Monikulttuurisuutta

Vietinpä runsaan viikon Brysselissä tyttären perheen lastenhoitoapuna. Niin etelässä (tai ainakin etelämmässä)kuin olinkin, sadetta riitti enemmän kuin aurinkoa. Aurinkoiset päivät olivatkin sitten vallan nautittavia. Kultapojan jalkapalloharkkoja seuratessani jäin miettimään, miten monikulttuurisuus elää ihan arkipäivässä siellä lapsillakin. Jalkapallojoukkueeseen kuuluu monesta eri maasta lähtöisin olevia lapsia. Olin kuullut Kultapojalta paljon uudesta valmentajasta, nimenomaan siitä, millainen valmentaja hän on. Sen, että hän on tummaihoinen, totesin vasta omin silmin. Monen suomalaisenkin kaverin toinen vanhempi on lähtöisin muualta kuin Suomesta, eikä siinä ole ihmeteltävää. Kun lapset kohtaavat niin koulussa kuin kotiympäristöissä eri kulttuureista lähtöisin olevia lapsia ja aikuisia, ei edes maininnan arvoista ole ihmisen ihon väri tai syntymämaa. Lapsikin keskittyy olennaiseen: miten tullaan juttuun. Ajattelen, että lapsenlapseni saavat ison lahjan oppimalla monikulttuurisuuteen pienestä asti. Tämän merkitys tietysti mielessäni korostuu, kun vertaan sitä omaan lapsuuteeni 1940-luvulla maaseudulla. Kaupunki ja kaupunkilainen oli jo jotain erityistä, eikä kaupungissa myötäänsä rampattu. Ulkomaalaisia näki korkeintaan lehdissä. Jo alta kouluikäisinä nämä lapset ovat tulleet juttuun ranskan kielellä ja nykyään se on jo hyvä käyttökieli. Ranskan ääntämisen taitaa oppia oikein vain lapsena jo kieltä oppinut. Ainakin 8-vuotias Kultatyttö nauraa kippurassa kun yritän ääntää jotain ranskan sanaa mielestäni hyvin.Ja antaa sitten mallin, joka totta tosiaan kuulostaa aivan erilaiselta. Näin se maailma muuttuu ja me sen mukana. Jotenkin kornilta tuntui kotiin tultuani lukea lehdestä, että joillekin on ylipääsemättömän vaikeaa kokoustaa samoissa tiloissa, joissa somalit ovat aikaisemmin kokoontuneet. Naurattais, jos se ei olisi niin järkyttävän ahdasmielistä ja kammotautista!