Siirryn bloggaamaan Et-lehden verkkosivuille

Hei teille blogini seuraajat!

Sain tarjouksen Et-lehden toimituspäälliköltä ruveta verkkolehden lukijablokkariksi. Jos oikein ymmärsin, sinne kerätään useampia 60+ blokkaajia.

Toistaiseksi jätän tämän blogin jäähylle. Kuka tietää, saatan palata tähän vielä joskus. Voihan tuo Et-blokkaus osoittautua vaikka lyhytaikaiseksi, lehdet kun hakevat jatkuvasti uusia tuulia.

Minun blogini (ja siis muutamien muidenkin) löytää  sivuilta www.etlehti.fi. Siellä verkkosivujen ala-osassa ovat Lukijan blogit. Blogini nimi siellä on Etämummelin kiikkustuolissa. Ensimmäisen postaukseni olen sinne tehnyt  nimellä: Lähellä vaikka kaukana.

Kiitos tähänastisten postauksieni seuraamisesta! Tavataan ET:n verkkolehdessä.

Että tällaistakin vanhusten hoitoa!

 

Lähihoitaja Miko Huittinen on saanut yhdeksän vuoden ehdottoman vankeustuomion käräjäoikeudessa 30.9.15. Syynä on 27 raiskausta ja kaksi seksuaaliseen tekoon pakottamista. Rikokset tehtiin vuosina 2013-2014 pirkanmaalaisessa hoitokodissa. Uhreina olivat 74 - 100 vuotiaat vanhukset, jotka olivat muistisairaita ja osa liikuntarajoitteisia.( AL 2.10.15)

Olen ihmetellyt tämän jutun yhteydessä montakin asiaa.

Yksi ihmettelyn aiheeni on se, että asiaa ei ole juurikaan mediassa kommentoitu, en ainakaan itse ole niihin törmännyt. Onko yksi syy se, että seksuaalirikokseen syyllistynyt on, ainakin nimestä päätellen, niin sanottu kantasuomalainen? Helvetti olisi ollut somessa irti, jos kyseessä olisi ollut maahanmuuttaja. Eivätkö suomalaisten seksuaalirikokset olekaan yhtä paheksuttavia?

Toisena hiljaisuuden syynä arvelen olevan uhrien iän ja kunnon. Onko niin, että sillä nyt enää ei ole niin väliä, mitä vanhoille ja sairaille, etenkään muistisairaille, tapahtuu? Yhteiskunnan taakkoja muutenkin. Kaatopaikkakamaa?

Toivon, että arveluni eivät pitäisi paikkaansa. Ihan itsekkäistä syistä. Jos elonpäiviä tarpeeksi kauan riittää, voi olla, että itse olen jossain vastaavassa hoitolaitoksessa ties missä kunnossa. Täytynee entistä enemmän tehostaa lihasharjoittelua, että vanhanakin olisi sen verran puhtia lihaksissa, että saisi moiset mikot työnnettyä pois. Mieluummin vielä tintattua päin pläsiä. Kaikesta treenistä huolimatta jalka ei enää silloin nousse niin ylös, että pystyisi munille potkaisemaan. Sehän se olisi tehokkain konsti.

Hui sentään! Tässähän kehittelen ihan väkivaltaisia kontakteja. Mutta syystä!

Vielä muitakin ihmettelyjä jutusta uutisoidut asiat aiheuttavat. Miko Huittisen  rikoksista olisi saanut 12 vuoden tuomion, mutta hän sai vain yhdeksän vuoden. Syynä oli se, että hän oli itse auttanut rikosten selvittelyä.

Voi ukon pöksyt akan jalassa! Neljäsosa kakusta hävisi kuin tuhka tuuleen. Päteeköhän tällainen lievennys esimerkiksi myös murhiin? Jos kertoo kuinka murhasi, missä ja miten, kakku pienenee? Voisin ymmärtää, jos vähennys olisi vähäinen. Nyt en kyllä ymmärrä!

En kylläkään usko, että vankila tässäkään mitään auttaa. Onpa kuitenkin poissa pahan teosta edes silloin. Minusta teko on ihan sairas ja hoitoa poikaparka tarvitsisi. Sitä hänelle ei ilmeisesti tarjota eikä edes mielentilatutkimusta ole tehty.

Valvira, jonka tehtävänä on valvoa sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä ei ole lukemani mukaan sanonut juuta eikä jaata siitä, miten Huittisen ammatinharjoittamisoikeuden käy. Täytyy kuulemma ensin selvittää, millainen  tilanne on.

Siis mitä? Eikö tässä nyt juuri ole oikeus selvittänyt ja antanut tuomion. Mitä tietoa Valvira vielä tarvitsee? Kovin harvoin kuulemma kielto ammatin harjoittamisesta annetaan. Kaiketi tarvitsee tappaa asiakkaansa ensin. Valviran Julkiterhikissä Huittinen komeilee edelleen lähihoitajan ammattioikeudella.

Lehtitietojen mukaan Huittinen aikoo valittaa tuomiosta. Hänestä tuomio on liiallinen. Hän toivoo voivansa hyvittää teot yhteiskuntapalvelulla.

Ehkä vanhusten hoitolaitoksessa?

Rautaako rajoille?

 

Torniolaiset muodostivat vastalauseena pakolaisille ihmismuurin Ruotsin ja Suomen rajalle. (AL 20.9.15)

Ehdotan heitä pistämään homman paremmaksi. Kunnon muuri olisi kestävämpi ratkaisu. Toki seisominen on terveellistä,  ainakin terveellisempää kuin makaaminen tai istuminen televisiota katsoen tai kahvia/kaljaa särpien. Seisomista ei vaan kovin monta tuntia jaksa yhteen menoon. Ei edes tavallinen ihminen, joksi mielenosoittaja Eero Yrjönheikki  heikäläisiä lehtijutussa kutsui.

Siispä muuri. Eikä mikään unkarilainen raja-aita, vaan ihan kunnon muuri à la Berliinin taannoinen muuri. Jo vain päästäisiin nopeasti maailman maineeseen.

Kauhavalainen opettaja (ja isä?) puolestaan lehdessä huolestunein ilmein kertoi pelostaan, joka liittyy vastaanottokeskuksen tuloon paikkakunnalle. Huolta aiheutti etenkin se, että vastaanottokeskus tulisi koulun pihapiiriin. Raiskausuhka nääs. Sillähän ei liene mitään merkitystä, että selvitysten mukaan paikkakunnilla, jonne vastaanottokeskus on tullut, rikollisuus ei ole lisääntynyt.

Noin seitsemäntoista tuhannen asukkaan Kauhavalla  ihmiset tahtomattaankin kohdannevat toisiaan, asuvat sitten missä asuvat. Mahtoiko huolestuneen opettajan mielessä olla enemmänkin pelko, että nuoret kiinnostuvat toisistaan, ihastuvat ja alkavat seurustella? Näin voipi käydä ja sitä taas on vaikea estää.

Nykynuoret nyt liikkuvat maailmallakin aikaisempaa sukupolvea enemmän ja kohtaavat monenvärisiä ja monen kulttuurin  ihmisiä. Voivatpa löytää jopa kumppanin maailmalta. Männä viikolla katsoin televisio-ohjelman, jossa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli surffauslomalla Balilla. Kuukauden loman tuliaisina Suomeen oli odottamaton raskaus ja hetken päästä myös balilainen lapsen isä. Lyhyen teeveeohjelman perusteella en latiakaan laittaisi likoon tämän suhteen kestämisen puolesta, niin eri muoteista nuoret oli valettu. Vaan kuka tietää. Lapsenkin kannalta toivon parasta.

Toimittaja Pekka Juntti kirjoitti (AL 14.9.15) ansiokkaan jutun Pakolaisista - rehellisesti. Siinä hän käsitteli pakolaisteemaa ja siihen liittyviä näkemyksiä eri kanteilta. Hänen lopputulemansa oli seuraavanlainen:

" Jos vedämme heitä asemalla turpaan, halveksimme ja sorramme, saamme katkeroituneita nuorten miesten joukkioita. Saamme aivan varmasti ghettoja, radikaalin islamin, väkivaltaa ja vastakkainasettelua.
Jos taas toivotamme heidät tervetulleiksi, tarjoamme rehdin kohtelun ja annamme mahdollisuuden, iso osa myös sen mahdollisuuden käyttää. Silloin moni heistä kokee, että aivan kuin he olisivat jotakin velkaa tälle maalle, joka antoi heille elämän.
............ 
Muuta keinoa ei ole."

Jokainen, jolla järki on, ymmärtänee tämän.

Toimittaja Päivi Anttikoski puolestaa kirjoitti (HS 20.9.15):

"Ihmiset ovat perimmiltään samanlaisia taustastaan riippumatta. He haluavat toimeentulon, asunnon ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi yksilönä eikä osana tiettyä ryhmää.
Ehkä siis olisi kohtuullista, että ensiksi tutustuu vieraaseen, ja on vasta sen jälkeen hänestä jotain mieltä."

Laittamattomasti sanottu. Yksi ihmisen perustarpeista kun on hyväksytyksi tulemisen tarve.

"Välimerestä ollaan tekemässä ihmisyyden rajaa. Näin tekemällä ihminen luopuu väistämättä omastatunnosta. Ja ilman rakkautta ja omaatuntoa ei ole enää ihmistä." ( Klaus Weckroth, sosiologi ja sosiaalipsykologi, AL 9.9.15.

Ja lopuksi itämaista viisautta:

Jos haluat toisten olevan onnellisia, harjoita myötätuntoa. Jos haluat itse olla onnellinen, harjoita myötätuntoa. (Dalai-lama)

Fyysillistä mökkeilyä

 

"Mistään ei tuu niin hyvä olo kuin fyysillisestä työstä", olen usein etenkin mökillä todennut sille miehelle, joka usein on mukana samassa työssä tai lähimaastossa omaansa hommaamassa. Tähän mies on tokaissut, että "sun pitäis ruveta maanviljelijän emännäksi". Eihän tuohon voi muuta sanoa, kuin että "älä hullua yllytä, voin vielä ruvetakin".

Totta puhuen, enpä taitaisi enää jaksaa emännän elämää. Tiedä sitten, olisiko minusta siihen ollut nuorempanakaan. En sitä nyt kuitenkaan ihan mahdottomana olisi pitänyt. Olinhan sentään kouluikäisenä naapurin maatalon paras - joskin ainut- renki heinänteossa ja riihellä. Riihellä olo oli kyllä  rankkaa. Millään en olisi jaksanut mennä, mutta en kehdannut kieltäytyä. Ei ollut edes palkka houkuttimena, kun sitä muistini mukaan ei juurikaan näkynyt. Eipä tuosta traumoja ole jäänyt ja hengissä selvisin.

Tänä viikonloppuna tästä ruumiin rasituksesta sain nauttia mökillä. Eilisen urakka oli perunankaivuu, jossa mies avusti parin penkin verran ja lähti sitten puolukkaan. Hyvä niin. Tuli sekä perunat että puolukat maasta. Perunoita olivat ahkerat myyrät ehtineet hyvin verottaa, mutta jättäneet hyvää hyvyyttään jotain vielä meillekin.

En tiedä, pitäisikö tuntea itsensä erityisen eläinrakkaaksi vaan vain typeräksi, kun myyrille pottuja viljelee! Mutta minkäs niille teet. Nyt olin keväällä unohtanut laittaa myyrän pelottimen, jonka jollakin äänellä pitäisi myyriä karkottaa. Sitä en tiedä, onko siitä jotakin iloa. Jonakin vuonna ostin jotain myyrämyrkkyäkin, mutta sitä en ole uskaltanut käyttää. Jossakin mökin kaapissa se tietysti on tallessa, kuten kaikki muukin tarpeeton.

Tänään katkoimme kaikki marjapensaat toiveena, että ne siten uusiutuisivat. Eivät nimittäin tuota mitään, vaikka niitä on yli kaksikymmentä. Olen ajatellut, että ne pitäisi kaikki kaivaa maasta ja laittaa uusia.

Viime tiistaina Milavidassa Kalevalaisten naisten juhlakiertueen juhlassa istui pöydässäni mies, joka kertoi, että hän on leikannut marjapensaansa ja että se on hyvä konsti. Kiitos vaan Pentti. Kun lähdin oksasaksien kanssa marjapuskille, tuli mieskin perässä ja kertoi, että Osmo Rauhalakin oli keikalla näyttänyt, että puskat kannattaa leikata. "Milloin?", kysyin. "Ei sillä niin väliä", sanoi mies. Siitä päättelin, että aikaa oli keskustelusta vierähtänyt. Kun on synnynnäinen hämäläinen, niin äkkinäisesti ei mitään tapahdu.

No, kerroinpa sitten, että Pentti oli vetänyt oksat poikki moottorisahalla. Mies innostui hommaan ja eihän se nyt sitten kestänyt kauankaan, kun homma oli bueno. Ei muuta kuin kantamaan oksia perunapellolle ja polttamaan niitä.

Kuten asiaan kuuluu, viime yönä selkä vähän vihoitteli. Oikea, hommissa aktiivisempi, käsi puutui ja pisteli taas innoissaan.

Siitä huolimatta, voiton puolella ollaan. Ihana syyssää, mukava touhuilu ulkona ihan mukavassa seurassa ja mökkisauna järvessä pulahtamisineen!

Eikö siinä jo ole onnea!

Viisastuinko messuilla?

Jos messujen nimenä on Viisas elämä, niin kai siellä osallistuminen viisastuttaa? Ainakin voisi näin minusta perustellusti odottaa. Oppeja kai menin minäkin eilen Tampere-talosta hakemaan.

Viisaudestani en kyllä mitään tiedä enkä tiedä kohtasinko siellä edes muiden viisasta elämää. Sitä vastoin kylläkin kiinnostuin, innostuinkin, ihmettelin ja ällistelin. Jäinpä välillä pohtimaan, onko näissä kaikissa "tarjouksissa" järkeä lainkaan!

Luennot käsittelivät lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä afrobrasialaisesta rytmipajasta ja ajatusjoogasta vaikkapa miekkailufilosofian kautta sisäiseen hymyyn.

Viisautta jakoivat osaksi tutut gurut, kuten psykologi Aku Kopakkala, psykiatri Ben Furman ja tietenkin valtakunnan Filosofi Esa Saarinen, joka oli paikalla kuningatar Pipsansa kanssa.

Akun ja Benin luennot skippasin ihan siksi, että kumpaakin kuuntelin viime helmikuussa. Jos jotakin olen oppinut guruja kuuntelemalla, niin se on ainakin se, että aika paljon ne samoja juttuja pyörittävät vuodesta toiseen. Ihan niin kuin tässä epägurukin on työelämässä tehnyt. Alussa se ällistytti, myöhemmin lohdutti. Kun ei nuokaan aina uutta keksi, niin miksi minun pitäisi?

Saarisen luennon kuuntelemisesta itselläni on vuosia aikaa.  Alussa oli "Hellän dynaamisen kohtaamisen hetki", kun halasimme lähellä istuvia. Suukottelukin olisi hellään hetkeen kuulunut. Viime mainitun nyt jätin tuntemattomien kanssa väliin, kun ei mitään namupalaa ollut tarttumaetäisyydellä. Halausten lisäksi sain käyttöni uuden termin ystävien kanssa kohtaamiselle. Ei huono!

Kun luennossa tultiin jo muinoin kuulemaani esimerkkiin Saarisen  ja hänen kuningattarensa parkkipaikkastoorista, nostin peppuni penkistä ja poistuin. Kovin on tapahtumaköyhä heidänkin suhteensa, kun uusia esimerkkejä ei tule. Sitä ennen olin jo hieman kyllästynyt hänen rautalankaselityksestään pienestä videonpätkästä Mandelasta. Ehdin joka tapauksessa valaistua sillä, että presidentti Ahtisaari on hänen hyvä tuttunsa ja omaa "lähikarismaa". Pääministeri Sipilänkin Saarinen oli juuri tavannut. Sain myös ihailla hänen kirjavaa takkiaan ja leveinä lepattavia housujaan. Tyylilleen uskollinen kun oli.

Edellä mainitusta voisi luulla, että en järin innostunut ole tästä kuuluisuudesta. Jos näin luulee, luulee oikein. Olen varmasti pienessä vähemmistössä, koska tällekin luennolle tuli väkeä niin paljon, että se päätettiin esittää kaksi kertaa. Yleisö oli selvästi haltioissaan (paitsi minä?), naurukin alkoi jo melkein varmuudeksi ennen vitsikästä juttua.

Hyi minua! Kylläpä nyt kirjoittelen ikävästi! Mistä mahtaakaan kummuta, nyt olisi itsensä syvätutkiskelu paikallaan. Siitä voin olla kuitenkin onnellinen, että ihailijoita ja faneja herralla riittää ilman minuakin.

No, mikä sitten ihastutti? Esimerkiksi kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan luento: Kirjoitan itseni maailmaan. Mielenkiintoisia ajatuksia ja kokemuksia, joista jotain vinkkiä sai itsellekin.

Miia Huitti luennoi aiheesta: Vapaudu stressistä itsehoitomenetelmien avulla. Omakohtaisuudessaan juttu oli vakuuttava. Menetelmät ovat niin hulluja, että niitä täytyy kokeilla. Jos ei muuta tapahdu, niin ainakin rikon rutiinejani, mikä sinänsä on jo hyvä juttu. Aiheesta löytyy netistä www.paranemisenavain.fi.

Iso pettymys oli identtisten Virolaisen tohtoriveljesten luento mielen ja kehon yhteydestä. Odotin kiinnostuneena, kun olen heidän haastattelujaan lukenut.  Asia oli kuitenkin niin niin vanhaa ja osin itsestään selvää (ainakin minulle), että hohhoh. Että ihan porukalla kokeiltiin, onko tunne energinen, jos istuu hartiat lysyssä lattiaa tuijottaen! Ehkä he ovatkin enemmän keskittyneet paranormaaleihin ilmiöihin. Tästä oli heillä kirjakin myynnissä.

Näytteilleasettajissa sitä sitten kyllä osaksi metkoja oli! Tietysti oli aurakuvausta ja energiahoitoa. Hivenaine- ja maasäteily- ja mitä lieneekään mittauksiin oli ihan jonoa. Jumalatarenergiaakin olisi ollut tarjolla. Bemer-hoito jäi hämäräksi. Intuitiivisen taulun olisin saanut omalla energiallani, messutarjous vain 30 euroa. Tekijä olisi ensin katsonut minua pitkään silmiin (ilmeisesti vangitakseni energiani?) ja sitten piirtänyt/maalannut, mitä suunnittelematta, intuitiivisesti olisi syntynyt. Tosin taulu olisi tullut vasta postissa myöhemmin. Paikan päällä oli kyllä myynnissä intuitiivisesti tehtyjä tauluja, ilmeisesti tekijän energialla?

Tähänkään houkutukseen en langennut. Tyydyin vihersmoothieihin, runolappusiin, värityskirjaan ja Hyvän mielen tehtäväkortteihin. Tiedä sitten, mitä kaikkea menetin! Jotkut jutut kun vain tuntuivat aika huhhahhei ja rommia pulloon - tyyppisiltä. Olen toki varma, että tässä maailmassa varmasti tapahtuu sellaista, mitä emme tiedä.
Kun vain olisi sellaista viisautta, että osaisi erottaa humpuukin tosihommista.

Sitä viisautta eivät nämäkään messut minulle antaneet!

ps. sillä aikaa, kun minä yritin viisastua, Tampere-talon ulkopuolella Sorsapuistossa kokoonnuttiin tukemaan maahanmuuttajien tuloa. Se nyt minusta on viisasta!

 ps.2. Kotona mies, joka meillä makailee(kin), harrasti sitä pihalla auringossa. Olisiko ollut päivän viisain ihminen?

Onpa uutisia!

AAMULEHTI 7.9.15

1. Viime maanantain ( 7.9.15) Aamulehdessä oli juttu munasolujen pakastamisesta myöhempää käyttöä varten.

Olenhan tuosta aikaisemminkin lukenut, esimerkiksi tapauksissa, joissa sairauden takia joudutaan nuorelle aikuiselle antamaan hoitoja, joiden jälkeen raskaaksi tulo ei onnistu.

Tällöin munasolujen pakastus on mielestäni inhimillistä ja ymmärrettävää.

Mutta.

Maanantaisen jutun mukaan vuosi sitten on kohuttu uutisesta, jossa on kerrottu Facebookin ja Applen antavan työntekijöilleen mahdollisuuden pakastaa munasolujaan.

Monenlaisista työntekijän eduista olen toki kuullut, mutta tämä lyö kyllä ällikällä!

Kun en silloin lukenut juttua, enkä päässyt siis kohisemaan, poreilen nyt jälkijättöisesti vähän.

Miksi työnantaja näin toimii? Haluaako työnantaja kokonaisvaltaisesti huolehtia työntekijän hyvinvoinnista? Ei varmaankaan ihan hyvää hyvyyttään. Kyllähän tuossa nyt on sisällä viesti, että älä vain rupea lisääntymään ja siten olemaan töistä poissa ja aiheuttamaan työnantajalle lisäkustannuksia. Vartoo, kunnes olet vähintään 40 vuotta, mieluiten vielä yli. Esimerkiksi lapsettomuushoitoja antavassa Ovumiassa kerrotaan lapsettomuushoitojen antamisen ylärajan olevan 47 vuotta.

Jos minulta joku kysyisi, pitäisin ikärajaa kovin korkeana. Siitäkin huolimatta, että itse olen synnyttänyt luomukuopukseni 41-vuotiaana. Se oli 26 vuotta sitten kovin korkea ikä synnyttäjälle. Jotkut puolitutut ystävällisesti opastivat, että minun tulee nyt pitää hyvää huolta itsestäni, että pysyn hengissä. Ymmärrän toki, että lasta kiihkeästi kaipaava 48 vuotias voi olla asiasta eri mieltä.

Taidan olla muutenkin kovin ajastani jäljessä. Ovumian kehitysjohtaja, lapsettomuuslääkäri Candido Tomas uskoo ennakoivan pakastamisen lisääntyvän, kunhan tieto mahdollisuudesta leviää.  Ihan kaikille se ei taida olla mahdollista, ellei ystävällishenkisiä työnantajia löydy lisää. Hintaa munasolujen keräämiselle, pakastamiselle ja käyttämiselle kun tulee jopa 8000 euroa.

Siitä vaan, sanoi se Tsaikovskikin!

2. Etsin aamulla netistä tietoa sanoista "japanilainen video". Olisin nääs tarvinnut jotain hajua siihen, mitä sanaristikkoon voisi tuosta vihjeestä tyrkyttää. Vihjeitä en löytänyt. Törmäsin kuitenkin uutiseen, jossa kerrottiin Japanin television ohjelmasta, missä kilpailtiin orgasmin pidättämisestä. Ihan kuvan kanssa ( ilmeisesti olisi ollut videokin?) netissä näytettiin, miten ohjelmassa mies menee alavartalon peittävän sermin taakse. Toinen mies menee antamaan suuseksiä. Voittaja ymmärrykseni mukaan on se, joka pisimpään kestää imuttelua laukeamatta. Ja siis ihan televisiossa!

Anna mun kaikki kestää! Mitä seuraavaksi! Todennäköisesti Japanissakin on jo seuraava vaihe eletty, juttu kun oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten.

Ja että hillityt ja hallitut japanilaiset! Vaikka enpä tunne yhtään japanilaista. Voi olla samanlainen uskomus kuin uskomus suomalaisten rehellisyydestä.

3. Vielä uutinen elokuun Aamulehdestä (26.8.15). Varatuille ihmisille monissa maissa syrjähyppyjä tarjoava nettisivusto Ashley Madison mainosten mukaan toimii tai ainakin on toiminut myös Suomessa. Valtavia mainoslakanoita itsekin muistan taannoin nähneeni Hesan käynnilläni. Tämä juttu kertoo, että yli 30:n miljoonan asiakkaan tietoja on vuotanut julkisuuteen. Ymmärrettävästi nämä ihmiset ovat kauhuissaan. Toronton poliisi epäilee jopa kahden ihmisen tehneen siksi itsemurhan.

Se lienee aina riskaabelia hommaa tuo pettäminen. Jos ilman nettiapua pettää, silloinkin joku voi nähdä, kuulla ja kertoa kenelle vain. Ja nettiin nyt ei näköjään tässäkään asiassa ole luottamista.

Tragikoomista minusta tässä jutussa on se, että pettäjät ovat itse tulleet myös petetyiksi, joskin eri tavoin.

Arkeen asettumista

VIIMEISIÄ VIERAITA VIEDÄÄN JUNA-ASEMALLE.

"Oliko sulla hyvä kesä?
"Oli!"
"Enkö mäkin kestänyt ihan hyvin?"
"Joo-o, hyvin kestit."
"Vaikka kyllä mä välillä ajattelin, että vähempikin riittäis!"


Tämä keskustelu käytiin minun ja viereisessä sängyssä makaavan miehen välillä eilen aamulla. Ei ole ehkä vaikea arvata, kuka on kuka.

Hyvin mies tosiaan kesti kaikki vierailut! Hän kun on se vähemmän sosiaalinen puoli tässä huushollissa. Miehen suvussa ei ole ollut kovin vilkasta kanssakäymistä. Sukukin on pieni, ja siitäkin vähästä enemmistö on jo kuollut.

Kesän mittaan mies välillä taisi vähän huokailla, mutta ei yhtään valittanut. Osallistui kaikenlaiseen tarpeelliseen tarvittaessa ja paikalla ollessaan,  autolla kuskaamisesta siskontytön vauvan hyssyttelyyn ja kaikkeen siltä väliltä.

Siivoushommissa imuroimisen olenkin kokonaan ulkoistanut tälle huushollissa pyörivälle miehelle. Juttu on vielä niin, että minä kerron, koska on tarpeen imuroida. Eilen, kun näin kerroin, mies kyllä jupisi: "Mitenkä, kun musta ihan tuntuu kuin olisin eilenkin imuroinut?" Kysymys oli täysin retorinen. Vielä en ole saanut iskostettua kanssaeläjäni päähän, että sillä ei ole mitään merkitystä, milloin on imuroitu, jos imuroinnin tarvetta kuitenkin on. Myönnetään: minulla tässä on helpompi rooli!

Kesän vilkkaudesta huolimatta (tai ehkä siksi) mies yllätti kunnostamalla alkuviikosta vanhan perintölipaston tahi piirongin tahi senkin, mikä lieneekään. Olin siitä jankuttanut ja aikonut viedä sen hiottavaksi ja lakattavaksi. Mies vastusti ja vetosi siihen, että lipasto on hänen, kun kerran on hänen kotoaan tuotu ja hän määrää siitä. Tämä on meillä aina sopivan tilaisuuden tullen viimeinen kortti : tämä on minun ja minä määrään. Minä tietysti uhkasin, että vien kapineen ulos, koska MINUN olohuoneessani se ei voi enää tuossa kunnossa olla.

KIILTÄÄ; KIILTÄÄ!

Hyvä on uhota, kun mihinkään en olisi sitä yksin saanut siirrettyä!

NÄMÄ JA VÄHÄN MUUTAKIN TAAS LIPASTOON!

Loppu hyvin ja nyt on lipastokin hyvin. Mieheltä kyllä nuo käden työt käyvät, jahka hän näkee jonkun homman tarpeelliseksi tehdä.

Eiköhän tämä taas tästä!

Syksy on käynnistynyt säänkin puolesta. Hieroin aamulla silmiäni, kun mittari näytti vain kaksitoista astetta. Tuntui, että miten tässä tarkenee vesijumppaan pyöräillä. Tumppasin vaatteita päälle kuin talvikeleille. Niitäpä sitten riisuin vähitellen. Kun nääs hyvin tarkeni. Ja hikikin tuli!

Onnea, Santtu-Matias!

Olinpa eilen synttärikemuissa!

Paikalla oli noin pari tuhatta muutakin. Paikka oli Tamperetalo. Kutsu oli käynyt, joskin mukaan päästäkseen piti kaivaa kukkaroaan. Näinhän se on aina. Ainahan ne synttärikemut maksavat, vieraanakin.

Tampereen Filharmoonikkojen kapellimestari Santtu-Matias Rouvali järjesti konsertin kolmikymppistensä kunniaksi. Tarjolla oli hänen mielimusiikkiaan, tällä kertaa kevyemmältä puolelta. Orkesterina oli Tampere Pops, jota johti ja jossa soitti päivänsankari itsekin. Lisäksi oli yllätyksenä laulajia, jopa klovnipari.

Hauskempia synttäreitä saa hakea! Soitto ja laulanta oli mahtavaa ja erittäin nautittavaa!  Kovan luokan ammattilaisista toki oli kyse. Päivän sankari itse, paitsi johti ja juonsi, soitti välillä viulua, välillä rumpuja, mutta etenkin ksylofonia. Tico-tico- kappaleessa esimerkiksi palikat (tai mitä ne oikeasti lienevätkään) viuhuivat niin vikkelästi, että silmä tuskin ehti mukaan.

Joopa joo. Jo musiikki olisi riittänyt nautittavaan kokemukseen. Mutta toki Santtu toi santtumaisuutensa tähän juhlaan. Se yhdessä musiikin kanssa, teki juhlasta erittäin hauskan ja energisoivan. Santtu tuskin olisi Santtu, ellei höpöttäisi höperöitä välillä. Huippuna oli muutaman soittajan yhdessä klovnien kanssa muodostama ihmispyramidi, jossa Santtu-Matias oli ylimpänä! Kuinka moni kapellimestari saa soittajat yllytetty kesken soiton osallistumaan ihmispyramidiin ja itse menemään mukaan, kysyn vain. Kertonee esimerkiksi erinomaisista keskinäisistä väleistä.

Santtu- Matias ei ota turhan virallisesti ammattirooliaan, vaikka lahjakkuutta sillä alalla oikeasti paljon on, jos asiantuntijoihinkin on uskomista. Joku saattaa jopa ajatella, että pieni määrä enemmän asiallisuutta voisi olla hyväksi. Minulle sitä vastoin sopii oikein hyvin tämä spontaani nuorukainen! Voisin vaikka ruveta faniryhmän jäseneksi (tosin tietääkseni sellaista ryhmää ei ole?). Ilman virallista fanitustakin tai ehkä juuri siksi, käyn lataamassa akkujani konserteissa, musiikista nauttien. Jollakin käsittämättömällä tavalla tämä nuori mies tuo positiivisen energiansa koko saliin, vaikka vain johtaisi, eikä sanoisi sanaakaan.

On käsin kosketeltavaa se myönteisyys ja innostuneisuus, joka yleisöstäkin huokuu, kun vain Santtu tulee saliin. Mehän suorastaan syömme hänen kädestään!

Kun ei vain menisi pilalle kaikesta ihailusta tämä Santtu-poika!

Onnea siis Santtu! Pidä jalat maassa, vaikka pää on pilvissä!

Hei hulinaa!

TÄMÄNKIN MÖKIN TERASSIN PÖYDÄN ÄÄRESSÄ ON SYÖTY JA JUOTU MONENLAISILLA KOKOONPANOILLA.

Hulinaa on ollut!

Enpä muista kesää, jolloin olisi näin paljon sukulaisia ja sukulaisten sukulaisia ja läheisiä visiteeraillut!  

On ollut suomalaista, saksalaista ja ranskalaista. Välillä on ollut käytössä samanaikaisesti useampikin kieli ja porina lähes sallitut melurajat ylittävä. Ihan hiljaista ei ole silloinkaan, jos kymmenkunta ihmistä istuu pöydän ääressä täydennettynä kaksikuukautisella ja nelikuukautisella vauvalla sekä kahdella koiralla ja yhdellä kissalla.

On taatusti tapahtunut sitä pahamaineista kulttuurien sekoittumista. Immoslaiset taitavat olla turhan hellämielisiä. Kyllä sen lisäksi, että ihmisiä muista maista ei tänne huolita asumaan, tulisi pitää huoli, että muunkaanlaista kontaktia ulkomaalaisiin ei tapahdu. Tätä täydennystä kirjoituksiin jään odottelemaan.

Mukavaa meillä kuitenkin  on ollut! Vierasmaalaisista huolimatta tahi ehkä juuri siksi. Vieraat ovat poikkeuksetta tarttuneet tarvittaessa hommiin eli yksin ei ole tarvinnut ruokailuja ynnä muita hoidella. Toki se suunnittelu ja kaupassa käynti on ollut emännällä, etenkin, kun isäntä on paljon työkeikkaillut.

Mökillä tiskaustakin on riittänyt, kun kone ei hoitele hommia. Välillä vaan on tullut kiistaa siitä, kuka saa tiskata ja kuka kuivata. Monikaan kotihomma ei ole itselleni lähtökohtaisesti vastenmielinen, mutta astioiden kuivaaminen ja paikoilleen pano on paljon tylsempää kuin tiskaaminen! Joku vieras on valittanutkin, että annoin jonkun toisen tiskata, mutta en hänen!

Eli hyvin menee, jos taloushommissa sanomista tulee vain siitä, että ei ole saanut niitä tehdä!

Serkkutapaamisenkin järkkäily mökillä tuntui sujuvan keveästi, kun Saksan Sisko teki hommia kanssani. Kukaan ei muuten pese uusia perunoita meillä yhtä puhtaaksi kuin hän! Siskon valmisteluja ei edes haitannut, vaikka kuumuudesta johtuen heitin nakupelleksi. Sanoi, että ei juurikaan ole sitä huomannut. Sekin on paremmin kuin hyvin, kun on osannut serkuikseen valita vähintäänkin yhtä mukavia ihmisiä kuin itse on. Tahi ainakin luulee olevansa.

WIMMA IHMETTELEE MÖKILLÄ: MITÄS NYT TAPAHTUU!

Maanantaina alkaa sitten arki, kun viimeisetkin vieraat lähtevät. Pääsen taas itseäni palvomaan erilaisten harrastusten puitteissa. Uusiakin olen hommannut. Olin ilmoittautunut jopa lauantaisin tapahtuvaan juttuun. Onneksi järki voitti ja peruin sen. Milloin sitä edes mökille pääsisi, jos lauantaitkin olisi varattuja? Sitä paitsi, mielelläni pidän viikossa jonkun päivän, jolloin ei ole etukäteen sovittuja menoja. Sitä vaan meikäläinen välillä liikaa innostuu, kun kaikkea kivaa ja mielenkiintoista on tarjolla liian kanssa.

Syyskuulle on teatterilippujakin jo monta plakkarissa. Ostettava oli, kun halavalla sai, puoleen hintaan. Tuli siis pelkkää säästöä! Niinhän se Vileenin Sulokin osti mitä vain, vaikka huonon hinurin, jos halavalla sai. Luulenpa, että minun teatterini hinurin voittavat!

Kulttuurisyksyni avasin eilen illalla Tamperetalossa Filharmoonikkojen ja Rouvalin seurassa. Ohjelmassa olivat suuret saksalaiset: Mendelssohn ja Beethoven. Sunnuntaille on liput Rouvalin syntymäpäiväkonserttiin.

Sitä odotellessa.

Kiihkeää rakkautta?

Tulin mökiltä kotona käymään ja selasin vanhoja lehtiä. Jälkijättöisesti näin Iltalehden mainoksen, jossa Dannyn luvataan kertovan kiihkeästä suhteestaan vuosia täyttävään Katri-Helenaan.

Hohhoijaa, sanon minä. Mikä noita vanhoja ukkoja vaivaa, kun niitten pitää kertoilla menneistä miehuussaavutuksistaan? Näin nyt ainakin ymmärsin, että kyse ei ole tuoreesta suhteesta. Mitä siitä nyt sanoisikaan Tommi? Ja sitä paisti, ellen vallan väärin muista, on Danny avautunut asiasta jo joitakin vuosia sitten.

Eipä sillä, ei tuo pussauskopista ulostulo koske ainoastaan varttuneita miehiä. Ihmettelin , kun miesasioistaan vaitonaisena pysynyt Lenita alkoi männä vuosina paljastaa ohi menneitä suhteitaan. Viime talvena telkkarissakin kihersi kuin teinityttö vanhan heilansa Loirin kanssa vanhoista vihjaillen.

Onko kyse siitä, että siitä puhe ,mistä puute, kuten vanha sanonta sanoo? Hieman epäempaattisesti nyt näin arvelen. Vai eikö enää ole kaikki inkkarit kanootissa? Kun nääs en oikein jaksa käsittää, ketä varten näitä vanhoja suhteita täytyy jutuissa lämmitellä. Täysin yli ymmärrykseni meni se leskimies, joka kirjoitti jopa kirjan edesmenneen vaimonsa suhteesta toiseen mieheen ennen avioliittoa. Olihan mies toki kuuluisa.

No joo, kateellinen, mikä kateellinen, voisi joku minusta ajatella. Näinkin tietty voi olla. Kiihkeä rakkaussuhteeni taisi osua kohdalleni, kun olin toisella kymmenellä. Tosin toinen osapuoli ei siitä mitään tiennyt. Minä se vain jaksoin kirjoitella päiväkirjaani: "Rakastan yhä S:ää." Että sellainen suhde!

Totta puhuen on sitä saattanut myöhemminkin joku kiihkeys olla. Mutta niistäpä en aio kertoa. Vannomaan en mene, ettenkö saattaisikin kertoa, jos toinen osapuoli olisi ollut vaikka tuo Danny, Paul Anka tai Kekkonen. Pientä maksua vastaan ainakin.

Vaan kun ei ollut, en puhu, en pukahda!

Haikeeta, haikeeta......

 
.......... kun Esikoinen perheineen palaa taas asuinseudulleen Brysseliin. Siltä osin kesä on siis ohi. Uusia vieraita Saksasta tulee huomenna. Toki kuitenkin lapset perheineen ovat ne rakkaimmat vieraat, vaikka kaikkien vierailijoiden käynnit ovat tosi ilahduttavia. Kukapa sitä nyt visiteerailisi ihmisten kanssa, joista ei tykkää. Toivottavasti ainakaan ei.

Hauskoja muistoja tyttären perheen vierailusta jäi kosolti. Yksi parhaista oli Kultapojan kanssa tekemäni yhden yön reissu Hesaan. Jostain yhteisestä reissusta oli suunnitelmaa jo keväällä ja kohteeksi valikoitui Hesa. Silti hetken mietin, jaksanko juuri nyt, kun Esikoinen esitti, että nyt ylihuominen olisi päivä, jolloin heidän ohjelmaansa sopisi hyvin tämä lapsenlapsi-mummeli -reissu. Olin nääs juuri sinä iltana tullut kahden päivän reissulta Oopperajuhlilta. Seuraavana päivänä oli ensin tiedossa siivousta, leivontaa, ruoanlaittoa, kun siskon tytön perhe tuli yli yön reissulle Särkänniemeen. Heidän lähdettyään parin tunnin päästä olisi sitten lähtö Hesaan.

Se olikin sitten tässä kesätapahtumarumbassa ainut hetki, kun hetken mietin, pitäisikö vähän himmailla. Mutta turhaan mietin. Hyvin nukutun yön jälkeen homma pelitti ihan hyvin.

Hesassa meillä olikin sitten meno päällä koko ajan. Suomenlinnassa kierrettiin kaikki luolat ja testattiin tykit istumalla niiden päällä (tai ainakin toinen meistä kiipesi tykeille istumaan). Iltayhdeksältä Kultapojalla oli hillitön pihvin nälkä. Kaksisataa grammaa pihviä meni hyvin alas kyytipoikineen.

Enpä ollut Suomenlinnassa käynyt kuin yli kaksikymmentä vuotta

Neljän sepän patsas.

sitten! Urheilumuseo oli itselleni täysin vieras paikka. Olympiastadionilla olen  joskus muinoin ollut kisoja katsomassa, mutta tornissa en ollut käynyt. Nyt sekin tuli korjattua. Ja valaistuimme silläkin tiedolla, että arkkitehdit tekivät tornin vain maamerkiksi, mitään muuta virkaa sillä ei ole ollut.

Moniin paikkoihin ehdimme ja kävelimmekin kilometritolkulla. Päätimme kävellä, ellei sada. Pisaraakaan ei tullut, vaan säätiedotus ennusti sille viikonlopulle rankkasateita ja jopa myrskyä. Tässä kohtaa en pannut pahakseni meteorologien erehtymistä.

Tällaiselle maalaiselle Hesassa on aina paljon nähtävää ja koettavaa, puhumattakaan Kultapojasta, joka on syntynyt ja kasvanut Brysselissä.

Molemmat annoimmekin  reissulle täyden kympin!

Totesin jo aikoinaan Kuopuksen ollessa pieni, että lapsi voi olla vähintään yhtä hyvä, ellei parempi matkaseura kuin toinen aikuinen. Muistanpa senkin kerran, kun Kuopus oli noin kaksi vuotta ja olimme hänen kanssaan kahdestaan Lontoossa. Päiväunet käytiin aina hotellissa nukkumassa, muuten panin tytön rattaisiin ja menoksi. Tyttö kysyi aina "Mihin me nyt mennään ?". Kun sitten kerroin, kysyin aina: "Sopiiko?" Ja tyttö vastasi kirkkaalla lapsen äänellä aina yhtä varmasti :"Sopii!".

Oi niitä aikoja!

Kun on elämä

Kun on elämä, ei ehdi notkua netissä edes blogia kirjoittamassa! No, kuka ehtii, kuka ei. Minä näköjään en.

Kesä on ollut touhukas ja samanlaisena näyttää jatkuvan. Vieraita tulee, on, ja menee. Toisia tulee, on, ja menee. Välillä olen polkaissut mökille tai Savonlinnaan oopperaan tai elokuviin tai johonkin muuhun häppeninkiin.


Kuopuksen ja Kultatytön yhteinen sormiväritaideteos.



Eilen illalla tulin mökiltä. Uskaltauduin monen vuoden pidättäytymisen jälkeen marjametsäänkin siskon tytön ja tämän saksalaisen kumppanin kanssa. Pidättäytyminen on johtunut käärmefobiastani. Miehen mukaan olenkin varsinainen käärmemagneetti: yleensä joka kerta metsässä kyy minulle näyttäytyy. Yksi syksy kaikista tömistyksistäni huolimatta boan kokoinen kyy luikerteli ihan edestäni.

Ja tämä tarina on tosi. Siihen metsään en enää jalallani astu!

Ihme ja kumma. Tällä viikolla sain poimia melkein sangollisen mustikoita ilman häiriöitä! Täst mie tykkään!

Esikoinen lähti Brysseliin tänään. Vävy lasten ja Armi-koiran kanssa tulee huomenna käymään ja syömään. Suuntaavat sitten laittamaan venettä talvitelakalle ja autolla Brysseliin. Maanantaina on muutaman ystävän kanssa perinteiset Litukkabileet, siis Litukan siirtolapuutarhamökillä.

Tänä päivänä olen leiponut yhtä ja toista. Täytyy varautua ensi viikolla tuleviin saksalaisiin vieraisiin. Ensi viikonloppuna saattaa mökille tulla myös Kuopus avokkinsa ja tämän Ranskasta vierailulla olevan äidin kanssa.

Että näin se kesä menee. On jo lopuillaan. Joidenkin ajanlaskun mukaan tosin kesä alkoi vasta viime viikolla. Kun nääs tuli lämpimämpää. Näin totesi esimerkiksi Teatterikesän avajaisissa viime tiistaina valtiovallan edustaja.

Erikoisin Teatterikesän avajaisiin osallistuja.

Olen aina luullut, että vuodenajat menevät kalenterin mukaan. En ole myöskään kuullut, että jossakin on luvattu, että näillä leveysasteilla kesällä on aina helteistä.

En suostu marisemaan huonosta kesäsäästä! Etenkään, kun minun kokemukseni mukaan se ei ole kesän viettoani haitannut. Tilanne olisi toki eri, jos lempipuuhaani kesäisin olisi auringossa makaaminen. Näin ei ole. Jo noin  45 vuotta sitten sain auringon otosta opetuksen: auringon pistoksen. Ei ollut kiva lojua kuumeessa pari viikkoa petin pohjalla.

Näin Vapaana Kansalaisena on näitä lomapäiviäkin huomattavasti enemmän kuin Työn Raskaan Raatajilla. Tässä ei joku sadepäivä haittaa siksikään. Enkä niistä ehdi lukua pitämään.

Näillä sitä paitsi on mentävä!

Miksi pilaisin kesäpäiviäni, edes sadesellaisia, tyytymättömällä jurnuttamisella?

Kanttarelleja, tuoksuja ja miniminimekkoja

Kesän satokausi on alkanut!

Ensimmäinen kanttarellisoosi syötiin mökillä sunnuntaina uusien perunoiden ja kesäkurpitsan kanssa. Omat perunat eivät vielä ole syötäviä, mutta torin Siiklit ovat vallan hyviä. Jälkiruoaksi armas siippani oli noukkinut mustikoita ja ahomansikoita.

Nam. Gourmetruokaa parhaimmillaan!

Mustikoiden kypsymistä isommin poimittavaksi saa odottaa. Saunan edustan runsas "kanttarelliviljelykin" vaatii kasvua. Toivottavasti ei tule kovin kuivaa. Muuten kuivuvat nämä sienetkin, kuten monesti on käynyt. Tänä vuonna niitä on paljon enemmän kuin aikaisemmin, monessa kohdassa. Oman maan salaattia on syöty pitkään, nyt sitten kesäkurpitsaakin. Torin mansikoitakin pakastin eilen ja tänään. Onkohan suussani vikaa, vai missä, kun tämän kesän mansikat eivät maistu makeilta? Kesäkuun alussa Belgiassa oli mansikka-aika ja ne olivat todella hyviä.

Eilen mökiltä tullessa sain taas tuoksutella kotimatkalla. Tällä kertaa kyse oli mesiangervosta. Ihana tuoksu sekin. Joskus muinoin kuivasin niitä teeksi ja hyvää oli. Jonnekin on vaan sekin touhu unohtunut.

Omassa pihassa tuoksuu iso jasmikepensas. Kaunis kuin mikä ja huumaava tuoksu!

Tänään pyöräilin kaupungilla asioita hoitamassa. Väki näytti pääasiassa liikkuvan shortseissa, kaunis ilma kun oli. Huomiotani kiinnittivät kuitenkin enemmän ne nuoret naiset, joilla kesämekko ei ylettynyt edes kunnolla vesirajaan. Jotenkin en saata uskoa, että niin moni nimenomaan haluaa esitellä alushousujaan ja pakaroitaan. Luulen, että ainakin joillakin on kyse siitä, että he katsovat itseään vain peilistä sen edessä seisoen. Tilanne on eri, kun he kävelevät ja hame elää omaa elämäänsä.

No, eipä se meikäläistä hetkauta, mitä kukin esittelee. Saatan sitä paitsi olla niin vanhanaikainen, että en ymmärrä, jos muoti sellaista määrää. Muistanpa entistä kollegaani, joka aikoinaan oli ystävällisesti huomauttanut tutulle nuorelle naiselle, että hänen pitäisi varmaan korjata housujaan, kun stringit näkyvät. Lievästi halveksien tädin ymmärtämättömyyttä tyttö oli todennut "Niiden kuuluukin näkyä!" Elettiin siis sitä aikaa, kun stringien esittely oli tullut nuorisomuotiin.

Ei ollut kolleganikaan silloin ajan tasalla, vaikka onkin itseäni parikymmentä vuotta nuorempi.

Totta puhuen, kyllä itsellänikin nuorena miniaikaan oli aika lailla lyhyitä mekkoja. Sitä oli silloin hoikka ja pitkä. Uskallan kuitenkin väittää, että mitään vilauttelua ei tapahtunut. En ainakaan tunnusta. Ellen sitten kuulunut samaan joukkoon niiden kanssa, jotka vain peilin edessä seisoen katsovat asun sopivuuden.

O tempora, o mores!

ps. Kotimatkalla kaupungilta testasin taas testiylämäessäni voimiani. Mäki on nääs päästävä polkien ylös asti. Onnistui, vaikka kyydissä oli lisäpainona tavaraa kymmenen kilon edestä.

Ei huono!

I love kesäteatteri!

Eipä sillä. Rakastan paitsi kesäteatteria myös talvi,-syksy-, ja kevätteatteria! Ei ole väliä, onko farssia, komediaa vai tragediaa. Kunhan on hyvää, niin meikä nauttii.

Viimeisin kokemus kesäteatterista oli viime viikolla Ihmemaan Oz Komediateatterissa. Jos tarkkoja ollaan, kyse ei ollut perinteisestä KESÄteatterista, koska esitys tapahtui sisällä, normaalissa näytössalissa. Pääsin näytökseen lastenlasten siivellä. Kuopus oli menossa heidän kanssaan, mutta minä änkeydyin mukaan. Esitys oli mielenkiintoinen, hauska ja todella hyvin esitetty. Tätä mieltä oli koko seurueeni.

Kaukana ovat ajat, jos niitä on koskaan ollutkaan, jolloin lapsille tehtiin näytöksiä vähän vasemmalla kädellä. Puvustuskin oli tehty viimeisen päälle. Joskus Komediateatterin aikuisten näytöksissä on ollut niin tökeröitä peruukkeja, että melkein kokee myötähäpeää. Ihmemaan Ozissa tämäkin oli toisin.

Komediateatterin varsinaisella kesäteatterinäyttämöllä menee tänä kesänä  Tankki täyteen. Vanhasta lämmitetty siis. Ilmari Saarelainen ja Tuire Salenius ovat rooleissa, jota näyttelivät jo noin 40 vuotta sitten. Saarelainen on aikamiespoika ja Salenius kahvila-apulainen. Enemmän kuin täydestä meni molempien esitys. Pankkini hyväntahtoisuudesta johtuen pääsin minulle ilmaiseen näytökseen ja sain jopa kaupan päälle kuoharilasillisen ja kahvit kastettavan kanssa väliajalla.

Ei huono diili.

Uudelleen lämmityksestä huolimatta Tankki täyteen- esitys oli oikeasti hauska. Aamulehden arvioitsijalla oli ilmeisesti huono päivä arviota kirjoittaessaan. Hän nimittäin suositteli, että Vilenin perhe saisi jo levätä haudassaan. Jos hän on oikeassa, niin me kaikki sadat muut olemme väärässä. No, jokainen kokee asiat eri lailla. Miten se meneekään: yx tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Ystävättäreni ja minä joka tapauksessa tykkäsimme.

Eipä tähän vielä lopu tämän kesän kesäteatterinautintoni.

Pyynikillä menee Niemisen esikoisteoksen pohjalta tehty Avioliittostimulaattori näytös. Luin kirjan tuoreeltaan, kun sain sen lahjaksi. Pidin sitä kovin heppoisena. Ihmiset oli tehty kovin stereotyyppisiksi. Osoitettiin selvästi, kuka on hyvä ja kuka outo. Kenen tapa toimia on hyväksyttävä, kenen ei.

Näytelmä oli kylläkin hauska ja kovasti katsomisen arvoinen! Jälleen myös seuralaiseni oli samaa mieltä. Ihmettelin jo katsoessani, että eiväthän nuo sukulaismiehet tuollaisia olleet kirjassa. Luinkin sitten, että dramaturgi oli muokannut tekstiä vauhdikkaammaksi ja antanut juroille miehillekin paljon puheenvuoroja. Näin heistä tulikin uskottavampia hahmoja.

Kesäiseksi traditioksi on muodostunut, että ystävien kanssa nelistään käymme Kangasalla Ramppi-teatterissa katsomassa Aulis Aanion kirjoittaman näytelmän. Kesästä toiseen on edetty menneisyydestä melkein nykypäivään. Nyt oli 1970- lukua kuvastava Haaveet kauas kuljettaa. Aarnion näytelmissä on yleensä paljon asiaa, joskus jopa julistusta. Mielenkiintoista on kuitenkin seurata eri aikakausien tapahtumia. Seitkytluvulta toki itselläkin on tunnistettavia muistoja. Tätä katsomiskokemusta sponssasi osaksi muuten Aamulehti.

Että satoiko ? Ja paleliko? Ei ja ei.

Ramppiteatterin esityksen ajaksi oli luvassa jopa ukkossadetta. Yläkerran Ukko antoi kuitenkin aurinkoa. Huomattava on myös, että kaikissa tänä kesänä tähän asti käymissäni kesäteattereissa on katos tai jopa seinätkin, kuten Komediateatterissa.

Tampereellakin kesäiset teatteriesitykset ovat kovasti lisääntyneet. Voisi mennä vielä katsomaan esimerkiksi Turhapuroa, Pikku neiti porvoolaista, Lysti-teatterin Kauppalopoa ja vielä joitain muitakin.

Katsotaan nyt, mihin ehtii.

Nyt minun täytyisi kuitenkin ehtiä lähtemään mökille.

Onko kesä ilman hellettä?

" On kaksi asiaa, joihin ihmisen on sopeuduttava, jotta elämän kestäisi: sään kehnouteen ja ihmisten epäoikeudenmukaisuuteen."

N-S de Chamfort

Tällaisen mietelauseen löysin tämän päivän lehdestä.
Taidatkos sen etevämmin sanoa!

Totta puhuen luulen, että elämässä on paljon muutakin sopeutumista vaativaa. Saattaapi olla asioita, jotka ovat paljon vaikeampia kuin kehno sää. Kehno sää voi siinä tarkastelussa vaikuttaa hyttysen pissalta valtameressä.

Tänä kesänä varma puheenaihe on kuitenkin ollut sateinen sää. Helteistä on saatu nauttia niukasti, jos ollenkaan. Tästä jokunen on vetänyt johtopäätöksen, että kesää ei olekaan.

Ja höpö höpö, sanon minä. Kesä on paljon muutakin kuin lämmin tai kylmähkö sää. Sehän on vihreyttä, luonnon kauneutta, ihania tuoksuja, veden liplatusta ja vaikka mitä. Kesä on raikas tuoksu sateen jälkeen.

Ainoastaan meidän aikamme ihminen, joka on opetettu oman elämänsä sankariksi ja hallitsemaan omaa elämäänsä, voi kokea tulleensa petetyksi, jos toivottuja helteitä ei tulekaan.

Näin nyt vain on, että vaikka ihminen kuvittelee valitsevansa ja pystyvänsä luomaan itselleen haluamansa elämän, Ilman Haltijat eivät aina vaatimuksia kuuntele.

Ihmiselle, jonka pää ja kroppa ei hellettä kestä, auringossa makailusta puhumattakaan, mittarin nouseminen lähelle 

kolmekymmentä ei ole toivottu asia. Kuulun tähän ryhmään. Toki siinäkin lämpötilassa voi kesässä elää. Aurinko toki sinänsä on mieluista. Etenkin kun näin Vapaana kansalaisena voi valita paikkansa ja toimensa. Toki nautin, kun helteiden ansiosta mökillä vesi nousee yli kahdenkymmenen asteen. Kesäistä lempilajiani, uimista, voin  silloin harrastaa kerralla pitkään.

Jos päivissä on tapahtumia, sää jää sivurooliin, olen havainnut. Viimeisen viikon ajan meitä, eläkeläisparia, on ilahduttanut Kuopuksen kotona olo ja ennen kaikkea lastenlasten, Kultatytön ja Kultapojan lomailu. Menemisiä ja tulemisia on. Kuopus on ihailtavasti ideoinut lapsille erilaista puuhaa. Ruokaakin täytyy suunnitella vähän pitemmällä kaavalla. Säähän ei ole kiinnitetty sen enempää huomiota kun vain katsottu, mitä vaatetta on syytä laittaa päälle ulos lähtiessä. Ja ulkoiltu on! Minäkin olin elämäni ensimmäisen kerran frisbeegolfia pelaamassa. Muinoin, ollessani Kuopuksen kanssa kolme vuotta hoitovapaalla, tein jo sen viisaan havainnon, että ulkoilu ei ole sääkysymys, vaan pukeutumiskysymys.

Kultapojan futisporukka jatkoi keskeytymättä jalkapallon potkimista, vaikka sade yltyi. Itsenikin sama sade kasteli sauvaillessani läpimäräksi. Mutta kylmä ei ollut! Kultapoikakin sanoi kotiin tullessaan, että enemmän on hikinen kuin sateenmärkä. Ei se sade kuulemma haittaa. Ja miten taas vanha kansa sanoikaan: sen kesä kuivaa, minkä kastelee. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kyllä vaatteiden ja kenkien kuivaukseen tarvittiin muita menetelmiä.

Lisää kesävieraita on luvassa koko loppukesäksi! Lämpömittarin tuijotteluun ei jääne aikaa.  Hyvä niin!

Sopeudutaan siis vain kesään, annetaan meille millaisia säitä vain! Itse en edes puhu sopeutumisesta, vaan nauttimisesta!

Ainahan kesä on kuitenkin vähäluminen.

Ajatuksia asennoista ja vähän muustakin

MÖKKIMAISEMAA PÄIVÄLLÄ

Seitsemänkymmentäluvulla poikaystävälläni oli kaksi aikuisten kuvakirjaa: Asentoja 1 ja Asentoja 2.

Merkillisiä assosiaatioita tuo alitajunta tuottaa!

Vuosikymmeniin en ole muistanut, saati ajatellut noita kirjoja. Nyt, kokeillessani mökillä erilaisia  perkausasentoja perunapellolla nuo muinaiset kirjat tulivat mieleeni.

Vaikka ei NIISTÄ asennoista mitään hyötyä perkuuhommiin olisi ollut!

Aikaisemmin, siis ennen polvien tekonivelleikkausta, perkasin aina polvillani. Nyt se ei onnistu. Ei ainakaan vielä, josko koskaan.

MÖKKIMAISEMAA YÖLLÄ NOIN KELLO 2.

Pylly pystyssä sujuu perkaus jonkin aikaa, mutta ei sitä tunteja jaksa. Kehitin kaksi muuta perkausasentoa. Voin istua jalat suorana ja edetä, joko etu- tai takaperin. Miten vaihtelevaa! Tässä huono puoli on se, että joko perunapenkkien välit ovat liian pienet tai peppuni liian iso. Sitä vastoin tämä onnistui ryytimaan ja auringonkukkaviljelmän käytävillä. Hyvä puoli on se, että rikkaruohoja saattaa kiskoa molemmilla käsillä.  Viime mainittujen viljelmien perkuuseen soveltui hyvin myös puolimakuuasento: toinen käsivarsi nojaa peltoon ja toinen työskentelee. Jonkinlaiseksi haitaksi voi muodostua , että maassa on jotain polttiaisia tai kusiaisia. Sittenhän sitä tietää mitä tapahtuu. Rajoitetusti malli toimi myös perunamaalla.

Kovasti jäin kaipaamaan vanhaa konttausta.

Totesinpa taas sen, että jos perkaa yhteen mittaan neljä tuntia, on saletti, että seuraavana yönä herää tämän tästä käden puutumiseen. Yölliseen puutumiseen riittää vähempikin perkuuaika, jos on edelliseltä päivältä pohjia. Tälle jutulle ei taida voida mitään.

VANHA NEITI WIMMA TARKASTELEE TYÖN TULOSTA.

 

Huomasinpa senkin, että helteellä suorassa auringonpaisteessa tunti  työskentelyä on liikaa. Meikäläisen pää ei kestä. Pitihän se taas kokeilla.

Ihan tieteellisesti on tutkittu, että mullan kanssa työskentely tuottaa mielihyvää. Jos nyt oikein muistan lukeneeni, niin mullassa on jotain bakteeria, joka vahvistaa serotoniiniaineenvaihduntaa. Jotenkin sinnepäin se meni. Nyt en jaksa käydä tarkistamaan.

Eräs ystäväni sanoo oikeasti huomanneensa tämän yhteyden mielialaan. Aino Sibeliuskin, innostunut puutarhan hoitaja,  on tiettävästi sanonut jotenkin näin: " Vuodatan kyyneleeni maahan ja se antaa sitten kasvua."  Olettama on, että hänellekin puutarhatyö oli terapeuttista.

Sanotaan mitä sanotaan ja tutkitaan mitä tutkitaan, niin minä olen sitä mieltä, että itselleni ainakin mielihyvän antaa se, että huomaan saaneeni jotakin aikaan. En usko alkuunkaan, että jos turhanaikaisesti mullan kanssa pelaisin, saisin siitä mitään kiksejä.

Miten ne kiinalaiset ovat sanoneetkaan? Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito - eikä sekään ole niin kovin tärkeää.

No joo. Joku toinen on lausahtanut, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Kun tuota paattia ei ole, kallistun puutarhan puolelle.

OLKOON MITEN ON, MUTTA MINUSTA LUPIINIT OVAT KAUNIITA JA TUOKSUVAT IHANASTI. MÖKKIMATKALLA, KUN OLI PALJON TIEN VIERELLÄ LUPIINEJA, AVASIN KAIKKI IKKUNAT JA HENGITTELIN SYVÄÄN NIIDEN TUOKSUA!

Myöhäiskaikuja Brysselin matkalta, osa 2

 

 

Tässä joitain maisemia tavallisella pyöräilyreitilläni Tervueren puistoon.

Jo jossain aikaisemmassa blogissani Belgiasta sivumennen kehuin ihanaa Tervueren puistoa, jonne usein Sterrebeegissä ollessani pyöräilen.

Se on iso, iso puistoalue, jossa keskellä on iso lampi ja ympäri kulkee kevyen liikenteen tie. Puistoon ei ole istutettu kukkia, siellä on puita ja pensaita ja laajoja nurmikkokenttiä. Ihmiset tulevat sinne paitsi kävelemään tai pyöräilemään, myös kalastamaan, piknikille, pelailemaan tai aurinkoa ottamaan. Täälläkin ratsastajat hevosineen voivat tulla vastaan.  Hanhet, ankat, sorsat ja joutsenet uiskentelevat lammessa tai kävelevät rannalla. Lampea ympäröivältä tieltä lähtee monia polkuja pyökkimetsiin.

 

No, Suomessakin on paljon järviä ja lampia, joiden ympäri polut kiertävät, saattaisi joku sanoa. Niin on. Ja kauniita ovatkin. Tervueressa kauneus on erilaista johtuen erityisesti suurista puista, jotka varjostavat etenkin metsäpolkuja.

Esikoiseni kotoa puiston alkuun on jotakin kuusi kilometriä, lammen ympärys on sitten useampia kilometrejä.  Eräällä kerralla päätin palata kotiin toista reittiä, toisesta päästä puistoa. Reittiä olin käyttänyt viimeksi yli vuosi sitten. Tunnistinkin metsän läpi vievän polun tutuksi siitä, että se oli nytkin kapea ja kurainen.

Yhtäkkiä kuului räsähdys. Epäilin etupyörän irronneen. Ei, vaan etulokasuoja oli kääntynyt ihan kiharalle ja hankasi pyörää. Ei auttanut kuin ruveta taluttamaan. Kun pääsin metsästä ulos, en tunnistanutkaan seutua. Olin jo varustautunut kävelemään takaisin koko matkan, siksi en arvannut lähteä tutkimaan, mistä pääsisin tutuille paikoille. Käännyin siis ympäri. Polulla raapaisin paljaan nilkkani johonkin. Se oli paksu rautalanka. Nyt selvisi lokasuojan vinoon vääntäjä. Hämärässä metsässä sitä ei pystynyt ajaessa maasta erottamaan. 

Tuloreitilleni palaaminen tarkoitti sitä, että sain uudelleen tyylikkäästi posotella metsän jälkeisellä aukiolla  jotain partyä viettävän juhlakansan läpi. Hyvinkös minä pyörineni ja pyöräilykypärineni sulauduin heidän juhlamekkojensa ja shamppanjalasiensa sekaan. Ihmettelenkin, että miksi eivät pyytäneet minua juhliinsa mukaan!

Sain onneksi väännettyä lokasuojaa niin, että se ei hangannut pyörää, joten ajaminenkin onnistui. Kovasti en uskaltanut vääntää, kun pelkäsi sen katkeavan. En siis kuitenkaan joutunut kävelemään. Arvioni mukaan matkaa olisi kertynyt lähemmäs kymmenen kilometriä.

Kotiin tullessa matkamittari kertoi, että puistoreissulla oli tullut pyöräiltyä (ja vähän myös käveltyä) 25 kilometriä. Kun olin jo aikaisemmin päivällä pyöräillyt torilla, koko päivän saldo oli pari kilometriä yli 30 kilometriä.  Mikäpä siinä, sää oli kaunis ja aikaa oli.

Oppia ikä kaikki! Seuraavana päivänä kävin katsomassa, miten tätä vaihtoehtoista reittiä olisin päässyt kotiin. Loppumatkaa olisi ollut vain kolme kilometriä, jos olisin uskaltautunut jatkamaan tuntemattomalta näyttävää reittiä. Olisinko osannut oikeassa kohtaa kääntyä oikeaan suuntaan? En tiedä?

Kotona Esikoinen katsoi pyörää ja siitä vaan väänsi etulokasuojan oikeaan muotoonsa.

Voisin vähän uudelleen muotoilla vanhaa sananlaskua: pojasta polvi paranee, tyttärestä koko maailma.