-lehteä. Siinä oli useampikin mielenkiintoinen juttu vanhenemiseen liittyen. Jutussa Kuva ikäihmisistä aikansa elänyt kerrotaan dosentti Ilka Haarnin ja projektipäällikkö Maria Viljasen näkemyksiä iästä ja vanhuudesta. Molemmat toimivat Suomen mielenterveysseurassa. Haarnin mukaan ikästereotypiat ovat säilyneet samoina 1980-luvulta asti. Kuitenkin nykyiset eläkeläiset ovat terveempiä ja koulutetumpia kuin aikaisemmat. " Nykyinen 60-vuotias on kuin entinen 50-vuotias, nykyinen 70-vuotias vastaa entitä 60-vuotiasta. Varsinainen vanhuus alkaa vasta 85 ikävuoden jälkeen" toteaa Haarni. Ykislöllisiä eroja toki hänkin korostaa. Ranskassa on kuulemma havaittu, että kielteinen vanhuspuhe saa ihmiset arvioimaan terveytensä todellisuutta huonommaksi ja tuntemaan yksinäisyyttä enemmän. Mielen hyvinvoinnin kautta negatiivinen puhe vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiin ja kognitiivisiin taitoihin. Yhteiskunnan tulisi huomioida ikääntyneitä myönteisellä tavalla,tarjoamalla esimerkiksi sopivia palveluita ja asusteita. Mutta myös ikäihmisten itsensä tulisi vaikuttaa myönteisten uutisten määrään heidän mukaansa, esimerkiksi kertomalla, miltä ikääntyminen oikeasti tuntuu. Ikääntyneen omat kokemukset toimivat stereotypioiden vastavoimana. "Joskus kannattaa ärähtääkin" sanoo Haarni. Hän odottaa suurten ikäluokkien rupeavan vaatimaan sopivia palveluita.

Asiaa nämä naiset mielestäni puhuvat, vaikka itse eivät vielä liene eläkeiässä. Itse olen tietoisesti yrittänyt välttää sitä, että toisin ikääni negatiivisessa valossa esiin. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että jos jossain töppään tai unohdan jotain, en automaattisesti selittäisi sitä sillä, että näin käy vanhalle. Nuoremmatkin töpeksivät välillä tai ainakin minä olen niin tehnyt koko ikäni. Voisin kertoa tosi älyttömiä unohtamisia jo vuosikymmenten takaa. Esimerkiksi olen unohtanut käsilaukkuni Lahdessa Mariankadulle. Siis konkreettisesti kadulle. Ja tämä tapahtui ehkäpä noin 25 vuotta sitten. Ja olin ihan selvinpäin ja tiettävästi tervejärkisen kirjoissa. Onnekseni sain laukkuni kaikkine tärkeine asiapapereineen takaisin, vaikka huomasinkin laukun puuttumisen joskus puolen tunnin päästä.Että näin meillä.

Omaan puheeseeni on vaikuttanut myös se, että olen vuosia seurannut itseäni viitisen vuotta vanhemman  naisen puhetta, jossa hän usein toistelee: Mitä sitä nyt tällainen eläkeläinen. Sitä jo väsyy tällainen eläkeläinen , yms. Ja kyseessä on mitä tervein, jaksavin ja elinvoimaisin ihminen ikäänsä nähden. Päihittää varmasti monen nuoremmankin.

Koetetaan siis itse pitää yllä myönteistä puhetta ja ajattelua ikääntymisestä. Kukapa sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Jo edesmennyt naapurini aikoinaan kertoi, että hänen, myös ikääntynyt sisarensa sanoo tapaamisen aluksi: Sitten aluksi puhutaan viisi minuuttia vaivoista ja sitten muusta. Viisas nainen.

Ilka Haarni korostaa myös sitä, että ihminen kehittyy ja kypsyy läpi elämänsä. Vanheneminen mahdollistaa omaksi itsekseen tulemisen. Tämän olen todennut myös monissa kehityspsykologian teorioissa. Haarni toivoo, että yhteiskunnassa arvostettaisiin eletyn elämän mukanaan tuomia taitoja, esimerkiksi kykyä selviytyä vaikeuksista ja taitoa nähdä arjen monet sävyt.Yhteiskunta ja sen arvostukset muuttuvat hitaasti, mutta arvostetaan me 60+ ihmiset ainakin itse niitä, näin toivon.

Mummottelua

Toista viikkoa vierähti touhukkaasti Belgiassa asuvan tyttären talvilomaillessa lapsineen mummolassa. Osaksi samaan aikaan vieraili myös Saksassa asuva sisareni aikuisen tyttärensä kanssa. Väkeä oli välillä kuin vilkkilässä kissoja, jos sitä vertaa normaaliin kahden aikuisen huusholliimme. Lapsenlapset ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä ulkomailla, 10-vuotias Kultapoika ja 7-vuotias Kultatyttö. Välillä on suru siitä, että heidän arkielämäänsä osallistuminen jää niin vähäiseksi. En tahdo pysyä mukana siinä, millaiset asiat milloinkin ovat tärkeitä heidän elämässään. Tytär kylläkin väittää, että varmaan tapaamme nykyään enemmän vuoden aikana kuin jos he asuisivat Suomessa esimerkiksi Oulussa. Saattaa pitää paikkansa. Nyt vierailen heillä pari kertaa vuodessa viikon verran tai pitempään. He vierailevat noin viikon talvella ja kesällä ovat Suomessa kuukauden verran, josta ison osan mummilassa. Silti olen kateellinen esimerkiksi joillekin entisille työtovereilleni, jotka vähintään kerran viikossa tapaavat samalla paikkakunnilla asuvia lapsiaan. Tyttäreni on todennut " Ei me kyllä sun takia muuteta Suomeen!" No eipä todella! Onneksi on sähköposti, ilmainen nettipuhelin ja skype. Tosin jo koulussa olevilla lapsilla on niin paljon omia touhuja, että todella pitkät puhelut ovat historiaa. Etenkin Kultapoika  leikki-ikäisenä pitkään keskusteli kanssani puhelimessa. Useammassakin puhelussa esimerkiksi käytiin läpi molempien  pyörien ominaisuuksia yksityiskohtaisesti, silloin kun hän sai uuden pyörän. Satuja ja runoja kehiteltiin puhelimessa, jotka kirjoitin ylös. Yhteiset touhut tietysti muuttuvat lasten kasvaessa. Nyt vielä olimme koko porukalla laskiaismäessä. Ja huusimme laskiessa "pitkiä pellavia". Laskettelu päättyi lumisotaan. Kultatytön kanssa teimme laskiaispullat. Mikä ilo hänelle, kun taikina tehtiin käsin ja kädet sai upottaa löysään taikinaan! Lasten teatterissa käymme usein myös yhdessä, niin nytkin. Tampereen työväen teatterin esitys ,Fedja-setä, kissa ja koira , sai Kultapojalta arvion: "Ehkä paras näkemäni teatteri tai ainakin parhaita!"

Enimmäkseen en toki valita lastenlasten kaukana asumisesta, vaan nautin heidän olemassaolostaan eri tavoin. Niin kauan on hyvin, kun he kumpikin tavatessamme juoksevat syliini tiukasti halaten. Olenhan onnekas, että olen saanut sekä lapsia, että lapsenlapsia. "Oma laps on laps, mutta lapsenlapsi lapsukainen." Onhan paljon niitäkin, joilla on suru lapsettomuudesta. Siihen saattaa liittyä sitten varttuneemmalla iällä suru lapsenlapsettomuudesta. Ja vaikka olisikin lapsia, voi silti olla lapsenlapseton. Vaikka toisin toivoisi.

Vanhojen teatterissa

Olinpa eilen erilaisessa teatteriesityksessä Tampereen Teatterin Frencelissä! Nimenä oli Unelmien aikataulu ja alaotsikkona Slow flow show! Esittäjinä oli kymmenkunta eläkeikäistä, tunnetuimpina Jukka Virtanen, Aira Samulin ja psykologi Pirkko Lahti. Esiintyjissä oli ainakin yksi näyttelijä ja tanssija, yksi esiintyjä pyörätuolissa ja kaksikin rollaattoria käyttävää. Lisäksi osaksi mukana oli Willakurkut-kuoro.En oikein tiennyt, mitä odottaa. No, esityksessä olikin sitten monenmoista mukana! Oli laulua ja runoa, tanssia, sketsiä, räppiä ja Virtasen Jukan erikoistaidon esittelyä: kykyä heiluttaa korvia, jopa vain yhtä kerrallaan. Me yleisökin pääsimme Aira Samulinin johdolla liikuttelemaan itseämme.

Esitys oli siis monenmuotoinen. Se ainakin itseäni nauratti, liikutti, nautitutti, ihmetytti. Tippa oli silmässä, kun loppupuolella kaikki esiintyjät yhdessä lauloivat: "Oi ystäväin, oi armahain, ethän unhoita minua, niin kauan kuin vereni lämmin on, minä muistan sinua! ". Viimeisin yhteislaulu oli osuvasti: "Ei elämästä selviä hengissä", mikä nyt ainakin varmasti on totta.Tapahtuma jätti aatoksia mieleen pyörimään. Saksasta vierailulla olevan sisareni kanssa, paitsi olimme yhdessä teatterissa, illan ja aamun juttelimme esityksestä, esittäjistä ja sen herättämistä ajatuksista. Sekä googletimme tietoja esiintyjistä. Ei siis mitenkään turha reissu. Aivonystyrätkin saivat työtä.

Teos on esitelehtisen mukaan syntynyt Kansallisteatterin yleisötyöprojektina. Sitä en tiedä, missä muualla sitä on esitetty. Tampereen näytöksiin olisi sopinut ihmisiä melkein puolet lisää. Minusta mainonta oli tosi olematonta. Itse näin yhden pienen lehtijutun, jonka perusteella rupesin esitysaikoja hakemaan.

Pirkko Lahden suulla esitettiin toivomus, että vanhuksista media kirjoittaisi ja puhuisi myönteisesti. Sillä voitaisiin vaikuttaa vanhoihin suhtautumiseen. Enpä tiennyt, olisinko itsenyt vai nauranut, kun poislähtiessä kuulimme erään keski-ikäisen rouvan arvion esityksestä: "No joo. Annettiinhan niille (Saihan ne)  nyt sitten kuitenkin  mahdollisuus esiintyä." Että ihan niinkuin lapsista voitaisiin sanoa: "Eihän se nyt niin kummoista ole, mutta kun ne niin kovasti haluaa." Jos oikein olen ymmärtänyt, psykologi Marja Saarenheimon mukaan tässä on taas yksi esimerkki "toiseudesta". Vanhukset ovat jotain muuta kuin muut aikuiset ihmiset. Tässä tapauksessa lapsekkaita, ihan kuin lapsia, joiden hyvästä mielestä aikuinen koittaa huolehtia. Jos kyseinen rouva ei pitänyt esityksestä, oikea arviointi olisi kai ollut sen suuntainen, että olisi pohtinut, miksi juttu ei toiminut. Seuraavan kerran kun olen katsonut "oikeaa teatteria", jota en pitänyt hyvänä esityksenä, taidankin sanoa: "No joo, saihan ne nyt kuitenkin tehdä jotain palkkansa eteen, kun ne sitä niin kovin haluaa."

Aivojumppaa ja sosiaalisia suhteita

Hilkka Laukka-Sinisalo kehotti radiohaastattelussaan kuusikymppisiä seurustelemaan kaikenikäisten kanssa. Tätä ja vähän muutakin tuli harrastettua viime viikon lopulla kirjoittamisen opinnoissa Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Pienryhmässämme oli viisi jäsentä, yksi 20+ vuotta vanha, toinen 30- vuotias, kolmas 40v, neljäs 50+ ja minä 60+. Vuosien aikana vastaavissa opinnoissa on kuulemma ikähaitari ollut 18-75 vuotta. Mikä parasta, tätä suurta ikäjakautumaa pitävät hyvänä opettajatkin. Vaikka minulla on arkielämässänikin kanssakäymistä nuorten kanssa, kaikenikäisiä on monenlaisia. Näissä opinnoissa voin tutustua myös sellaisiin ihmisiin, jonka sorttisia ei tuttapiiriini kuulu. Opintoni ovat jatkuneet viime syksystä asti. Havaintojeni mukaan me eri-ikäiset keskustelemme, kommentoimme ja  arvioimme toistemme tuotoksia sulassa yhteisymmärryksessä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että olisimme kaikesta samaa mieltä. Onneksi ei näin. Erilaiset näkemykset haastavat pohtimaan omiakin näkemyksiä. Yhteistä on kuitenkin kannustus niin kanssaopiskelijoiden kuin opettajien taholta. Erilaiset kirjoitusharjoitteet ovat mielenkiintoisia ja välillä aika haastavia. Ehkä minusta ei uutta Sofi Oksasta tule, vaikka hänkin kuuluu aikoinaan käyneen kyseiset opinnot. Kirjoittaminen on kuitenkin kiinnostavaa, jossa voi myös kehittyä. Samalla taas oppii jotakin uutta, niin kirjoittamisesta kuin omasta itsestään. Jos olen maininnut tuttavilleni kirjoittamisopinnoistani, yllättävän moni on ilmaissut kiinnostuksensa kirjoittamiseen. Mikä on minusta vallan hyvä asia.

Kuusikymppisistä

Soitinpa sitten liikennelaitoksen neuvontaan tuosta bussin kuljettajasta, josta kirjoitin aikaisemmin tänään blogissani. Eli kiittelin bussikuskin käytöstä. Terveiset luvattiin toimittaa eteenpäin. Ajattelin nyt tasapainon vuoksi kiitellä, kun kesällä soittelin bussikuskista, joka yritti tappaa minut suojatiellä vihreiden palaessa.

Mutta kuusikymppisistä. Radiossa haastateltiin Hilkka Laukka-Sinisaloa, jolta on juuri julkaistu kirja Kuusikymppisten kirja. Hänellä oli minusta näkemyksiä, joihin paljolti voin yhtyä. Hänen mukaansa ikä usein tarkoittaa sitä, että ihminen tulee mitättömäksi. Itsekin aliarvioimme omaa osaamistamme, jota elämän erilaisissa kokemuksissa on jokaiselle kertynyt. Kaikki muutokset esimerkiksi ovat vaatineet osaaamista. Hänen mukaansa jokainen kuusikymppinen kysyy: mitä olen elämässäni saanut aikaan? Olisi hyvä kysyä ja keskustella toisten kanssa, mikä elämässä on tärkeää. Mikä viime vuoden aikana on ollut tärkeä, mukava asia? Tärkeää on myös kanssakäyminen eri ikäisten ihmisten kanssa.

Ajattelen, että ehkä vielä kuusikymppinen ei kysy, mitä on saanut aikaan, mutta ainakin sitten, kun lisää vuosia on tullut. Laukka-Sinisalon ajatukset tuovat mieleeni ns. kiitollisuuspäiväkirjan. Alakulon, jopa masennuksenkin, yhtenä ehkäisykeinona voi olla, että joka ilta kirjaa ylös ainakin kolme asiaa, joista sinä päivänä voi olla kiitollinen tai joista on iloinnut. Hyvät, pienet, asiat kun usein tahtovat jäädä sivuun. Uuden vuoden vaihtuessa voisikin miettiä, mikä oli vuodessa parasta. Vielä parempi, jos porukalla näitä mietitään.

Havaintoja bussissa

Käytinpä tässä aamupäivällä hyväkseni kaupungin busseja keskustassa käydäkseni. Pääsin jopa kulkemaan seniorihinnalla, joka on puolet normaalihinnasta. Seniorihinta on tosin vain klo 9-14 voimassa. Se on silti minusta tosi hieno ele kaupungilta ikäihmisiä kohtaan.

Bussikuskeja usein moititaan, osin varmaan aiheellisestikin, epäystävällisyydestä. Nyt täytyy kyllä vain kehua bussin kuljettajaa. Yhdellä pysäkillä oli kolme äitiä rattaiden kanssa. Kolmas oli jo jättäytynyt syrjempään olettaen, että ei kyytiin sovi. No, bussin kuljettaja oikein kurottautui huutamaan hänelle, että tulee vain kyytiin. Ja sopu sijaa antoi. Parin pysäkin päässä olivat vanhemmat lastenvaunujen kanssa pyrkimässä bussiin. Vaikka pysäkiltä ei ollut muita pyrkimässä bussiin, kuljettaja pysäytti ja kertoi, että on jo kolmet rattaat ja mukaan ei sovi. Ohjasi vielä menemään toisen linjan pysäkille. Tällaista toimintaa sanoisin jo hyväksi asiakaspalveluksi! Ilokseni äiti, jonka kuljettaja kutsui kyytiin, kiitti kuljettajaa. Minua nimittäin aika usein harmittaa, että matkustajilla voi olla aika tiukassa tuo kiitoksen sanominen. Kuljettaja saattaa odottaa jotakin, joka myöhässä juoksee pysäkille, mutta kyytiin täten ehtinyt ei viitsi kiittää. Vanha viisaus, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, pitää monesti, joskaan ei aina, paikkansa.