Entisestä luopuminen

 

Lopuillaan oleva vuosi on jo sammumaisillaan.

Koko elämä on luopumista, on joku sanonut ja vielä ihan oikein. Jo vastasyntynyt joutuu luopumaan kohtukodista, jonka me isot ainakin kuvittelemme olevan sikiölle hyvääkin parempi paikka. Ja toisessa loppupäässä odottaa luopuminen koko elämästä.

Tässä mittakaavassa tämän vuoden, vuoden 2014, taakse jättäminen ei ole iso asia. Ja kuitenkin on. Koko elämän pituisesta elämästä on taas yksi vuosi käytetty. Vuosi vanhan vanhentaa ja lapsen kasvattaa, sanoo vanha sananlasku.

Ikääntymisen huomaa muun muassa siitä, että kaikesta rupeaa olemaan paljon aikaa. Oma muistikuvani saattaa kertoa, että aikaa jostakin on kulunut vuosi tai kaksi. Jos asia on tarkistettavissa, oikea aika saattaa olla vaikka kymmenen vuotta.

Maaginen 2000- vuoden vaihtuminenkin tuntuu olevan lähellä. Kuitenkin sinä vuonna syntynyt lapsi on jo rippikouluiässä. Muistan hyvin, miten koulun alaluokilla kirjoitimme ainetta, millaista on elää vuonna 2000. Omissa kuvitelmissani esimerkiksi lomamatkailtiin kuuraketeilla ikäänkuin junilla. 1960-luvulla 2000 vuosi tuntui olevan valovuosien päässä. Kuvittelin elämän olevan vallan ihmeellistä sitten.

Kulunut vuosi on itselleni ollut surun vuosi. Perusterveen, aktiivisen ja liikkuvaisen sisareni äkillinen sairastuminen aivosyöpään ja kuoleminen siihen neljässä kuukaudessa on edelleen asia, jonka todenperäisyyttä täytyy itsellensä välillä muistuttaa. Vieläkin.

Loppuvuoteni kului toipumisessa molempien polvien tekonivelleikkauksesta. Paljon hiljaiselämää. Hyvin harvoin kuitenkaan varsinaisesti pitkästyin. Tosin joskus tuskastuin, etenkin kipuihin. Erilaista tekemistä löytyi kuitenkin myös tavallista enemmän sänkyelämää viettävälle. Yhden kirjoittamisopintojen  verkkokurssinkin sain tehtyä, vaikka asia aluksi itseäni epäilytti.

Olin sisäistänyt liian hyvin sen, että jalkojen toimintakykyyn leikkauksen jälkeen itse voi vaikuttaa eniten. Kuntopyöräilin, jumppasin, sauvakävelin liian kanssa. Jälkitarkastuksessa tälle touhuamiselle laitettiin vähän toppia. Valittamani yölliset säryt muuttuivat sen jälkeen aika vähäisiksi.

Eilen tulleessa Et-terveys lehdessä on haettu keinoja onnellisuuteen.
"Juuri nyt ei taivas putoa", on yksi hyvä ehdotus jaksaa, kun menneet surut tai tulevan pelot ahdistavat. Carpe diem - tartu hetkeen,kuvaa samaa asiaa.

Näitä juuri nyt ei taivas putoa- hetkiä on onneksi ollut monia omassakin vuodessani. Kun vain havahtuu ne huomaamaan.

Sisareni  muistolle haluan laittaa tähän vielä Martti Lindqvistin sanat:

Me lähdemme tästä elämästä
emmekä kuitenkaan lähde
Me elämme edelleen kaikessa
mitä olemme tehneet
Kaikki, mitä olemme ajatelleet
ja sanoneet ja olleet
jää elämään ja valaisemaan toisten tietä
Me kuolemme
emmekä kuitenkaan kuole
vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat
rakastaneet meitä.

Joulun tunnelmia!

Viinikan kirkko, Kauneimmat joululaulut sunnuntaina 21.12.2014.
Kirkko tupaten täynnä, vaikka oli jo kolmas kauneimmat joululaulut tilaisuus tässä kirkossa.

Myöhästyin, kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat autopaikat olivat täynnä. Istuin eteisestä nostetulla irtotuolilla, jonka eräs toinen myöhässä tullut minulle tarjosi. Itse hän seisoi, vaimonsa (?) istui toisella irtotuolilla. He lähtivät kesken pois. Vähän minulle syntyi huono omatunto, että väsyikö mies seisomiseen. Hänen tuolinsahan oli minulla.

 

 

Aleksanterin kirkko jouluaattona kello 15.

 

 

Hiljainen, lumisateinen Hämeenkatu jouluaattona noin klo 17.

Muualle haudattujen muistopaikka Kalevan kankaan hautausmaalla jouluaattona.

Rauhaisa jouluaaton ilta kotona.

 

Ihmetyksen sormi ällistyksen suussa!

Jos olisin kahvia ryystänyt eilistä Aamulehteä lukiessani, olisivat sumpit varmasti menneet väärään kurkkuun!

Artikkeli Sateenkaaren päässä kertoi ruotsalaisesta homojen ja lesbojen seniorikodista, jossa kuudella asukkaalla on suomalaiset sukujuuret. Talo on ensimmäinen Euroopassa. Tulijoita olisi paljon.

Valaistuin myös siitä, että Ruotsissa puolueilla ja urheiluseuroilla on omat osastot seksuaalivähemmistöille, jopa oma kuoro jossakin kirkossa. Suomessakin on kuulemma pitkään jo suunniteltu palvelutaloa seksuaalivähemmistöille. Tilausta sanotaan olevan.

Ymmärrän tämän eristäytymisen sitä kautta, että kyseessä ovat ikäihmiset, jotka ovat eläneet ajat, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja/tai sairaus ja siksi tarkkaan piilossa pidettävä. Aidsistakin puhuttiin aikanaan jopa homoruttona, kun tietoa ei ollut tarpeeksi.

Silti.

Ollaanko tultu siihen, että aikaisemmin me heterot eristimme homot komeroon? Nyt he eristävät itse itsensä meistä muista.

Olen ymmärtänyt, ja haluan edelleenkin niin ajatella, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole koko ihmistä määrittävä asia. Jos mitään olen tajunnut, homoseksuaalitkin toivovat, että heitä ei määriteltäisi seksuaalisen suuntautumisen kautta.Kyseessä on yksi ominaisuus, jossa me ihmisolennot eroamme toisistamme. Toki siihen on liittynyt enemmän tabuja ja pelkoja kuin esimerkiksi laulutaidon erilaisuuteen. Asenteissa on kuitenkin tutkimusten mukaan meillä menty selkeästi suvaitsevampaan suuntaan.

Voisin ajatella, että esimerkiksi ateistit ja uskovaiset vastaavasti tarvitsisivat omat seniorikotinsa, jos tälle linjalle mennään.

Kouluissamme on pyritty ja pyritään integroimaan erityisoppilaat tavallisten koululaisten luokkiin, ei eristämään omiin ryhmiinsä. Tätä kautta on mahdollista saavuttaa luontevaa yhteiseloa ja toinen toisensa hyväksymistä.

Samaa me tarvitsemme seksuaalisten vähemmistöjen suhteen.

Artikkelin yhteydessä Vanhustyön keskusliiton tutkija Marja Saarenheimo sanoo :"  ...palvelujärjestelmään astuva joutuu usein menemään takaisin kaappiin". Pitkäikäinen kumppani voi joutua ystävän asemaan, eikä saa tietoa potilaasta.

Voin olla naivi, kun kuvittelen, että palvelujärjestelmien papereihin voisi ilmoittaa lähimmäksi omaiseksi sen pitkäaikaisen kumppanin, jolloin hän saisi ensisijaisesti tietoa.

Jos ihminen on elänyt työikänsä jo kaapin ulkopuolella, uskon, että hänellä useimmiten olisi rohkeutta tarvittaessa tuoda esiin seksuaalisen suuntautumisensa myös ikääntyneiden hoitolaitoksissa. Vähitellen myös vanhusten hoitohenkilöstö tottuisi asiaan. Ovathan jo ainakin neuvolan ja synnytysosaston henkilökunta tottuneet työskentelemään myös homoseksuaalien kanssa. Haluan uskoa, että takaisin kaappiin ei tarvitse mennä, ellei halua!

Luulen, että tällainen erityisryhmien luominen voi jopa lisätä negatiivisia asenteita homoseksuaaleja kohtaan tyyliin," mitä ne mahtavat tehdä, kummosia olla, kun pitää niin omassa seurassa olla".

Jos minulta kysyttäisiin ( ei kysytä), ei mitään erillisiä blokkeja tässä asiassa. Yhteiskunnan, siis meidän ihmisten, on aika tulla suvaitsevaisemmiksi. Siihen tarvitaan yhteisiä kokemuksia erilaisten ihmisten kanssa ja hoitohenkilökunnalle lisää koulutusta.

Joulua odotellessa

Meillä Tampereella on muotopuoli, mutta sisäisesti kauniiksi äänestetty kuusi Raatihuoneen torilla. Sen lisäksi meillä on Joulutori kojuineen ja valoineen. Minusta se vetää vertoja Tallinnan joulutorille.

Lähdin yksinäni Joulutoriin tutustumaan ystävän jouduttua perumaan tällit. Mutta eihän juuri missään tarvitse yksin olla, jossa muitakin ihmisiä on.

Ravintola Ohranjyvän teltassa torilla tarjoiltiin parhaaksi äänestettyä glögisekoitusta. Sisältää kuulemma mm. punaviiniä ja portviiniä.

Tuntemattoman rouvan kanssa glögiä siemaillessamme löysimme monta yhteistä asiaa:
- pidimme nauttimastamme Ohranjyvän glögistä
- molemmilla sisar asuu Saksassa
- totesimme Saksan joulutorien olevan mahtavia
- kumpikaan emme pitäneet saksalaisesta hehkuviinistä, Glühweinista. Liikaa alkoholia, epäili rouva.
- rouva kehui Essenin jouluvaloja aivan eri tasoisiksi kuin Tampereella. Sieltä Tampere on  idean jouluvaloihin hakenut. En voinut yhtyä tai olla yhtymättä hänen näkemykseensä, kun en ole Essenissä lainkaan käynyt, en valojen aikaan enkä niitä ilman.

Yhdessä kojussa sai maistaa lämmintä imellettyä hämäläistä perunalaatikkoa. Nam. Sitä täytyi ostaa. Itse en koskaan ole saanut perunalaatikkoa kunnolla imeltymään. Taito sekin.

Joku asiakas vahingossa tiputti maahan laatikon, jossa oli paljon kertakäyttöaterimia. Myyjä iloisesti totesi: Ei se mitään. Myyjä kun ei voi sanoa: senkin tunari. Nyt täytyi ainakin pestä (vesijohtoa ei kojussa varmaankaan ollut), jos voi käyttää niitä enää ollenkaan.

Todettakoon, että se eräs tiputtelija en ollut minä. Minä olen enemmänkin erikoistunut leivonnaisten heivaamiseen kaaressa lautaselta lattialle. Näin olen tehnyt Kesäteatterin väliaikaleivokselle. Näin olen tehnyt kaupan tarjoamalle joulutortulle.  Voin neuvoa, että se tapahtuu näin:
Kun leivonnainen on kertakäyttölautasella, pyörähdä nopeasti ympäri. Muuta ei tarvita. Sujuu varmaan hitaammaltakin.

Molemmilla kerroilla henkilökunta totesi juuri näin: Ei se mitään. Siivosi jäljet ja antoi uudet heitettävät.

Asiakas saa paljon anteeksi.

Jouluhankintoja kauppakeskuksessa

Oppihetkiä teatterissa

Viikkona muutamana lähdin ystävän kanssa Tampereen teatterin ison näyttämön Ihmisen osa nimistä teatterikappaletta katsomaan.

Näytös oli hyvä, Kari Hotakaisen teksti ja Anja Pohjola pääosassa.

Juuri ennen esityksen alkua takaa kuului vanhemman oloisen miehen kuuluva ääni: "Laita nyt se fasepuukki pois päältä vähäksi aikaa!" Nuoren naisen oloinen ääni vastasi: " Ei tässä ole ääntä päällä."

Haloo Helsinki ja kaikki muut kaupungit! Siis älypuhelimen käyttö ei haittaa teatterissa, jos siinä ei ole ääntä? Just joo. Miksi tulla teatteriin, kun voisi kotona surfailla? Kysyy hän, joka ei tätä ymmärrä!

Melkein heti alussa tajusin, että toipilaspolveni joutuivat olemaan liian pienessä tilassa ja lähes liikkumatta ja särkivät. En ollut muistanut, miten kapeat vanhan salin istuinvälit ovat!

Varmaankin ensimmäisen kerran hyvää teatteria katsoessani odotin: Kunpa väliaika tulisi pian! Mietin myös, pitääkö lähteä kotiin kesken kaiken.

Väliaika tuli. Valitin asiaa vahtimestarille.

Tämä ihana ihminen suhtautui empaattisesti ja sanoi: " Ei hätää. Nostetaan tuoli väljään paikkaan. Käykö tämä tuoli vai haenko käsinojallisen alhaalta? Käykö tämä paikka vai laitetaanko tuohon toiseen?" Tippa tuli linssiin! Homma hoitui ja noin ystävällisin sanankääntein!

Entä ne opetukset?

Opetus 1. Hotakaisen tekstissä oli hyviä oivalluksia Salme-roolihenkilön suulla, joita en toki kaikkia muista.

Yksi oli kuitenkin jotakuinkin näin: " Ihminen tarvitsee vain keskittymiskykyä ja mielikuvitusta. Keskittymiskykyä siksi, että pystyy saamaan hommat tehtyä. Mielikuvitusta siksi, että pystyy asettumaan toisen asemaan."

En nyt ihan menisi sanomaan, riittääkö nuo, mutta tärkeitä asioita ovat.

Tämän yritän myös muistaa: " Naamanpesu auttaa aina. Naama on pään tuulilasi ja päässä tapahtuu kaikki." Tätä täytyy kokeilla huonon fiiliksen tullen.

Opetus 2. Tämä liittyy facebook-keskusteluun. Me varttuneemmat emme välttämättä ymmärrä nuoria eikä nuoret meitä. Maasto kun on sama, mutta kartta eri. Riittää kai se, että yrittää ymmärtää. Ja sietää silloinkin, jos ei ymmärrä.

Vaikeeta on. Myönnän. Netissä surffailijoista olen saanut nauttia parissa konsertissa. Olen pidellyt kukkahatustani kiinni, että en sano mitään. Kukkahattutädille hyvä saavutus.

Opetus 3. Jos olet vajaakuntoinen, ota selvää asioista etukäteen. Ellet ole älynnyt/muistanut/viitsinyt ottaa selvää, käänny ihmisen puoleen, joka voi auttaa. Muista vanhanaikaisesti kiittää avusta!

Ihmisen kokoisia unelmia

Olen sattunut katsomaan televisiosta kaksi jaksoa ohjelmasta Unelmapäivä. Siinä toteutetaan erilaisten julkkisten avustuksella ikääntyneiden unelmia.

Hakijoita ohjelmaan oli kuulemma yli tuhat. Se kertoo mielestäni meistä ikääntyneistä seuraavaa: olemme rohkeita hyppäämään uusiin asioihin ja uskallamme unelmoida. Olemme siis elossa. Ellei unelmia ole, ihminen on hengissä, mutta ei elä. Tuohon tapaan joku viisas on joskus sanonut.

Jos tarkkoja ollaan, niin nuo rohkeus ja unelmointi eivät välttämättä sovi meihin kaikkiin ikääntyneisiin, eipä ehkä minuunkaan. Kyse on varmuudella niistä noin tuhannesta, jotka ohjelmaan halusivat. En jaksa uskoa, että motiivina enää meillä tai heillä varttuneilla olisi, että tultaisiin julkkikseksi, kun päästään ruutuun. Väitetään, että se useilla nuorilla on suurin unelma.

Iän antamasta realistisuudesta kertoo se, että ainakaan katsomissani jaksoissa ei tavoiteltu kuuta taivaalta. Yksi tosin halusi taivaalta hypätä alas laskuvarjolla. Jo päiväkodissa toisiinsa tutustunut aviopari halusi käydä kyseisessä päiväkodissa. Toisessa jaksossa 85- vuotias mies haaveili Harrikalla ajosta ja kymmenkunta vuotta nuorempi nainen ratsastamisesta. Hänellä ratsastus oli jäänyt aikuistumisen myötä ja nyt kaipuu vielä kerran ratsastamaan, jopa laukkaamaan oli suuri.

Harrikka-ajosta ei tullut mitään, ajopeli oli liian raskas ja turvallisuus uhattuna. Mies sai kuitenkin katsella ja kuunnella Harrikkakaravaanin kulkua. Pääsipä hän takatuupparille matkustajaksikin.

Naisen ratsastus onnistui, mutta hän tajusi itse laukalle menon liian vaaralliseksi.

Voisi luulla, että iso pettymyshän siitä tuli, kun haaveet eivät täysin toteutuneet. Varmaan pettymistä oli, mutta selvästi he pystyivät silti iloitsemaan siitä unelman osasta, joka toteutui. Kypsästi mies totesikin, että ajamisesta joutui luopumaan, kuten elämässä monesta asiasta.

Hieno ohjelma! Hienoja ihmisiä! Tippa taas jostakin silmänurkkaan pyrki. Onko tuo ihme, kun on niin sateisia kelejä pidellyt.

Itsenäisyyden kaikuja Linnasta

Ei tainnut onnellisempaa Itsenäisyyspäivän juhlijaa eilen olla kuin 101-vuotias Hannes Hynönen.

Enpä voinut kuin hyvästä mielestä hykerrellä, kun katselin häntä ja kuuntelin hänen ajatuksiaan Linnan juhlilla. Vaikutelmaksi tuli, että ei taida olla Hannes mikään mutrusuu arkielämässäkään. Tämän vahvisti eilisen Helsingin Sanomien artikkeli. Haastattelijakin totesi jutussa, että Hynönen on silmiinpistävän myönteinen ja iloinen. Kuntokin on erinomainen. Tämä torpparin poika, entinen maanviljelijä ja kahden sodan veteraani itse kertoi:

"Minä olen tavattoman tyytyväinen elämääni. Minulla ei ole mitään valittamista."

Kuinka moni meistä muista voi sanoa samoin? Aina sitä nyt ainakin valitettavaa löytyy. Jos ei muuten niin hakemalla.  Ja jos ei muusta niin säästä.

Toinen Linnan juhlija, näyttelijä Antti Litja totesi inhorealistisesti, että tässä iässä (76v) ei juuri muuta huomaa kuin oman lahoamisensa, kun peräseinä häämöttää. Onneksi siihen kuulemma osaa suhtautua, kun se tulee vähitellen. Litjan ilme paljasti, että ei hän nyt niin täysin tosissaan ollut.

Vaikka tuossa lausumassa vanhenemisesta totuuden siemen onkin, niin asian ilmaisutapakin itseäni hymyilytti: "oma lahoaminen", "peräseinä". Taidatkos sen vahvemmin sanoa.

Niin tai näin.

Elämmepä terveenä ja terävänä satavuotiaaksi tai alamme lahota jo aikaisemmin, myönteisyydestä ja iloisuudesta ei ole ainakaan haittaa!

Päinvastoin. Myönteinen ajattelu, että ei jää vastoinkäymisissä vellomaan, voi jopa antaa elämään lisävuosia.

Toivottelen myönteistä 98:tta Suomen itsenäistä vuotta jokaiselle!
Sopivasta itsepäisyydestäkin voi olla hyötyä!

Omaishoitoa

Tänään päättyy valtakunnallinen Omaishoitajien viikko. Viikon teemana oli Pidämme puolta - pidämme huolta.

Satuin katsomaan Areenasta lokakuun 12. päivä esitetyn Aamusydämellä ohjelman.

Haastateltavana oli kaksi omaishoitajana toiminutta. Anneli Kanto  oli hoitanut Alzheimeria sairastavaa äitiään tämän kuolemaan asti. Kristiina Harju hoiti puolestaan otsalohkodementiaa sairastavaa miestään puolitoista vuotta, omaan aggressiiviseen syöpään sairastumiseensa asti.

Kovinkaan kummoista kuvittelutaitoa ei vaadittu, kun ymmärsi haastateltujen kertomusten perusteella hoitotyön raskauden. Muistaakseni Harju puhui mustasta kuilusta, jossa koki olleensa. Kanto kertoi turbulenssissa, karusellissa olosta, kun hän yritti pyöriä työn, oman perheen ja äidin hoidon välillä.

Harju koki isoksi ongelmaksi sen, että otsalohkodementia on aika vieras monelle lääkärillekin.

Kanto puhui koskettavasti siitä, miten äidin persoonallisuuden muuttuessa hän menetti äidin rakkauden, vaikka toki jo ikääntyvä oli itsekin. Erityisen riipaisevaa oli, kun hän sanoi, että hänellä kuoli rakkaus vieraaseen äitiin. Jäi vain velvollisuus jäljelle. Äidin kuoltua hän ei surrut. Sureminen oli tapahtunut koko sairauden ajan.

Kumpikin koki saaneensa ympäristöltä suorempaa tai vähän peiteltyä paheksuntaa, kun omaiset siirtyivät hoitolaitokseen. Harjula jopa koki itse jonkinlaista syyllisyyttä, vaikka syövän ja sen hoitojen takia ei olisi kyennyt omaishoitotyöhön.

Mitäpä minä tässä näitä heidän kokemuksiaan kertoilen?

Ihan vain siksi, että päivänä muutamana saatamme itse olla omaishoidettavia. Tahi sitten omaishoitajia.

Jos niin onnellisesti käy, että kumpikaan edellä mainituista ei tapahdu, saatamme tuntea omaishoidettavia ja -hoitajia.

Meidän sivullisten lienee syytä olla lisäämättä heidän taakkaansa arvostelemalla heidän ratkaisujaan.

Vanha kiinalainen sananlaskukin sanoo muistini mukaan viisaasti jotenkin tähän tapaan: 

Vasta sitten voit ymmärtää toisen elämää, kun olet kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan. 

Älä vain vahingossa istu!

Wimma makoilee paljon kaikessa rauhassa. Hän on silti ehtinyt jo elää 15,5 koiran vuotta.

Pitikin taas kuunnella radiota tänään!

Tokihan tässä on jo pitkän aikaa kerrottu tutkimustuloksista, joiden mukaan runsas istuminen on riskitekijä lähes kaikkiin sairauksiin.

Joopa joo. Tähän asti on esitelty vaikka millaisia piirakoita siitä, millaista liikuntaa ja kuinka paljon tulisi viikossa harrastaa. Ja minä pöljä olen luullut, että sitten on tuo terveyspuoli hoidettu, kun vähän vielä katsoo syömisiään.

Mitä vielä. Tänään tulin valistetuksi, että vaikka liikkuisi aktiivisesti esimerkiksi kolme kertaa viikossa, se ei kumoa istumisen haittoja.

Sinne meni sitten tunne liikunnan jälkeisestä hyvänä ihmisenä olosta! Olen luullut olevani tässä mielessä vallan erinomainen ihminen, kun harrastin liikuntaa seitsemän kertaa viikossa (siis ennen koipileikkausta).Keväisin ja syksyin vielä useimpina päivinä pyöräilin yli kymmenen kilometriä päivässä.

Parin tunnin liikunnan ja suihkun/saunan jälkeen suorastaan lösähdin petiin lukemaan päivän lehtiä, hyvä omatunto seuranani. Saattoi mennä siinä pari tuntiakin. Sitten olikin mukava mennä ISTUMAAN ja naputtelemaaan tietokoneella.

Makaamisestahan ei kukaan puhu mitään. Se on ilmeisesti niin paheksuttavaa ja haitallista, että siitä ei voi edes puhua. Varmaan kohta suositellaan, että yölläkin pitäisi välillä nousta seisomaan. Siinä mielessä olen etuajassa, että tänä toipilasaikana nousen usein useamman kerran yössä sängystä, kävelenkin, jopa käyn polkemassa kuntopyörää. Onneksi nyt ymmärrän, että se kaikki on varmaan vain omaksi hyväkseni.

Valtionrautatietkin saa uuden kilpailuvaltin: Tule seisomaan ruuhkajuniimme, hoidat terveyttäsi! Kohta seisomapaikat ovat varmaan istumapaikkoja kalliimpia. Kaupinkibusseissakaan ei kannata välittää ruuhkista. Iloinen ylläri on, jos ei ole istumapaikkoja. Ei pysty hairahtumaan istumaan.

Kyllä näin on, että kuka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Kuten vanha kansa jo tiesi!

Lehtikasasta pöyhäistyä

Sainpa aikaiseksi perata yhtä hyllyllä lojuvaa paperikasaa. Siellä oli vanha, syyskuun 26. päivä ilmestynyt Iltalehti. Tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut, Iltalehteä en yleensä osta. Ilta-Sanomat saatan joskus ostaa ristikon takia.

No, niin tai näin. Lehti oli auki sivulta, jossa artikkelin otsikko oli Näin hidastat muistin heikkenemistä. Asiantuntijana oli haastateltu neurologian erikoislääkäri, dosentti Kati Juvaa.

Tämähän se sopii ikääntyneelle, vielä toistaiseksi muistinsa kutakuinkin säilyttäneelle. Mitä nyt ihmisten nimet ovat aina hukassa. Ja tällä hetkellä ovat hukassa myös kaikki auton lumiharjat ja raapat. Ja ne toiset autonavaimet ovat jo toista vuotta hukassa.

Mutta muuten menee mukavasti.

Aivojen hyvinvointiin vaikuttavat verenkiertojärjestelmän kunto, aivojen käyttö ja mielen virkeys. Alhainen koulutus, vakavat masennukset ja sosiaalinen passiivisuus lisäävät sairauden riskiä. Näin kertoili Juva.

Artikkelista löytyi myös vinkkilista, miten tulisi toimia, että voisi ehkäistä muistisairautta. Ja eipä taas kuin itseään testaamaan.

1. Ole vireä, nauti elämästä.

Vireys vaihtelee, mutta elämisestä nautin!

2. Käytä päätäsi: opiskele, lue, tee ristikoita tai sudokuja.

Kyllä. Kirjoittamisen aineopinnot työn alla. Nytkin on mielenkiintoinen romaani kesken. Ristikot ovat intohimoni, mikäli niistä voi voittaa rahaa. Kerran voitin Ilta-Sanomien ristikosta 250 euroa puhtaana käteen. Sen jälkeen olen hulluna odottanut, koska taas. Sudokuja en osaa. Joskus olen yrittänyt, mutta kun ne on niin tylsiä. Kuka jaksaa.

3. Ole sosiaalinen, tapaa ihmisiä, harrasta kulttuuria.

Kyllä kaikkiin kohtiin.

4. Älä stressaa.

Helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi eläkkeellä on vähemmän stressin aiheita kuin työssä ollessa. Silti hyvänä stressaajana aina jotakin keksin.

5. Liiku riittävästi.

Jahka nää takatassut saisi taas priimakuntoon, niin liikunta lisääntyy. Nyt se on puolituntia tai tunti sauvakävelyä päivässä kuntopyöräilyn lisäksi.

6. Syö terveellisesti, huolehdi painostasi.

Yritys hyvä kymmenen. Välillä lipsuu.

7. Hoida mahdolliset verenkiertosairaudet.

Verenpaine hyvä. Kolesteroli hyvä, lääkkeillä.

8. Älä tupakoi.

En.

9. Nauti alkoholia enintään kohtuudella.

On jäänyt vähän väliin viime kuukausina särkylääkkeiden takia. Viime lauantaisessa juhlassakin siirsin ateriaan kuuluvat viinilasilliseni melkein kokonaan Ilkalle. Joka kiittäen vastaanotti.

10. Suojaa päätäsi.

Pyöräilykypärä on. Jopa aina päässä. Siis pyöräillessä.

11. Hakeudu tutkimuksiin, jos muisti huolestuttaa.

Toivottavasti olen niin viisas ja rohkea, jos tarve vaatii.

Tulokseni ei siis ole lainkaan huono. Paha vaan, että se ei anna mitään takeita siihen, että muistisairautta ei tulisi.

Sitä paitsi, sanoo Juva, keski-iän terveydentilalla on selvä yhteys muistisairauksiin.

Ja se keski-ikä jo meni.

Mielen terveyttä kaikille !

Eletään Mielenterveysviikkoa.

Mielenterveysteko 1.

Satuin ohimennen radiosta kuulemaan tutkimuksesta, jonka mukaan neljäsosa suomalaisista ei halua olla tekemisissä mielenterveysongelmaisen kanssa.

Hetkinen. Mikä pelottaa?

Voisi luulla, että kyse on ebolaan verrattavasta tarttuvasta taudista.

Lepo vaan. Mielenterveysongelmat eivät tartu. Kanssakäyminen psyykkisesti oirehtivan kanssa saattaisi sitä vastoin avartaa vastapuolen ajattelua. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Sitä paitsi jotkut väittävät, että ei meistä kukaan ole täysin psyykkisesti terve. Toisilla vaan on enemmän näkyvää oirehdintaa.

Mielenterveysteko 2.

Porilainen uusi kauppakeskus luopui taustamusiikin käyttämisestä. Varmasti tätä päätöstä moni kiittää ja on kuulemma jo kiittänyt. Itseäni taustamusiikki ei juurikaan häiritse, mutta en kyllä ymmärrä, miksi sitä pitäisi olla. Melusaastetta on, ainakin kaupungissa, ihan tarpeeksi muutenkin. Tuskin taustamusiikki ainakaan ostohaluja lisää, musiikkimakuja kun on niin monenlaisia. Paras onkin siis jokaisen kuunnella mielimusiikkiaan kotona tai konserteissa.

Mielenterveysteko 3.

Sauvakävelin tänään kauppaan. Vanhempi herrahenkilö tuli vastaan ja kysyi: "Luistaako hyvin?" Kyseessä on iankaikkisen vanha vitsi. Kun kuitenkin kommenttia säesti valoisa hymy ja se johti pieneen juttuhetkeen, mieleni tuli hyväksi.

Mielenterveysteko 4.

Jäteauton kyljessä luki suurin kirjaimin: Käytämme sukkahousuista kaiken muun paitsi reiät. Ja taas minua hymyilytti.

HILJAISELOA TOIPILAANA

Yli viisi viikkoa. pian kuusi on molempien polvien tekonivelleikkauksesta kulunut.

Katsotaanpa, missä mennään.

Polvitilanne:

Fysioterapeutti on tyytyväinen. Niin minäkin. Taivutuskulmat ja ojennus hyvin edenneet. Kävelen sisällä pääasiassa ilman keppejä, joskus yhden kepin kanssa. Ulkona liikun keppien kanssa. Ehkä jo huomenna kokeilen kävelysauvoja keppien tilalla.

Särkytilanne:

Vähän kerrassaan huomattavasti parantunut. Aamuisin otan yhden särkylääkkeen. Sillä pääsen iltaan asti.
Illalla särkyä tulee; otan lääkkeen. Siitä huolimatta iltayöstä särky usein pitää hereillä. Yöllä herään usein parin tunnin välein  särkyyn. Vaihdan kylmäpakkauksia, otan toista särkylääkettä, nostan jalkopäätä, lasken jalkopäätä, nousen kävelemään, hieron jalkaa (muualta kuin polven alueelta), vaihdan sänkyä, huokailen, valitan, yritän lukea, asettelen tyynyn kanssa jalkoja sivuttain.
Aamupuolella on pitempi unijakso.
Aina en ymmärrä, miksi jonain iltana särky on kovempaa. Olenko liikutellut takatassuja liikaa? Vaiko liian vähän?
En panisi pahakseni, vaikka yötkin olisivat säryttömiä.

Päivien kulku-tilanne:

Jumppaan jalkoja neljä kertaa päivässä vartin kerrallaan. Kuntopyöräilen usein kolmessa erässä yhteensä puoli tuntia. Kävelen ulkona kaksi kertaa puoli tuntia. Levätessä vaihdan kylmäpakkauksia uusiin n-kertaa päivän mittaan.

Syön aamupalan, lounaan, iltapäiväkahvin ja iltapalan. Mies on aamulla keittänyt puurot ja kahvit, käynyt kaupassa ja laittaa ruoan. Viime viikkoina olen osallistunut viikkosiivouksiin, hieman luistellen.

Luen lehdet, luen kirjoja, kuuntelen radiota ja äänikirjaa ja kudon samalla sukkaa (melkein kaksi paria jo valmiina, tiedä sitten, mihin joutuvat, tarvetta itsellä ei ole).
Teen viikottain kirjallisuuden aineopintojen verkkotehtävät ja osallistun verkkokeskusteluihin. Kirjoitan välillä blogia. Puhun ystävien kanssa puhelimessa. Kahvittelen ystävien kanssa. Olen katsonut näiden viikkojen  aikana ehkä 4-5 televisio-ohjelmaa ja pari äänittämääni elokuvaa. Puoli yhdeksän uutiset pyrin katsomaan joka päivä.
Olen käynyt kaksi kertaa kaupoissa ja eilen isänpäivälounaalla. Mies on kyydinnyt, autoa en vielä saa ajaa.

Iltaisin tuntuu, että päivä on mennyt päätä käännellessä.

Jotenkin pysähtynyttä elämää. Johon toki olin varautunut.

Mietin, että jos elän esimerkiksi 85-vuotiaaksi, voisiko tällainen päivän kulkuni olla tavallinen? Nyt se tuntuu hidastuneelta.

Poissa on seitsemän viikottaista liikuntatuntia. Pelkään, että fyysisestä kunnostani on muisto vain tämän hiljaiselon jälkeen.

Poissa on elokuvat, teatterit, konsertit ystävien kanssa. Elinpiirini on supistunut.

Jäljellä on ystävien yhteydenpito, jonka runsaus heti leikkauksen jälkeen yllätti itseni iloisesti. Ja toki jäljellä on paljon muutakin, josta pidän, kuten ne asiat, joita edellä kerron tekeväni päivittäin.

Kävelylenkeillä tapaan naapureita. Tänään minua taas ilahdutti lähellä asuvan kiinalaisperheen rouva, joka autolla vastaan tullessaan heilutteli vinhasti ja hymyili aurinkoisesti. Hänet nähdessään en voi tulla kuin hyvälle tuulelle, niin ylitse pursuavan ystävällinen hänen tervehdyksensä aina on.

Ja mikä parasta! Hiljaiseloni on väliaikaista. Ei syytä valittaa. Moni joutuu elämään vammojensa tai sairauksiensa kanssa jatkuvasti hiljaiseloa. Ja moni ei silti valita.

Silti mietin, jätinkö tänään jäljen maailmaan? Enpä kai.

Olenko ylipäätänsä jättänyt jälkiä maailmaan?

LÖYTÖJÄ MIEHEN KIRJAHYLLYSTÄ, osa 2

Mia Kankimäen kirjalla, Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), on mielenkiintoinen lähtökohta.

Mainosalalla työskentelevä 38 -vuotias Mia ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee Japaniin etsimään tietoa 900 - luvulla eläneestä hovinaisesta Sei Shônagonista, osaamatta edes Japania.

Pariksi vuodeksi venähtäneeseen projektiinsa hän saa viidestä eri lähteestä apurahaa!?

Ihailen hänen irtiottoaan ja rohkeuttaan! Minusta ei siihen olisi.

Toisaalta, elämäntilanteenikaan ei ole koskaan ollut sellainen, miksi hän omansa koki.

"Olen elämääni kyllästynyt. Olen niin tylsistynyt, että kuolen. Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.
Olen keski-ikäinen, miehetön ja lapseton." (s. 11)

"Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen."(s.26)

Toki voi olla, että vielä joskus voin olla yhtä tylsistynyt. Keski-ikäinen en kuitenkaan enää koskaan, enkä lapseton. Vanhaksipiiaksikaan en enää pääse.

Jos tylsistyisin elämääni, minusta ei silti olisi sellaiseen repäisyyn, mitä Mia teki. Olen liian turvallisuushaluinen.

Toisaalta. Mistä sen tietäisi. Ei Miallekaan oman kertomansa mukaan moiset seikkailut olleet aikaisemmin luonteenomaisia.

Kirja kertoo siis Sei Shônagonista. Tosin ilmenee, että hänestä ei juurikaan tietoa löydy, kaikkein vähiten luotettavaa.

Enemmän kirjassa kerrotaankin Mian elämästä Japanissa ja osaksi Thaimaassakin. Japanista kiinnostuneille se antaa kuvaa kyseisestä maasta ja sen nähtävyyksistä.

Kirjassa on 369 tekstisivua. Itselleni olisi riittänyt esimerkiksi sata sivua vähemmän. Rupesi tylsistyttämään. Samantapaiset asiat toistuivat. Jokusen baarikierroksenkin olisi ehkä voinut jättää pois.

Vika oli varmaankin lukijassa. Mies, joka on aika ronkeli kirjojen suhteen, piti teosta kaikkineen hyvänä.

LÖYTÖJÄ MIEHEN KIRJAHYLLYSTÄ, osa 1

Kun viettää toipilasaikaa leikkauksen jälkeen toista kuukautta pääasiassa kotona, ehtii muun muassa lukea. Olin varannut kirjastosta varmaan parikymmentä kirjaa viihdykkeeksi. Loppuivat mokomat.

Kävin katselemaan kotoa lisäkirjoja. Miehen puolelta löysin pari kiinnostavaa. Tässä ensin tarinaa toisesta.

Juice Leskisestä kertova Risainen elämä on syksyn uutuus. Kiitelty kirja. Tampereen piki-kirjastossa on tällä hetkellä teoksesta 477 varausta.

Antti Heikkinen on tehnyt perusteellista työtä: 462 sivua, tavallista kirjakokoa suurempia - ja pientä pränttiä! Teos pohjautuu asiatekstien lisäksi lukuisien ihmisten haastatteluihin. Ei mikään pieni urakka.

Esipuheessaan Heikkinen sanoo " Olen ihminen, kirjoitin ihmisestä."

Juice on lähellä meikäläistä syntymävuodeltaan, joten nuoruudesta asti hänen tuotoksiaan olen toki kuunnellut ja uraa seurannut, ainakin toisella silmällä.

Teos kertookin yhden ihmisen koko elämästä, sen eri puolista. Kun en ole mikään varsinainen fanittaja, en jaksanut tarkkaan lukea kaikkien biisien syntyhistorioita.

Kirjan  luettuani päällimmäiseksi jäi surullinen olo.

Ilmeisen fiksu ja lahjakas mies. Viina kuitenkin oli useimmiten suuressa roolissa. Oikeasti elämä vaikutti risaiselta. Ei sillä, takavuosikymmenten muusikoiden kertomuksista sai kuvan, että keikoilla milloin ketäkin kannettiin. Eipä ihme, että osa on myöhemmin kokonaan raitistunut, osa jo kuollut.

Osansa elämän risaisuuteen toi Juicen ilmeisen änkyrä luonne. Monet kuvasivatkin hänessä olleen kaksi puolta.

Kuten tiedetään, loppu tuli 56- vuotiaana, kun Juice lopetti välttämättömän dialyysissa käynnin.

" ..hänen kohtalokseen koitui ennemminkin henkilökohtainen voittamattomuuden tunne kuin omaehtoinen elämän päättäminen. Juice oli selvinnyt kuolemasta verraten monta kertaa, vakaasti hän uskoi päihittävänsä munuaissairautensakin. Keho kyllä parantaisi itsensä, kun se vain saisi siihen mahdollisuuden." (Risainen elämä 2014, 461)

Että sellainen uskomus älykkäällä miehellä!

Viimeiset sanat kirjan mukaan  olivat: " Anna viiniä". Ne oli osoitettu vaimolle.

Säilyykö auttajien käsissä edes hengissä?

Tähän asti olen mietiskellyt toisinaan, mitä se vanhusten hoito mahtaakaan silloin olla, kun itse sitä olen tarvitsemassa. Näitä mietteitä on tullut mieleen etenkin, kun kuulee tositarinoita vanhusten huonosta kohtelusta ja psyyken lääkkeillä "tainnuttamisesta". Silloin näkökulmani vähän nyrjähtää ja unohdan, että hyvääkin hoitoa on. Ainakin riittävän hyvää.

Viime päivinä hoidon laatu on mielessäni jäänyt taka-alalle, kun olen kuullut ja lukenut salolaisesta hoitofirmasta, jossa sairaanhoitaja-lähihoitajapariskunta ensin lypsi rahat hoidettavalta ja sitten otti vielä hengenkin.

Okei, myönnän. Yksittäistapaus. Ei pidä yleistää.

Kuitenkin tämä on Suomessa viimeisen kymmenen vuoden ajalta jo neljäs, ilmi tullut tapaus, jossa hoitajat ovat hoidelleet potilaita/asiakkaita autuaammille niityille. Kolmessa tapauksessa kohteena on ollut vanhukset, yhdessä kehitysvammainen.

Kyse on, totta kai, avun tarpeessa olevista ja siitä riippuvaisista ihmisistä.

Olisi kiva ajatella, että tässä ovat nyt kaikki tämän tapaiset rikokset. Uskallan kuitenkin maalata piruja seinälle, kun epäilen, että enemmänkin niitä saattaa olla. Kaikki vain ei tule ilmi. Sattumaa oli tässäkin tapauksessa, että ruumiinavausta edes tehtiin.

Käsittääkseni kaikista rikoksista vain pieni osa tulee esiin. Liikenteessä nopeusrajoituksia rikotaan tämän tästä ja vain osa jää kiinni. Lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä arvellaan suurimman osan tapauksista jäävän pimentoon. Entäpä huumausainerikokset? Varkaudet? Henkirikosten tekijöistäkin osa kulkee loppuelämänsä vapaalla jalalla.

Miksi hoidossa tapahtuvat "kuoleman auttamiset" olisivat poikkeus? Kertokaa, jos olen väärässä. Joku alan viranomainenkin sanoi lehdessä, että valvontaa ei voida lisätä. 

En nyt kuitenkaan tarkoita, että hysteriaan olisi syytä. Suuren suuri enemmistö vanhuksista on täysin turvassa. Silti yksikin juttu on liikaa.

Mitä tehdä?

Ainakin omaisten, jos niitä on, on syytä olla enemmän kuin hereillä. Tämä edellyttää luottamuksellisia välejä vanhukseen.

Lehdessä joku virkamies ehdotti, että kaikille vanhuksille, jotka ovat ilman omaisia tulisi määrätä edunvalvoja.

Hyvä ehdotus. Ainakin rahaliikenne tulisi esiin. Estäisikö se nyrjähtänyttä hoitajaa toimimasta muuten epäammattimaisesti tai jopa leikkimästä Kohtaloa?

Tuskin.

Hyvä kuitenkin, jos edes tehdään se, mitä voidaan.

Vähäkin on parempi kuin ei mitään.

"Vanhuus alkaa silloin. kun alamme odottaa kuolemaa."

"Mikään ei vanhenna niin kuin vanhenemisen pohtiminen." (Cicen)

No, nyt selvisi, miksi ryppyjä on tullut jatkuvalla syötöllä! Näissä postauksissanikin olen vanhenemista pohtinut tämän tästä. Lisäryppyjen uhallakin taidan jatkaa.

Professori ja psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen on hänkin rohkea mies. Ihan on luennoinut vanhenemisesta viime kuussa Lahdessa (Patina 5/2014). Siitä huolimatta, että hän on tiennyt Cicen`n kertoman "viisauden". Hän sen oli luennollaan tuonutkin esiin.

Huttunen jakaa vanhuuden seuraavasti:
- nuoret vanhukset ( 65-75- vuotiaat)
- keski-ikäiset vanhukset ( 75-85-vuotiaat)
- vanhat vanhukset ( yli 85-vuotiaat)

Tämän jaottelun mukaan olen siis minäkin vanhus, vaikkakin nuori sellainen. No joo, uskoisko tuota. Saatan olla eri mieltä.

Ikääntyminen on helpompaa, kun kokee elämänsä mielekkääksi, persoonansa ehyeksi sekä viihtyy ystäviensä kanssa, Huttunen kertoo.

Väitänpä, että edellä kuvattujen  tunnusmerkkien täyttyessä eläminen yleensä on helpompaa, on sitten minkä ikäinen aikuinen tahansa. Ei vanha ihminen tässä suhteessa tee poikkeusta. Ei ihminen ikääntyessä siinä suhteessa muutu. Se, mikä voi muuttua, on se, miten nuo kriteerit pystyvät täyttymään. Mistä se mielekkyys elämään tulee, kun työelämä on takana ja vaivatkin voivat rasittaa?

"Hyvää ikääntymistä tavoitellessa kannattaa vältellä runsasta alkoholin käyttöä, liikalihavuutta, hoitamattomia sairauksia, korkeaa verenpainetta sekä korkeaa kolesterolia." Näihinhän voimme toki itse vaikuttaa tai tarvittaessa hakea neuvoa ja apua.

Mutta.

Näiden lisäksi hyvää ikääntymistä haittaavat kyynisyys, katkeruus ja syrjäytyminen, muistuttaa Huttunenkin.

Luoja varjelkoon meitä katkeruudelta ja kyynisyydeltä! Väitän, että tässäkin avainasemassa on ihminen itse. Jokainen varmaan löytää elämästään vastoinkäymisiä, väärin kohtelua, epäoikeudenmukaisuutta. Niille emme voi aina mitään. Sille sitä vastoin voimme, otammeko ne kiviksi reppuumme ja ruokimmeko niihin liittyvää katkeruutta.

"Hyvä elämä on kuin kiinnostava romaani, jossa yhden luvun päättävä siirtyy uteliaana seuraavaan lukuun." (Huttunen)

Toivottavasti mielenkiintoisia lukuja on meillä jokaisella vielä paljon lukematta !

Osallisuuden kokemus onnellistaa

Tämän päivän Helsingin sanomissa on artikkeli tuoreesta onnellisuustutkimuksesta otsakkeella
Onnessa on isot erot.

Turvallisuuden tunne herätti tyytyväisyyttä. Tärkeä onnellisuutta lisäävä tekijä oli rakkaus ja rakastetuksi tuleminen, läheiset ihmiset siis. Merkityksellistä oli kuuluminen johonkin ryhmään. Tunne siitä, että on osa jostakin ryhmästä. Tyytymättömille oli tyypillistä yksinäisyys, masentuneisuus sekä epäonnistumisen tunteet.

Ei mitään uutta auringon alla. Näitä asioita aikaisemmatkin onnellisuustutkimukset ovat tuoneet esiin. Muistan lukeneeni siitäkin, että jos ihminen kuolinvuoteellaan jotain katuu, se usein liittyy siihen, että ei ole tarpeeksi antanut aikaa läheisilleen. Siinä vaiheessa maineella ja rahalla ei nähdä enää merkitystä.

Tutkimuksen tekijä Sakari Kainulainen peräänkuuluttaa yhteiskuntaa tekemään ihmisille hyvän elämän. Ihmissuhteiden ja yhteisöllisyyden vaalimisen ei hänestä pitäisi jäädä vain yksilöiden varaan.

No joo, miksi ei näinkin. Rakenteilla, esimerkiksi asuntojen rakentamispolitiikalla, voitaneen vaikuttaa yhteisöllisyyteen. Itse kuitenkin kääntäisin katseen ennemminkin jokaiseen yksilöön. Ihmissuhteita ei voi kukaan toiselle luoda. Kyllä jokaisen on itse mentävä ihmisten pariin ja otettava kontaktia. No, nykyään se saattaa merkitä nettiinkin menoa. Toki sieltäkin moni on löytänyt ystäviä, jopa puolison. Itse kukin voi myös huomioida ympäristössään hänet, jonka arvelee kaipaavan seuraa.

Asiat voivat olla yksinkertaisia. Tai sitten ei.

Tutkimus koski 20-64 vuotiaita eli työikäisiä. Pääsääntöisesti heillä lienee mahdollisuus hakeutua ihmisten pariin. Tilanne on jo toinen vanhemmissa ikäluokissa. Erilaiset sairaudet, liikunnan ja aistien vajavuudet voivat heikentää aktiivisuutta sosiaalisissa suhteissa. Siksi yksinäisyyden tunteet ovat monille tuttuja. Vapaaehtoistyöllä pyritään lisäämään tarvittaessa heidän ihmissuhteitaan.

Liikuntaa neljällä takatassulla

Terveempi elämä palaa pätkittäin. On se hyvä, että on kehitelty apuvälineitä, jos liikkuminen omin keinoin ei onnistu. Seuranani ovat nyt kyynärsauvat ja joskus öisin rollaattori. Sen kyydissä kun on hyvä tuoda pakastekaapista kylmäpusseja petikaveriksi jomottaville polville.

Tässä vajaaliikuntakykyisenä, toipuessani polvileikkauksesta, olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta siitä, kun pystyy omatoimisesti liikkumaan. Hyvä , että apuvälineitä on, silloin kun niitä tarvitsee, kuten edellä totesin. Niissä on kuitenkin omat rajoitteensa. Siksi nostankin hattua niille, jotka niitä jatkuvasti tarvitsevat ja jaksavat silti liikkua ihmisten ilmoilla. Tulevaisuudesta kun kukaan ei tiedä, ne voivat toki tulla itsellenikin vielä pysyviksi kumppaneiksi. Tästä operaatiosta on kuitenkin tarkoitus viikkojen päästä pystyä taas omin voimin kävelemään.

Tervehtymiseen päin viitannee sekin, että jonakin päivänä on jo pitkästyttänyt. Monenlaista tekemistä kyllä on. Päivittäiset kaksi kävelylenkkiä miehen ja koiran kanssa kuuluvat toipumisohjelmaan, kuten myös neljä sänkyjumppahetkeä. Kirjoittamisopintojen verkkokurssi on menossa. Kirjoja ja äänikirjoja olen varannut jo etukäteen. Sukan kutominen on edistynyt vähän alkua pitemmälle.

Nyt tuntuu jo siltä, että voisin sallia ystävien tulla kahville minua viihdyttämään. Tähän asti olen heitä toppuutellut. Mitä nyt kaksi puolipöljää entistä työkaveria kävi jo Coxassa nostamassa kuoharimaljan uusille polvilleni. Hoitajan luvalla.

Huom. ei heikkohermoisille. Minä. Arpipolvi hakasineen. Missä Miss Silopolvi-kisat?

Jos haluat leikkaukseen, mene Coxaan!

Siis haluat ja haluat. Kuka hullu nyt leikkaukseen HALUAISI! En minä ainakaan. Sinne sitten kuitenkin jouduin. Tai pikemminkin suostuin, kun takatassuni tarpeeksi hankaliksi äityivät.



Leikkausta edeltävänä iltana hermostunutta tavaroiden järjestelyä.

Nyt on kymmenes päivä molempien polvien tekonivelleikkauksesta. Koboltti-kromia on polviin sementillä istutettu. Huh huh! Pelkkä ajattelu vähän huimaa.

Kuulemma kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Kipuja on tosin ollut kaikista mömmöistä huolimatta enemmän kuin etukäteen uskoin.

Toisena leikkauksen jälkeisenä pävänä meinasi uskoa loppua, kun olo oli kivuliaampaa kuin aikaisemmin. Loistava henkilökunta fyssarista hoitajiin tsemppasi, kun tippa meinasi tulla silmään - ja tulikin.

Kävelytelineelle nousin seisomaan heti leikkausta seuraavana päivänä.

Viidentenä päivänä pääsin paaritaksilla kotiin. Taksarilla oli hauska laulettu soittoääni puhelimessa: "keikkaa pukkaa niin helevetisti". Häneltä sain myös suppilovahveromunakasreseptin, jota oma mies laittoi heti samana iltana.

Siis matkailu avartaa aina! Vaikka vain paaritaksailu Taysistä noin viisi kilometriä kotiin.

Vähitellen elämä voittaa alaa yhä enemmän. Toki enimmäkseen makailen jalat ylhäällä kylmäpakkausten kanssa. Sauvoilla olen käynyt jo kolmena päivänä hieman ulkonakin kävelemässä.

Miksi sitten kannattaa mennä coxaan, jos tarvitsee tekonivelhoitoa?

Kuten jo sanoin, hoitajat olivat pääsääntöisesti osaavia ja kannustavia, lääkärit samoin.
Ilman fysioterapeuttien kahta päivittäistä käyntiä ja ohjausta ei mistään olisi tullut mitään.
Ruoka oli hyvää. Kahden hengen huone tilava ja toimiva. Huonetoverissakaan ei ollut vikaa, mitä nyt kuorsasi. Siihen auttoivat korvatulpat ja tyyny korvan päällä.

Jälkihoito tuntuu myös mallikkaalta. Vuodeosastolle voi ja pitää soittaa heti, jos joku askarruttaa. Itse soitin joku päivä päivystävälle fysioterapeutille kysyäkseni liikunnasta. Sivulauseessa tuli ilmi, että kivut eivät ole hallinnassa. Fysioterapeutti yhdisti heti hoitajalle, joka lupasi, että lääkäri soittaa. Eipä aikaakaan, kun anestesialääkäri soitti. Sain pienen lisäyksen kipulääkitykseen sekä haettavaksi muutaman vahvemman opiaatin osastolta.

Jos tämä ei ole hyvää hoitoa, niin mikä sitten?

Kaikenlaisilta hulluilta päiviltä saa mukaansa kassin.



Arvoitus: mikä tämä on?

ps.1. Edellä oleva ei ole maksettu mainos. Toki tämän jälkeen odotan, että hoitopäivämaksuni ainakin puolittuu.
ps.2. Arvoituksen vastaus: oksennuspussi

Tähän olen tullut!

Wimma kannustaa minua äänekkäästi!

Polvinivelrikkoa esiintyy ikäryhmässä 65-74- vuotta naisista 18 %:lla. Naisilla se on yleisempi kuin miehillä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana naisilla on kuitenkin esiintyvyys vähentynyt.

Tämän ja paljon muuta luin Tuula Vainikaisen Nivelkirjasta.

Minäkin siis huomasin kuuluvani vähemmistöön. Polvinivelrikkoisten vähemmistöön.Olin luullut, että vaiva olisi yleisempi. Se yleistyy kuitenkin vasta vanhemmissa ikäryhmissä.

Jaa jaa. Olen ehkä vanhana syntynyt.

Kirjassa kerrotaan myös, että nivelrikko on kallis kansantauti niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Vuosittain yhteiskunnan rahasäkki kevenee miljardin euron verran.

Kalliit polveni!

Ja yhä kalliimmaksi ne tulevat, kun ylihuomenna joudun ( pääsen? olen ajautunut? olen hakeutunut?) leikkauspöydälle sahan ja muiden mukavien vempeleiden sekaan.

Huh huh.

Voin lohduttautua sillä, että jos asia olisi ollut ainoastaan ortopedeista kiinni, toinen takatassuni olisi leikattu jo lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Mutta olen oppinut tulemaan juttuun niiden oikuttelevien kinttujen kanssa.

Lähetteen Coxaan tehnyt lääkäri kysyi, mistä olen joutunut luopumaan polvinivelrikon takia. Spontaanisti vastasin, että en mistään.

Kun asiaa tarkemmin ajattelin, niin olen toki joutunut luopumaan kivuttomuudesta ja särkylääkkeettömistä päivistä ja öistä. Mutta lähtökohtani on kuitenkin ollut se, että minä määrään, mitä teen eivätkä koipeni määrää minua.

No jaa. Laskettelun lopetin jo monia vuosia sitten. Se nyt ei ollut kuitenkaan mikään uhraus. Ei ollut kyse suosikkilajistani enkä sitä edes usein harrastanut. Mitä nyt joskus lähinnä seuran vuoksi.

Tulotarkastuksessa sain mielenkiintoista "tsemppiä" anestesiahoitajalta.
Otsa kurtussa hän ensimmäiseksi kysyi: "Ja molemmat polvet leikataan samalla kertaa?" Myönsin näin olevan.
"Halusitteko niin?" Taas myönsin.
" Se on sitten kaksinkertainen kipu ja kaksinkertainen toipumisaika!"

Meinasin sanoa, että kiitti hitosti! ja sitäpaitsi, anestesiasta meidän oli tarkoitus puhua.

Ja enpä minä itse sitä "kaksinkertaista kipua" ehdottanut, vaan ortopedi. Se sopi minulle, koska olen kauhusta kankea koko touhua kohtaan. Sieluni eikä ruumiini varmaan kestäisi kahta kertaa tätä pelkoa ja jännitystä.

Ei sillä, ihan mahottomasti olen saanut tsemppitoivotuksia ystäviltä, tutuilta ja puolitutuiltakin, jos asia on jostakin käytännön syystä tullut esiin.

Nyt vain toivon, että mitään estettä (flunssaa, haavaa, märkäpaisetta, rakkoa ym.ym.) ei ehdi tulla minun ja leikkauksen väliin, niin että se siirtyisi eteenpäin.

Menisi hukkaan tämäkin jännityksessä eläminen. Ja monien peukut olisivat turhaan pystyssä.

Vanhus = neekeri tai mustalainen?

"Sana vanhus on tämän hetken vastine sanoille neekeri tai mustalainen."

Näin vahvasti näkee europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, joka toimii viikonloppuisin äitinsä omaishoitajana. ( Et-lehti 15/2014)

Ymmärsin niin, että vanhus- sana edustaa hänestä nyt sitä, mitä sanat neekeri tai mustalainen aikaisemmin.

Vaikka kuinka fundeeraan, en jaksa nähdä, että vanhus-sanaan liittyisi noin vahva stigma eli poltinmerkki. Voi toki olla, että suhteellisen nuorena eläkeläisenä vanhuuden tosiasiat eivät ole vielä vastaani koko voimallaan läjähtäneet.

Toki oman äitini kohdalla huomasin, että ystävät ja tuttavat kiertävät kaukaa, kun vanhuuteen tulee mukaan dementiaa. Hyvin ymmärrettävää toki. Moni varmasti miettii, miten suhtautua. Saattaapa toisen dementia kertoa sen tosiasian, että itselläkään ei ole siihenkään sairauteen rokotetta. Kaikki on mahdollista.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että vanhus-sana on nykyajan neekeri-sana, niin silloinhan koko sana pitäisi poistaa käytöstä ja asiakirjoista. Näinhän tehtiin neekerisanan kohdalla. Neekerinpusutkin ovat historiaa. Tosin niitä jollakin muulla nimellä kaupoista edelleen saa. Onneksi. Ovat ne sen verran hyviä.

No jaa. Näinhän sitä on yritetty tehdäkin. Puhutaan mieluummin senioreista, ikääntyneistä ja ties mistä. Edelleen sentään meikäläinenkin on vanhuuseläkkeellä. 

Pietikäistä harmittaa myös se hanakkuus, jolla ikääntyneiden ihmisoikeuksia karsitaan.
Vanhuksen itsemääräämisoikeuden kaventaminen on kyllä minustakin arkipäivää. Ja sitä tapahtuu niin läheisten kuin ammatti-ihmisten toimesta.

"Vanhusten itsemääräämisoikeuteen kuuluu myös oikeus tehdä vääriä valintoja". 

Hyvä Sirpa, hyvä havainto! Onkohan nyt näin, että niin minä kuin joku muukin saattaa ajatella, että vanhuus on samaa kuin viisaus. Silloinhan ei tee virhearviointeja, vai?

Vai voisiko se viisaus, vanhuudessakin, olla sitä, että huomattuaan tehneensä väärän valinnan, tekee korjausliikkeen ja ottaa opikseen.

Itse ainakin ihailen ihan oikeasti vanhoja ihmisiä, jotka rikkovat ympäristön iäkkäille asettamia raameja.

Tekevät ja toimivat. Jos siltä tuntuu. Meni syteen tai saveen.

Tässä jollakin männä viikolla kuuntelin esimerkiksi livenä rapmummo Eila Nevanrantaa. Ihan mummomaisen näköinen, vähän huonosti liikkuva. Mutta niin vain veti iloisen rytmikkäästi keinahdellen rappia.

Voiko siinä kuulijakaan muuta kuin ilahtua ja nauttia!

Aika on rahaa

Kävin ihotautilääkärillä. Vaivani oli pieni. Asian selvittämiseksi lääkärin tarvitsi vain vilkaista pientä kohtaa selässäni. Hoitona oli antibioottoresepti.

Lääkäri oli mukava. Juttelimme muun muassa hänen  anoppinsa leikkauksesta, kun satuin mainitsemaan omasta tulevasta leikkauksestani. Kyse ei kuitenkaan ollut iholeikkauksesta.

Aikaa meni noin viisitoista minuttia. Lasku kertoi kuitenkin, että aikaa meni puoleen tuntiin asti.

Toi on mitä fiksuin keksintö, että yksityislääkärin lasku määräytyy ajan mukaan. Ainakin toisen osapuolen kannalta.

Tähän "fiksuuteen" havahduin eka kerran muutama vuosi sitten.

Kävin uudella silmälääkärillä. Mukava, leppoisa mies. Kerroin, että lukiessani en tarvitse silmälaseja. Lääkäri osoittautui kirjallisuuden ystäväksi ja oli kiinnostunut siitä, mitä kirjoja olen viime aikoina lukenut. Meillä osoittautui olevan samanlaista kirjamakua. Vaihdoimme vilkkaasti mielipiteitä esimerkiksi kirjasta Sadan vuoden yksinäisyys.

Että oli mukava juttutuokio! Lukenut mies!

Kassalla vasta tajusin asian, kun sain maksaa pitemmän vastaanottoajan mukaan.

Pikkusen kenkutti oma tyhmyys. Kun vielä ihan nautin keskustelusta.

Entisellä gynekologillani oli tapana reilusti lisätä laskuun lisää haamuaikaa. Rupesin oikein kellosta katsomaan, miten kauan oikeasti olin sisällä. Reppana raukka kun olen, en koskaan arvannut kuitenkaan kyseenalaistaa laskujen summaa. Mitä nyt kassalla jotakin mussutin.

Vastapainoksi täytyy tunnustaa, että nykyinen gynekologini tuntee kellon.

En tiedä toimiiko osa lääkäreistä näin kaikkien potilaiden kanssa. Kun minusta on puhe, kyse ei ole ainakaan  pitkätukkaisen tai blondin höplöttämisestä.

Mutta koskeekohan tämä vain meitä niin sanotusti varttuneita? Höynäytetäänkö vain meitä?  Yksi "varttunut" ystäväni sai kymmenen minuutin lääkärikäynnistä maksun koko tunnista. Kyseessä oli toki tunnettu vanhusten lääkäri.Kai sitä voi tunnetusta nimestäkin maksaa. Eikö se muuten autohuollossakin alkaneelta tunnilta oteta koko tunnin maksu?

Että yhdenmukaista.

Voi tätä käytäntöä nyt ajatella myös ilon kautta.

Jahka vielä vanhenen ja raihnaistun niin, että kukaan ei jaksa jorinoitani kuunnella, tiedän, mihin voin mennä kertoilemaan elämästäni ja arjen tapahtumista.

Sen silmälääkärin nimen aion ainakin panna muistiin.

Jos nyt vielä muistaisin, minkä nimen panen muistiin.