Joulunaikaani on mustan raidan tuonut turkulaisen ystäväni Sallin odottamaton kuolema. Syyskuun lopulla olimme yhdessä teatterissa. Eipä olisi voinut silloin mielessäkään käydä, että se tulee olemaan viimeinen tapaamisemme. On vaikea kuvitella, että eloisa, touhukas, melkein taukoamatta juttua suoltava Salli on oikeasti poissa, 67-vuotiaana. Hän oli niin vahvasti elossa.
Näitä muistutuksia elämänlangan ohuudesta tulee toki ikääntyessä yhä useammin. Ne koskettavat paitsi siksi, että ystävä on poissa, myös siksi, että oma kuolevaisuus tulee niin liki. Esikoisen kanssa oli taas kerran juttua siitä, miten tärkeää olisi tehdä asioita ajoissa selväksi, jos kuolema tulee yllättäen. Läheisten tärkeyttä ja rakkauttani heihin olenkin yrittänyt tuoda usein esiin. Esikoinen otti esiin myös keskustelun käytännön asioista kuten hautajaisjärjestelyistä. Jälkeen jääneitä kun omassa järkytyksessään helpottaisi, jos olisi jo valmis toive, millaiset hautajaiset voisivat olla. Esikoinen totesi, että kyllä hän toki tietääkin, mitä toivoisin. Kun kysyin, mitä hän sitten arvelee, heti meni pieleen. Eipä sillä, että ne nyt olisivat kyseisessä tilanteessa tärkeimpiä asioita, ainakaan jo maailmasta poistuneelle.
Jo vuosikymmeniä sitten minua kosketti seuraava Helinä Siikalan runo, joka edelleen puhuttelee:
Sanat edelleen sanomatta
Silti en vaikene
Rakkaamme kuolevat meiltä pois
Emme koskaan ennätä sanoinemme
odotamme oikeaa, parempaa hetkeä
Ei sitä tule, ei ole parempaa hetkeä
On vain tämä, tässä ja nyt
Siksi en vaikene
annan kasvojen aueta, silmien ja suun
Sinua en päästä ohitseni
Saatan lakata, saatan mennä pois
jos niin tahdot, menenkin,
mutta ohitseni et pääse
Kosketan sinua,
niin että, jos kuolisitkin
Hyvää matkaa, Salli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti