Muistaakseni toissailtana lähetettiin televisiossa lopulta paljon kohutun sarjan ,Viimeiset sanani, ensimmäinen osa. Jos minulta kysytään, sanon, että ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella turhaa kohuttiin. Dokumentti oli minusta kauniisti ja ihmisiä kunnioittaen tehty. Tärkeintä oli, että päähenkilöllä oli mietityt syynsä, miksi lähti tähän mukaan, aivan ilmeisesti täysin omalla päätöksellä ja tietäen, mistä on kyse. Ohjelmassa ei mässäilty sairaudella eikä kauhisteltu. Kuolemansairasta oli kuvattu ja jututettu vaiheessa, jossa hän oli vielä suhteellisen hyväkuntoinen. Ei siis tullut mitään tirkistelyn makua. Mietinpä sitäkin, että jos tämä olisi toteutettu fiktiivisesti, kukaan ei olisi kunan kanahtanut. Tämä on kuitenkin monen ihmisen elämää, tänäkin päivänä. Jospa tämäntapaisetkin dokumentit antaisivat meille itsekullekin uskallusta olla lähellä kuoleman sairasta. Auttavatko tällaiset ohjelmat omaan kuoleman pelkoon, se voi jo olla vaikeampi asia toteutua. Ehkä ne kuitenkin saavat miettimään omalla kohdallakin asiaa, joka jossain vaiheessa on meillä kaikilla väistämätön.
Jos meidän saattaa olla vaikea luontevasti kohdata kuolemansairas, niin ilmeisesti eronneen kohtaaminenkin voi olla vaikeaa. Näin ainakin radio-ohjelmassa joku päivä sitten muutamat eronneet kertoivat. Kutsut ystävien luo saattoivat loppua tai kohtaaminen vältettiin siirtymällä kadun toiselle puolelle. Tartunnan vaarasta tuskin lienee kyse. Kaiketi taustalla voivat olla omat vaikeat tunteet ystävän/tuttavan eroon liittyen sekä avuttomuuden tunne, kun ei tiedä, mitä sanoisi, onnittelisiko vai pahoittelisiko. Ja eletään kuitenkin aikaa, jona erot ovat niin, niin, niin tavallisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti