Olen sattunut katsomaan televisiosta kaksi jaksoa ohjelmasta Unelmapäivä. Siinä toteutetaan erilaisten julkkisten avustuksella ikääntyneiden unelmia.
Hakijoita ohjelmaan oli kuulemma yli tuhat. Se kertoo mielestäni meistä ikääntyneistä seuraavaa: olemme rohkeita hyppäämään uusiin asioihin ja uskallamme unelmoida. Olemme siis elossa. Ellei unelmia ole, ihminen on hengissä, mutta ei elä. Tuohon tapaan joku viisas on joskus sanonut.
Jos tarkkoja ollaan, niin nuo rohkeus ja unelmointi eivät välttämättä sovi meihin kaikkiin ikääntyneisiin, eipä ehkä minuunkaan. Kyse on varmuudella niistä noin tuhannesta, jotka ohjelmaan halusivat. En jaksa uskoa, että motiivina enää meillä tai heillä varttuneilla olisi, että tultaisiin julkkikseksi, kun päästään ruutuun. Väitetään, että se useilla nuorilla on suurin unelma.
Iän antamasta realistisuudesta kertoo se, että ainakaan katsomissani jaksoissa ei tavoiteltu kuuta taivaalta. Yksi tosin halusi taivaalta hypätä alas laskuvarjolla. Jo päiväkodissa toisiinsa tutustunut aviopari halusi käydä kyseisessä päiväkodissa. Toisessa jaksossa 85- vuotias mies haaveili Harrikalla ajosta ja kymmenkunta vuotta nuorempi nainen ratsastamisesta. Hänellä ratsastus oli jäänyt aikuistumisen myötä ja nyt kaipuu vielä kerran ratsastamaan, jopa laukkaamaan oli suuri.
Harrikka-ajosta ei tullut mitään, ajopeli oli liian raskas ja turvallisuus uhattuna. Mies sai kuitenkin katsella ja kuunnella Harrikkakaravaanin kulkua. Pääsipä hän takatuupparille matkustajaksikin.
Naisen ratsastus onnistui, mutta hän tajusi itse laukalle menon liian vaaralliseksi.
Voisi luulla, että iso pettymyshän siitä tuli, kun haaveet eivät täysin toteutuneet. Varmaan pettymistä oli, mutta selvästi he pystyivät silti iloitsemaan siitä unelman osasta, joka toteutui. Kypsästi mies totesikin, että ajamisesta joutui luopumaan, kuten elämässä monesta asiasta.
Hieno ohjelma! Hienoja ihmisiä! Tippa taas jostakin silmänurkkaan pyrki. Onko tuo ihme, kun on niin sateisia kelejä pidellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti