HILJAISELOA TOIPILAANA

Yli viisi viikkoa. pian kuusi on molempien polvien tekonivelleikkauksesta kulunut.

Katsotaanpa, missä mennään.

Polvitilanne:

Fysioterapeutti on tyytyväinen. Niin minäkin. Taivutuskulmat ja ojennus hyvin edenneet. Kävelen sisällä pääasiassa ilman keppejä, joskus yhden kepin kanssa. Ulkona liikun keppien kanssa. Ehkä jo huomenna kokeilen kävelysauvoja keppien tilalla.

Särkytilanne:

Vähän kerrassaan huomattavasti parantunut. Aamuisin otan yhden särkylääkkeen. Sillä pääsen iltaan asti.
Illalla särkyä tulee; otan lääkkeen. Siitä huolimatta iltayöstä särky usein pitää hereillä. Yöllä herään usein parin tunnin välein  särkyyn. Vaihdan kylmäpakkauksia, otan toista särkylääkettä, nostan jalkopäätä, lasken jalkopäätä, nousen kävelemään, hieron jalkaa (muualta kuin polven alueelta), vaihdan sänkyä, huokailen, valitan, yritän lukea, asettelen tyynyn kanssa jalkoja sivuttain.
Aamupuolella on pitempi unijakso.
Aina en ymmärrä, miksi jonain iltana särky on kovempaa. Olenko liikutellut takatassuja liikaa? Vaiko liian vähän?
En panisi pahakseni, vaikka yötkin olisivat säryttömiä.

Päivien kulku-tilanne:

Jumppaan jalkoja neljä kertaa päivässä vartin kerrallaan. Kuntopyöräilen usein kolmessa erässä yhteensä puoli tuntia. Kävelen ulkona kaksi kertaa puoli tuntia. Levätessä vaihdan kylmäpakkauksia uusiin n-kertaa päivän mittaan.

Syön aamupalan, lounaan, iltapäiväkahvin ja iltapalan. Mies on aamulla keittänyt puurot ja kahvit, käynyt kaupassa ja laittaa ruoan. Viime viikkoina olen osallistunut viikkosiivouksiin, hieman luistellen.

Luen lehdet, luen kirjoja, kuuntelen radiota ja äänikirjaa ja kudon samalla sukkaa (melkein kaksi paria jo valmiina, tiedä sitten, mihin joutuvat, tarvetta itsellä ei ole).
Teen viikottain kirjallisuuden aineopintojen verkkotehtävät ja osallistun verkkokeskusteluihin. Kirjoitan välillä blogia. Puhun ystävien kanssa puhelimessa. Kahvittelen ystävien kanssa. Olen katsonut näiden viikkojen  aikana ehkä 4-5 televisio-ohjelmaa ja pari äänittämääni elokuvaa. Puoli yhdeksän uutiset pyrin katsomaan joka päivä.
Olen käynyt kaksi kertaa kaupoissa ja eilen isänpäivälounaalla. Mies on kyydinnyt, autoa en vielä saa ajaa.

Iltaisin tuntuu, että päivä on mennyt päätä käännellessä.

Jotenkin pysähtynyttä elämää. Johon toki olin varautunut.

Mietin, että jos elän esimerkiksi 85-vuotiaaksi, voisiko tällainen päivän kulkuni olla tavallinen? Nyt se tuntuu hidastuneelta.

Poissa on seitsemän viikottaista liikuntatuntia. Pelkään, että fyysisestä kunnostani on muisto vain tämän hiljaiselon jälkeen.

Poissa on elokuvat, teatterit, konsertit ystävien kanssa. Elinpiirini on supistunut.

Jäljellä on ystävien yhteydenpito, jonka runsaus heti leikkauksen jälkeen yllätti itseni iloisesti. Ja toki jäljellä on paljon muutakin, josta pidän, kuten ne asiat, joita edellä kerron tekeväni päivittäin.

Kävelylenkeillä tapaan naapureita. Tänään minua taas ilahdutti lähellä asuvan kiinalaisperheen rouva, joka autolla vastaan tullessaan heilutteli vinhasti ja hymyili aurinkoisesti. Hänet nähdessään en voi tulla kuin hyvälle tuulelle, niin ylitse pursuavan ystävällinen hänen tervehdyksensä aina on.

Ja mikä parasta! Hiljaiseloni on väliaikaista. Ei syytä valittaa. Moni joutuu elämään vammojensa tai sairauksiensa kanssa jatkuvasti hiljaiseloa. Ja moni ei silti valita.

Silti mietin, jätinkö tänään jäljen maailmaan? Enpä kai.

Olenko ylipäätänsä jättänyt jälkiä maailmaan?