Onko lasi puolityhjä vai puolitäysi?

Tämän vuoden tamperelaiseksi valittiin eilen "Roskasakki" eli Erkkilän eläkeläispariskunta, joka on kahden Tampereella asumisvuotensa aikana kerännyt vapaaehtoisesti tupakantumppeja ja roskia uskomattomat määrät. Sanovat tehneensä yli 200 työtuntia roskien keruuta. He ovatkin ansaitusti saaneet valtavasti huomiota niin lehdissä kuin radiossa. Tasavallan presidentti kutsui heidät itsenäisyyspäivän juhlaankin. Ikävän maun palkitsemiselle antaa se, että Ilta-Sanomissa Erkkilät ehtivät (ilmeisesti juuri ennen voiton julistamista?) haukkua Tampereen pataluhaksi, junttilaksi. Siksi he muuttavatkin Hämeenlinnaan, jossa "aistii heti erilaisen tapakulttuurin". Siellä heitä jo kuulemma odotetaan ja roskien keruu jatkuu. Radiohaastattelussa herra valitti, kun ei täällä kukaan muu ole tehnyt mitään, vain he. En tiedä, mitkä heidän motiivinsa olivat, kun rupesivat roskia keräämään. Aktiivisesti he asiaansa ainakin toivat julki. Jälkikommenteista päätellen arvailen, että heillä oli ajatus, että ihmisten toiminta roskaamisen suhteen muuttuu heidän ansiostaan.Ja kun näin ei käynyt, kitkerät lausunnot ovat palkkana. Epärealistista on mielestäni ajatella, että omalla toiminnalla saa laajasti tuntemattomiin ihmisiin muutosta aikaan. Uskallan silti ajatella, että heidän ansiostaan jotkut ihmiset ovat voineet kiinnittääkin asiaan huomiota, mikä ei ole huono sekään.Heidän odotuksensa eivät kuitenkaan toteutuneet. Televisiosta katsoin iltana muutamana taannoisen huippu-urheilijan haastattelun. Ikävältä ja surulliselta tuntui, että kaikesta menestyksestään huolimatta,hän muisteli vuosikymmenten takaisia ikäviä tapahtumia edelleen, etten sanoisi katkerana. "Koskaan en sitä anna anteeksi". "Kyllä ihmiset ovat julmia". Siis nimenomaan ovat, ei: "silloin ihmiset olivat julmia". Voisin kuvitella, että menestys on tuonut paljon myös hyvää hänen elämäänsä takavuosina. Toki hänellä on urheilu-uransa jälkeen ollut yksityiselämässä isoja vastoinkäymisiä, joita ei pidä väheksyä. Näiden vastapainoksi luin tähtitieteilijä Esko Valtaojan haastatttelun (Diabetes 6/13). Hänestä ruikuttajia pitäisi potkaista persuuksille. Hän puhuu nimenomaan aikuisista, jotka ruikuttavat lapsuutensa surkeutta."Minusta tuntuu, että jotkut tekevät itsestään uhreja". Itsellään hän kokee olleen onnellisen lapsuuden, vaikka "pieninä pilvinä horisontissa" olivat isän masennustaipumus ja ajoittainen liiallinen viinan juonti. Valtaojan jutuissa on mielestäni viisauden siemen. Joku on joskus sanonut, että jos ihminen vielä nelikymppisenä kokee, että lapsuutensa takia hänen elämänsä on mennyt pieleen, on syytä katsoa peiliin. Aikuisena on mahdollisuus itse vaikuttaa elämäänsä. Kenenkään lapsuus tuskin on sataprosenttisen onnellinen. Toki tilanne on eri, jos lapsena on oikeasti kokenut väkivaltaa, laiminlyöntiä ja/tai kaltoinkohtelua. Oikeasti vaikeista lapsuuden kokemuksista voi olla vaikea täysin vapautua edes terapian avulla. Vielä lopuksi Valtaojan viisauksia: " Onnellisuus on mielestäni huono päämäärä. Jos haluaa olla onnellinen, pitää olla hullu. Mutta iloa on jo se, kun aamulla nousee ylös, saa kupin kahvia eteensä, avaa Hesarin ja katsoo, mitä jännää maailma taas tarjoaa." Taidatkos sen osuvammin sanoa! Asenne ratkaisee, aina, kuten Positiivarit sanovat.