Tänään päättyy valtakunnallinen Omaishoitajien viikko. Viikon teemana oli Pidämme puolta - pidämme huolta.
Satuin katsomaan Areenasta lokakuun 12. päivä esitetyn Aamusydämellä ohjelman.
Haastateltavana oli kaksi omaishoitajana toiminutta. Anneli Kanto oli hoitanut Alzheimeria sairastavaa äitiään tämän kuolemaan asti. Kristiina Harju hoiti puolestaan otsalohkodementiaa sairastavaa miestään puolitoista vuotta, omaan aggressiiviseen syöpään sairastumiseensa asti.
Kovinkaan kummoista kuvittelutaitoa ei vaadittu, kun ymmärsi haastateltujen kertomusten perusteella hoitotyön raskauden. Muistaakseni Harju puhui mustasta kuilusta, jossa koki olleensa. Kanto kertoi turbulenssissa, karusellissa olosta, kun hän yritti pyöriä työn, oman perheen ja äidin hoidon välillä.
Harju koki isoksi ongelmaksi sen, että otsalohkodementia on aika vieras monelle lääkärillekin.
Kanto puhui koskettavasti siitä, miten äidin persoonallisuuden muuttuessa hän menetti äidin rakkauden, vaikka toki jo ikääntyvä oli itsekin. Erityisen riipaisevaa oli, kun hän sanoi, että hänellä kuoli rakkaus vieraaseen äitiin. Jäi vain velvollisuus jäljelle. Äidin kuoltua hän ei surrut. Sureminen oli tapahtunut koko sairauden ajan.
Kumpikin koki saaneensa ympäristöltä suorempaa tai vähän peiteltyä paheksuntaa, kun omaiset siirtyivät hoitolaitokseen. Harjula jopa koki itse jonkinlaista syyllisyyttä, vaikka syövän ja sen hoitojen takia ei olisi kyennyt omaishoitotyöhön.
Mitäpä minä tässä näitä heidän kokemuksiaan kertoilen?
Ihan vain siksi, että päivänä muutamana saatamme itse olla omaishoidettavia. Tahi sitten omaishoitajia.
Jos niin onnellisesti käy, että kumpikaan edellä mainituista ei tapahdu, saatamme tuntea omaishoidettavia ja -hoitajia.
Meidän sivullisten lienee syytä olla lisäämättä heidän taakkaansa arvostelemalla heidän ratkaisujaan.
Vanha kiinalainen sananlaskukin sanoo muistini mukaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:
Vasta sitten voit ymmärtää toisen elämää, kun olet kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti