Olinpa eilen erilaisessa teatteriesityksessä Tampereen Teatterin Frencelissä! Nimenä oli Unelmien aikataulu ja alaotsikkona Slow flow show! Esittäjinä oli kymmenkunta eläkeikäistä, tunnetuimpina Jukka Virtanen, Aira Samulin ja psykologi Pirkko Lahti. Esiintyjissä oli ainakin yksi näyttelijä ja tanssija, yksi esiintyjä pyörätuolissa ja kaksikin rollaattoria käyttävää. Lisäksi osaksi mukana oli Willakurkut-kuoro.En oikein tiennyt, mitä odottaa. No, esityksessä olikin sitten monenmoista mukana! Oli laulua ja runoa, tanssia, sketsiä, räppiä ja Virtasen Jukan erikoistaidon esittelyä: kykyä heiluttaa korvia, jopa vain yhtä kerrallaan. Me yleisökin pääsimme Aira Samulinin johdolla liikuttelemaan itseämme.
Esitys oli siis monenmuotoinen. Se ainakin itseäni nauratti, liikutti, nautitutti, ihmetytti. Tippa oli silmässä, kun loppupuolella kaikki esiintyjät yhdessä lauloivat: "Oi ystäväin, oi armahain, ethän unhoita minua, niin kauan kuin vereni lämmin on, minä muistan sinua! ". Viimeisin yhteislaulu oli osuvasti: "Ei elämästä selviä hengissä", mikä nyt ainakin varmasti on totta.Tapahtuma jätti aatoksia mieleen pyörimään. Saksasta vierailulla olevan sisareni kanssa, paitsi olimme yhdessä teatterissa, illan ja aamun juttelimme esityksestä, esittäjistä ja sen herättämistä ajatuksista. Sekä googletimme tietoja esiintyjistä. Ei siis mitenkään turha reissu. Aivonystyrätkin saivat työtä.
Teos on esitelehtisen mukaan syntynyt Kansallisteatterin yleisötyöprojektina. Sitä en tiedä, missä muualla sitä on esitetty. Tampereen näytöksiin olisi sopinut ihmisiä melkein puolet lisää. Minusta mainonta oli tosi olematonta. Itse näin yhden pienen lehtijutun, jonka perusteella rupesin esitysaikoja hakemaan.
Pirkko Lahden suulla esitettiin toivomus, että vanhuksista media kirjoittaisi ja puhuisi myönteisesti. Sillä voitaisiin vaikuttaa vanhoihin suhtautumiseen. Enpä tiennyt, olisinko itsenyt vai nauranut, kun poislähtiessä kuulimme erään keski-ikäisen rouvan arvion esityksestä: "No joo. Annettiinhan niille (Saihan ne) nyt sitten kuitenkin mahdollisuus esiintyä." Että ihan niinkuin lapsista voitaisiin sanoa: "Eihän se nyt niin kummoista ole, mutta kun ne niin kovasti haluaa." Jos oikein olen ymmärtänyt, psykologi Marja Saarenheimon mukaan tässä on taas yksi esimerkki "toiseudesta". Vanhukset ovat jotain muuta kuin muut aikuiset ihmiset. Tässä tapauksessa lapsekkaita, ihan kuin lapsia, joiden hyvästä mielestä aikuinen koittaa huolehtia. Jos kyseinen rouva ei pitänyt esityksestä, oikea arviointi olisi kai ollut sen suuntainen, että olisi pohtinut, miksi juttu ei toiminut. Seuraavan kerran kun olen katsonut "oikeaa teatteria", jota en pitänyt hyvänä esityksenä, taidankin sanoa: "No joo, saihan ne nyt kuitenkin tehdä jotain palkkansa eteen, kun ne sitä niin kovin haluaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti