Onko lasi puolityhjä vai puolitäysi?

Tämän vuoden tamperelaiseksi valittiin eilen "Roskasakki" eli Erkkilän eläkeläispariskunta, joka on kahden Tampereella asumisvuotensa aikana kerännyt vapaaehtoisesti tupakantumppeja ja roskia uskomattomat määrät. Sanovat tehneensä yli 200 työtuntia roskien keruuta. He ovatkin ansaitusti saaneet valtavasti huomiota niin lehdissä kuin radiossa. Tasavallan presidentti kutsui heidät itsenäisyyspäivän juhlaankin. Ikävän maun palkitsemiselle antaa se, että Ilta-Sanomissa Erkkilät ehtivät (ilmeisesti juuri ennen voiton julistamista?) haukkua Tampereen pataluhaksi, junttilaksi. Siksi he muuttavatkin Hämeenlinnaan, jossa "aistii heti erilaisen tapakulttuurin". Siellä heitä jo kuulemma odotetaan ja roskien keruu jatkuu. Radiohaastattelussa herra valitti, kun ei täällä kukaan muu ole tehnyt mitään, vain he. En tiedä, mitkä heidän motiivinsa olivat, kun rupesivat roskia keräämään. Aktiivisesti he asiaansa ainakin toivat julki. Jälkikommenteista päätellen arvailen, että heillä oli ajatus, että ihmisten toiminta roskaamisen suhteen muuttuu heidän ansiostaan.Ja kun näin ei käynyt, kitkerät lausunnot ovat palkkana. Epärealistista on mielestäni ajatella, että omalla toiminnalla saa laajasti tuntemattomiin ihmisiin muutosta aikaan. Uskallan silti ajatella, että heidän ansiostaan jotkut ihmiset ovat voineet kiinnittääkin asiaan huomiota, mikä ei ole huono sekään.Heidän odotuksensa eivät kuitenkaan toteutuneet. Televisiosta katsoin iltana muutamana taannoisen huippu-urheilijan haastattelun. Ikävältä ja surulliselta tuntui, että kaikesta menestyksestään huolimatta,hän muisteli vuosikymmenten takaisia ikäviä tapahtumia edelleen, etten sanoisi katkerana. "Koskaan en sitä anna anteeksi". "Kyllä ihmiset ovat julmia". Siis nimenomaan ovat, ei: "silloin ihmiset olivat julmia". Voisin kuvitella, että menestys on tuonut paljon myös hyvää hänen elämäänsä takavuosina. Toki hänellä on urheilu-uransa jälkeen ollut yksityiselämässä isoja vastoinkäymisiä, joita ei pidä väheksyä. Näiden vastapainoksi luin tähtitieteilijä Esko Valtaojan haastatttelun (Diabetes 6/13). Hänestä ruikuttajia pitäisi potkaista persuuksille. Hän puhuu nimenomaan aikuisista, jotka ruikuttavat lapsuutensa surkeutta."Minusta tuntuu, että jotkut tekevät itsestään uhreja". Itsellään hän kokee olleen onnellisen lapsuuden, vaikka "pieninä pilvinä horisontissa" olivat isän masennustaipumus ja ajoittainen liiallinen viinan juonti. Valtaojan jutuissa on mielestäni viisauden siemen. Joku on joskus sanonut, että jos ihminen vielä nelikymppisenä kokee, että lapsuutensa takia hänen elämänsä on mennyt pieleen, on syytä katsoa peiliin. Aikuisena on mahdollisuus itse vaikuttaa elämäänsä. Kenenkään lapsuus tuskin on sataprosenttisen onnellinen. Toki tilanne on eri, jos lapsena on oikeasti kokenut väkivaltaa, laiminlyöntiä ja/tai kaltoinkohtelua. Oikeasti vaikeista lapsuuden kokemuksista voi olla vaikea täysin vapautua edes terapian avulla. Vielä lopuksi Valtaojan viisauksia: " Onnellisuus on mielestäni huono päämäärä. Jos haluaa olla onnellinen, pitää olla hullu. Mutta iloa on jo se, kun aamulla nousee ylös, saa kupin kahvia eteensä, avaa Hesarin ja katsoo, mitä jännää maailma taas tarjoaa." Taidatkos sen osuvammin sanoa! Asenne ratkaisee, aina, kuten Positiivarit sanovat.

Kenen etuja valvotaan?

Helsingin Sanomissa on ollut juttuja yleisestä edunvalvonnasta.Viime sunnuntain lehdessä erään päämiehen läheiset kertoivat edunvalvojan määräämästä asunnon siivouksesta, jossa yhteydessä oli tavaraa hävinnyt, niin rahallisesti kuin tunnearvoltaan merkittävää. Siivouksesta ei ollut sovittu päämiehen kanssa eikä edunvalvoja ollut edes käynyt asunnossa. No joo. Kaikkea näköjään saattaa joskus sattua, ajattelin. Ei kiva. Tämän päivän Hesarissa oli sitten juttu Helsingin edunvalvojista. Yleisellä edunvalvojalla voi olla jopa 280:n ihmisen varat ja omaisuus valvottavana. Ja voisi olla vielä paljon enemmänkin, ylärajaa ei ole kukaan asettanut!Viime vuosina määrät ovat kasvaneet monissa suurissa kaupungeissa. Vuodelta 2005 on toki sisäasiainministeriön esitys, että päämiehiä tulisi olla korkeintaan 150 yhdellä edunvalvojalla. Mutta saahan sitä kaikkea esittää! Ajanpuute johtaakin Helsingin johtavan yleisen edunvalvojan, Eilittän mukaan siihen, että edunvalvojan täytyy tarkasti rajata, paljonko hän käyttää aikaa keskusteluihin päämiehen tai hänen omaistensa kanssa. Tyypillisiä virheitäkin kuulemma sattuu: maksu voidaan maksaa myöhässä. Viime sunnuntain lehden esittämässä tapauksessa ajan rajaaminen on onnistunut sataprosenttisesti: ei mitään keskusteluja liittyen asunnon siivoukseen. Oletettavasti mitään virhettäkään ei ole tapahtunut. Olen täysin ulkopuolinen edellä kuvaamiini asioihin enkä muutenkaan tietysti ymmärrä asiasta mitään. En ole edunvalvoja, enkä ole päämies (ainakaan vielä!), enkä edes tunne tällä hetkellä ketään edunvalvojaa tai "valvonnassa olevaa". Silti maalaisjärkeeni ei mahdu tuon kaltainen toiminta.Jotenkin ymmärrän, että edunvalvoja-nimike tarkoittaa jonkun henkilön etujen valvontaa, tässä tapauksessa päämiehen. Miten hän valvoo henkilön etua hoitaessaan tämän taloutta ja omaisuutta, ellei hän ole tekemisissä päämiehen tai tämän läheisten kanssa? Missä on esimerkiksi vanhan ihmisen itsemääräämisoikeus, jota niin nykyään pyritään korostamaan? Ymmärrän toki, että esimerkiksi muistisairauden takia kaikki eivät ole kykeneviä keskustelemaan asioidensa hoidosta.Mutta ovatko kaikki läheisetkin kyvyttömiä keskusteluun? Vai näinkö on, että jos ihmiselle määrätään edunvalvoja, hänen ainut läheisensä sen jälkeen on viranomainen?

Hyvän mielen konsertissa

Ensiksi en malta olla hehkuttamatta ihania aurinkoisia talvipäiviä, joita on viime aikoina ollut solkenaan. Pakkasta tosin on ainakin Tampereen seudulla ollut usein niin paljon, että pitempää ulkoilua ei ole voinut harrastaa. Mutta ne maisemat: huurteiset puut ja aurinko! Ei kauniinpaa! Tänään oli vähemmän pakkasta, joten kävin talven ensimmäisellä hiihtoreisulla. Pilvistä oli, mutta luonto edelleen kaunis.

Siitä konsertista. Olin eilen Tampere Filharmonian konsertissa johtajanaan kapellimestari Santtu-Matti Rouvali. Pienikokoinen, hentorakenteinen, pörrötukassaan lähinnä menninkäistä muistuttava 26-vuotias. Hän on syksystä asti ollut tamperelaisten ilona ja me kuuntelijat syömme hänen kädestään, kuten näyttävät tekevän kriitikotkin. Jopa mies, jota yleensä en saa kulttuuririentoihin mukaan, ihan itse ilmoitti tulevansa myös.

Rouvali vaikuttaa välittömältä luonnon lapselta, joka näyttää nauttivan orkesterin johtamisesta niinkuin hauskasta leikistä. Ilmeisen vakavissaan ja tosissaan hän kyllä työtänsä tekee. Musiikkia minua paremmin ymmärtävätkin ovat kehuneet hänen saaneen orkesterin soittoon uutta ilmettä.Katselin eilen myös soittajien ilmeitä, silloin kun heillä ei ollut soittovuoro. Hymyhuulin monet katselivat Rouvalia. Rouvalin tapa kertoa ylimääräisestä numerosta, oli omanlaisensa: " Meillä on sitten vielä yksi biisi,....." Puhumattakaan siitä, miten hän esitteli orkesterin solistin, norjalaisen Rangnhild Hemsingin. Muun muassa jotenkin tähän tapaan:" Hän on niin norjalainen, siis mikä kuva meillä on norjalaisista: urheilullinen, terve, kuin puron solina. Eilen esimerkiksi, kun olimme yhdessä syömässä, minä otin kolmosoluen ja hampurilaisen. Hän otti vettä ja kalaa.Kohta itse näette." Ja mehän hymyilimme ja hörähtelimme yhteistuumin. Toki hän kertoi myös Hemsingin soittavan ensi kertaa Suomessa orkesterin solistina norjalaista hardangerviulua. Hymy huulilla sitten nautimme taidokkaasta Nielsenin, Halvorsenin ja Griegin teosten esityksistä. Ja taputimme lopuksi kämmenet ruvella. Koko loppuunmyyty Tamperetalon sali.

Hardangerviulusta ja Ranghild Hemsingistä vielä. Tuntia ennen konserttia oli teosesittely, jossa saimme tutustua niin viuluun kuin viulistiin. Siinä tuli meikäläisellekin päivän uusi oppi: hardangerviulusta en ollut ennen kuullut puolta sanaa.. Kyseessä on Norjan kansallissoitin. Ja itse Ranghild oli oikeasti hyvin viehättävän, iloisen ja sympaattisen oloinen. Näin seniorina kiinnitin huomiota siihen, että täpötäydessä teosesittelusalissa oli enimmäkseen meitä varttuneempia.

Oli kyllä kotiintullessa tosi ravittu ja myönteinen olo! Koko kuudelletoista eurolle tunsin saaneeni täyden vastineen!Pahoin vaan pelkään, että Rouvali ei kauan ole ilonamme: Vievät hänet isommille kentille. Mutta siihen asti. Nautitaan!

Koulutuksen puutetta vai asennevammaa?

Jälleen saimme maanantain A-studiossa kuulla, millaista vanhusten hoito ja kohtelu voi olla huonoimmillaan. Kertojana kaksi hoitajaa, jotka itse ovat olleet todistamassa asioita.Superin edustaja osaksi myönsi asiat, mutta toi esiin sitä, että syynä on esimerkiksi se, että on niin paljon  kouluttamatonta henkilökuntaa.  Ja kattia kanssa, sanon minä! Toki ymmärrän, että virkansa puolesta hänen näin oli sanottava. Olen kuullut vuosien aikana opiskelijoiden ja "kesävippareiden" taholta luotettavia, omakohtaisia kuvauksia vastaanlaisesta törkeästä kohtelusta, Yhdessäkään tapauksessa ei ollut kyseessä kouluttamaton ihminen vaan nimenomaan ammatin ja vakiviran omaava ihminen. Eikä kyse ollut tietämättömyydestä, vaan asenneviasta. Hoitajilla on aina valta-asema potilaisiin nähden. Erityisesti tämä korostuu vanhustyössä. Ei suinkaan sattumalta valelääkäri Laiho hakeutunut nimenomaan vanhusten lääkäriksi. Vanhukset ovat, ainakin vielä nykyvanhukset, keskimäärin vähään tyytyväisiä. Ja vielä parempi, jos kyse on demetinoituneista vanhuksista . Ainahan voidaan sanoa, että vanhus ei ole oikein ymmärtänyt asiaa, muistaa väärin tai puhuu omiansa. Valta-asemassa oleminen etenkin vanhusten hoitolaitoksissa vaatisi hyvää eettistä ja moraalista mieltä. Valitettavasti kaikilla hoitajilla ei tätä ole.

Toinen juttu on sitten ryhmädynamiikkaan liittyvä. Jos uusi hoitaja tulee osastolle, jossa on "kellokkailla" asennevamma potilaita kohtaan, hänen on joko hyväksyttävä talon tavat tai hän itse joutuu syrjityksi, kenties jopa kiusatuksi. Sosiaalistuminen työpaikan moraaliin tapahtuukin usein nopeasti.

Mitä sitten asialle voisi tehdä vai voiko tehdä mitään? Mitään ainoaa oikeaa, toimivaa keinoa ei varmaankaan ole. Ajattelen kuitenkin, että valvontaa täytyisi lisätä, kun en muutakaan keksi. Olennaista olisi, että tarkastaja tulisi ilmoittamatta hoitopaikkaan. Vielä parempi, jos hän voisi tulla anonyyminä. Käyväthän alkoholitarkastajatkin ( tai ainakin aikaisemmin kävivät) anonyymeina ravintolaissa tarkistamassa, että alkoholilainsäädäntöä noudatetaan. Rakennustyömailla käydään tarkastamassa, että ei ole ns. pimeitä työntekijöitä. Televisiolupien aikaan lupatarkastaja ilmaantui ovelle odottamatta. Mitään ei mielestäni saada aikaan sillä, että "hoidontarkastaja" ilmoittaa tulostansa etukäteen. Tulos olisi samansuuntainen kuin lastensuojelutyöntekijöiden käydessä perheessä, jossa lapsia syystä tai toisesta laiminlyödään. Olen usemmankin tällaisessa perheessä kasvaneen aikuisen kuullut sanovan, että kotiin olisi pitänyt tulla yllättäen. Tulosta kuitenkin ilmoitettiin etukäteen ja vanhemmat ryhdistäytyivät siksi hetkeksi.

Aikaisemmin samana päivänä kuulin radiosta kansalaisaloitteesta, jolla vaaditaan vanhuksille lainsäädännöllä oikeutta ulkoiluun. Ulkoilu nähdään ihmisen perusoikeutena. Ikäinstituutti koordinoi hanketta ja mukana on muun muassa Muistiliitto ja Valtaa vanhuus-liike. Hyvä, perusteltu ja tärkeä asia! Jotenkin vain ulkoilun puute rupesi tuntumaan vähemmän tärkeältä, kun katsoi ja kuunteli A-studion kertomuksia. Kun edes vanhuksia kohdeltaisiin ihmisinä. Tapahtui se sitten sisällä tai ulkona.

Että ei totuus unohtuisi: Ihan varmasti on hyviä vanhusten hoitopaikkoja ja inhimillisiä hoitajia. Se ei kuitenkaan paljon auta sitä vanhusta, joka on saanut hoitoarpajaisissa huonon arvan.

Uusia ohjeita avio-onneen

Seurasin iltana muutamana telkkarista jotakin hääohjelmaa (joita kuulemma on tammikuun aikana kahdeksan erilaista!). Havahduin puolihorteestani, kun miespappi kertoi "meille miehille" olevan tärkeää vaimon ulkonäkö. Samaan syssyyn hän kehotti morsmaikkua huolehtimaan siitä että on viehättävä vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin. Että siis semmoisia ohjeita. Neuvo saattoi osua otolliseen maaperään, koska morsian oli ohjelmassa aikaisemmin kertonut, miten hän laittaa kaiken ylimääräisen rahan itseensä ja miten tärkeää esimerkiksi on, että tukka on hyvin. Jäin odottamaan, että pappi olisi samantapaisen ohjeen antanut sulhaselle, mutta ei. Mies saakoon siis vapaasti "räjähtää". Missä siis sukupuolten tasa-arvo? Jos kerran tällaisia ohjeita alttarilta ruvetaan antamaan, niin edes tasapuolisesti.

Jossain toisessa televisio-ohjelmassa (jonka nimeä en kuollakseni muista), naispappi kertoi antavansa vihkipareille ohjeen: huolehtikaa seksuaalielämästänne. No joo, toki toimiva ja antoisa seksuaalielämä on tärkeä avioliitossakin, mutta jotenkin vierastan sellaiseen kehottamista papin suusta alttarilta. Ja voisiko olla jopa niinkin, että jos suhde on muuten hyvä, seksikin toimii?

Kun näitä juttuja kuuntelin, ajattelin, että kirkko,tai ainakin nämä papit, ovat selkeästi ajan hermolla, nykyajassa mukana. Oma ulkonäkö ja sen viehättävyys askarruttaa jo alakoululaisia tyttöjä. Erilaiset kauneuspalvelut käyvät hyvin kaupaksi. Kauneusleikkauksienkin määrä on kasvussa, muuten, jopa miehillä. Naapurimaan möläyttelijä, Anu Saagim, tokaisi ihmetellessään suomalaisten naisten rumuutta : Rumimmat pitäisi pakottaa kauneusleikkauksiin!

Seksin korostaminen ja siitä puhuminen, omista seksikokemuksista kertominen, nekin ovat tätä päivää. Juuri kampaajalla luin lehteä, jossa haastateltiin jotakin missiä ja hänen jääkiekkoilijapoikaystäväänsä. Ilman muuta heiltä kysyttiin: Montako kertaa harrastatte seksiä viikossa? Ja poika vastasi : kolme tai joskus neljä. Tyttö vastasi: neljä kertaa. Ettäs nyt sitten tiedätte, vaikkakaan tyyppien nimiä tai meriittejä en lainkaan muista. Eli siis olettama lienee, että jokainen kertokoon julkisuuteenkin seksielämästään ihan samaan tapaan kuin vaikkapa harrastuksistaan. Ja ihmisethän kertovat ! Ihan kiusaantumiseen asti.

Kun olen tällainen vanhan liiton nainen, kuulisin kyllä mieluiten papin suusta vihkitilaisuudessa niitä vanhoja ohjeita: Älkää antako auringon laskea vihanne ylle; Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Kaikessa fraasinomaisuudessaankin niissä on sentään jotain oikeaa sisältöä ja sanomaa.

Onkohan kaikki muumit laaksossa?

On se hyvä, että meillä on tuo sanan vapaus! Ja vapaus saada jopa syvimmät huolenaiheemme sanomalehteen.

Yksi kansalainen pettyi pahasti, kun tietyssä kirkossa ei ollutkaan jouluaamun aikaista jumalanpalvelusta kuten aikaisempina vuosina, vaikka hän sinne meni.Hän päätti välittömästi erota kirkosta, mutta sekään ei sitten kuulemma onnistu joulupäivänä. Voi voi voi. Kovin on periaatteellista ja harkittua tuo kirkossa pysyminen ja eroaminen. Olen tosin luullut, että avuliaiden vapaa-ajattelijoiden ansiosta netin kautta eroaminen on mahdollista päivästä ja vuorokauden ajasta riippumatta. Ymmärrän toki häntä. Minäkin olen joskus mennyt repimään kaupan ovea, vaikka se on ollutkin kiinni. Mikä vahinko, kun kaupasta ei voi erota. Täytyy vaan varmaan laittaa se boikottiin. Eihän ole minun vikani, jos en ole tietoa ilmoituksista lukenut. Eihän?

Toinen kanssasisko kertoo käyttäneensä aikaa ja vaivaa valituskirjeiden lähettelyyn  monelle taholle, koska ei saa ilmaisjakelulehti Kirkkosanomia postiluukkuunsa. Lehden saantiin hänen mielestään ei pitäisi vaikuttaa se, että hän on kieltänyt itselleen ilmaisjakelun.Toki viimeistään jakelijan pitäisi seuloa hänelle lehti muiden ilmaislehtien sijasta ja pudottaa se hänen luukkuunsa. Eikö vain?

Kolmas, jonka purkaukseen olen huomioni kiinnittänyt, on kaltaiseni eläkeläinen, hiljakkoin eläkkeelle jäänyt. Perusterveenä ja terveydestään hyvää huolta pitävänä, kuten hän kertoo, hän on työterveydessä työaikana mittauttanut säännöllisesti kolesteroli- ja sokeriarvonsa. Niissä ei koskaan tosin ole ollut mitään vikaa. Nyt terveyskeskuslääkäri ei ole suostunut antamaan lähetettä laboratorioon, vaan kehottanut palaamaan asiaan vasta esimerkiksi vuoden päästä. Että näin estetään ihmisen perustuslaillinen oikeus huolehtia terveydestään! Hänelle nyt jo vastasi lehdessä valistunut kansalainen, joka kehotti tarvittaessa käyttämään omakustanteista laboratoriokoetta ja olemaan kuormittamatta ylityöllistettyjä terveyspalveluita. Näin olisin itsekin vastannut, jos luontaisesta mukavuudenhalustani johtuen olisin saanut aikaiseksi. Olisinpa voinut jopa kertoa, että itse olen käyttänyt tätäkin itse itselleen määräämääni ja itse maksamaani tutkimustapaa. Hyvin sujuu, eikä maksa paljon.

Eipä toisaalta voi kuin ihailla, että ihmiset jaksavat lähetellä näitä harmin aiheitaan. Suorastansa ihailtavan tarmokas oli se henkilö, joka monia vuosia sitten oli lähettänyt Aira Samulinille kortin, jonka sisältö oli jotenkin näin: "Lopeta se nauraminen televisiossa, vanha ihminen!" Oikein hehkutellen mielikuvittelen, miten hän on huolella valinnut kortin, hankkinut osoitteen, ostanut postimerkin ja vielä toimittanut sen postilaatikkoon. Silloin ei ole enää pikkuasiasta kyse, vaan todellisesta halusta parantaa maailmaa! Eläkööt maailmanparantajat!

Itse tässä olen paneutunut uuteen valitteluun: on liikaa pakkasta, kun aamullakin oli 18 astetta. On se kiva, kun meillä on nämä vuodenajat! Pitkään olen joutunutkin valittelemaan, kun on niin pimeää ja harmaata. Jahka kesä tulee, voin vaihdellen valitella: liian kuuma, liian  kylmä, liikaa sadetta. Kevät on siinä välissä ja nyt en heti muista, mistä silloin valittelen,. Mutta uskon, että se muistuu mieleeni, jahka kevääseen päästään. Jos vaikka silloin aktivoituisin  niin paljon, että saisin läheteltyä valituksiani lehden lukijapalstalle. Siinä toivossa eläen!

Mä lehden luin

Tämän päivän Hesarin jutuissa jäin ihmettelemään muutamia asioita.

Ikääntyneistä työntekijöistä kertovassa jutussa sanottiin, että vuoden 2011 lopussa kymmenen prosenttia 63-67-vuotiaista kävi töissä. Siis vain kymmenen prosenttia. Siihen prosenttilukuun minäkin kuuluin. Silti tai ehkä juuri siksi ihmettelen. Olisin kuvitellut, että lähemmäksi 65-vuotta useampi vielä painaisi töissä. Kun on kuitenkin työpaikkoja, kuten omani, jossa henkilökohtainen eläkeikä voi olla yli 63. Toki 63-vuotiaana eläkkeelle voi jäädä. Tässä sitä melkein tuntee itsensä työn sankariksi, kun olin lähemmäs 65-vuotiaaksi töissä. Eipä vainkaan. Työhistoriani pituus ei alkuunkaan vedä vertoja jutussa haastatelluille, joista moni on 50 vuottakin jo paiskinut töitä ja paiskii edelleen. Pitkän koulutuksen jälkeen itse käytin vielä hyväksi kaikki mahdolliset vapaat: hoitovapaat, vuorotteluvapaat, opintovapaat ja loppujen lopuksi vielä osa-aikaeläkkeen.Sairaslomilla sitä vastoin en juurikaan joutunut olemaan. Joku keski-ikäinen hiljakkoin totesi työtoveristaan, joka pitää pari palkatonta viikkoa vuodessa, että kyllä se sitten eläkkeessä näkee. No jaa, erilaiset vapaat näkyvät toki eläkkeissä. Itse olen kuitenkin näissä ajatellut eläväni nyt-elämää, enkä sitku-elämää. Mitään varmuutta kun minullekaan ei kukaan ollut antanut siitä, että edes eläisin eläkeikään asti. Eikä ole kaduttanut pätkääkään, edes eläkkeellä.

Toinen ihmettelyn aihe.

 Anna-Maija Kohijoki on tutkinut yli 55-vuotiaiden päivittäistavarakaupan valintaa.Hän tekee johtopäätöksen, että tämänikäiset ovat palanneet tai palaamassa aikaan, jossa kauppaan mennään tuttuja tapaamaan. Etenkin eläkkeellä olevat kuulemma valitsevat marketin sosiaalisten syiden takia. Siis tavatakseen tuttuja ja kahvitellakseen heidän kanssaan. Jutusta ei käy ilmi, sovitaanko niitä kahvitteluja etukäteen vai törmätäänkö tuttuihin. Jos sovitusti mennään kahville, onko se nyt sitten sen kummempaa kuin nuorten meneminen kahvilaan lattea juomaan? Itse en kyllä alkuunkaan ymmärrä markettia ja ostosmatkaa sosiaalisten suhteiden hoitamisena. Toki joskus jonkun tutun tapaa ja hyllyjen välissä voi praatata pitempäänkin. Kassahenkilön kanssa voi heittää läppää ja joskus jopa muiden kassalle jonottajien kanssa. Ihan mukavia hetkiä ne ovat, mutta en nyt toki siksi tiettyä kauppaa valitse.Onnekseni sosiaalisia suhteita voin hoitaa muutenkin. Äkkiä kyllä harrastuksessa, jota en ole valinnut sosiaalisten suhteiden takia, mukavia ihmissuhteita saattaa syntyä. Mietin tässä vuoden alussa esimerkiksi vesijumpparyhmän vaihtoa. En kuitenkaan haluaisi menettää niitä noin neljää vesijumppaajaa, joiden kanssa jutellaan ja nauretaan niin jumpan jälkeen saunassa kuin pukuhuoneessa. En edes tiedä heidän nimiään, mutta se ei haittaa. Päivittäistavarakaupan valikoin sitten ihan muiden syiden perusteella: on automatkan varrella, on tarjouksia, on lähellä. Milloin siis mitenkin.

Kolmas ihmettelyn aihe.

Luen tunnollisesti aina kuolinilmoitukset. Sehän on yksi keski-ikäistymisen merkki ja olen niitä jo pitkään lukenutkin. Tänään taas oli ilmoitus, jossa samassa oli kaksi henkilöä: toinen kuollut 2002 ja toinen 2013. Siunauksen sanottiin tapahtuneen viime joulukuussa. Näitä olen aina ihmetellyt: mitä tarkoittaa, että kuolinajassa on vuosien, tässä tapauksessa yli vuosikymmenen ero ja ilmoitus on vasta nyt? Ei kai sentään tuota 2002 kuollutta ole voitu siunata vasta kuukausi sitten?  Ei kai nyt sentään ole niin, että ajatellaan säästää, kun saadaan nimet samaan ilmoitukseen ja odotetaan toisenkin kuolemaa? Hui sentään, että kehtaan tuollaista epäillä. Näin nyt tuskin on, Mutta kun en oikeasti ymmärrä.

Vielä lopuksi hyvä elämänasenne, jonka kertoi televisiossa räppääjä-mummo Eila Nevanranta. "On parempi, että on yksi ruuvi löysällä kuin kymmenen kireellä!" Näin on!

Ihmettelyjä

Jo taannoin laitoin harrastuksekseni johonkin opukseen: Elämän ihmettely vaihtelevin menetelmin.Tätä ihmettelyä riittäkin joka päivälle, Eikä edes maksa paljon. Laajemminkin on tällä viikolla ihmetelty tai ainakin julkistettu suomalaisten arvoja. Jos nyt niistä mitään muistan, niin meniköhän se niin, että yleensä ottaen olemme lainkuuliaisia ja säädöksiä noudattavia kansalaisia.Silmiini tai korviini ei ole tullut, oliko tutkittu eri ikäryhmiä. Havaintojeni mukaan joukkoliikenteessä on olettama, että nuoret käyttävät tai yrittävät käyttää väärin opiskelija-alennusta, eläkeläisalennusta vastaavasti ei väärinkäytetä. Olen ihmetellyt, miksi minulta ei kysytä eläkeläiskorttia. Tuoreena eläkeläisenä sen ilman muuta työnsin tyrkylle, mutta kun huomasin, että sitä ei kysytty, säästän nykyään itseni eläke- ja henkilöllisyyskortin esiinoton vaivalta. Kun syksyllä matkustin yhtä matkaa junassa opiskelijatyttäreni kanssa, kävi juuri näin. Hänen korttinsa syynättiin tarkkaa, minulta ei mitään kysytty. Ihmettelin sitä ääneen konduktöörille, joka oli nuori ja oli jo osoittautunut vääräleuaksi. Hän totesi sen, jonka jo edellä kerroinkin: Nuoret huijaavat helposti, vanhemmat ihmiset eivät. Tähän saatoin kertoa, että ei se aina välttämättä näin ole. Sanoin,  että minäkin tiedän kaksi tapausta, jossa eläkeläislipulla on matkustettu ilman, että siihen olisi oikeutettu. "Sano nimet, niin menen heti perimään maksun". Johon minä:"En varmana sano." Nuori mies jäi siihen kuitenkin seisomaan ja ymmärsin kysyä, odottaako hän minun näyttävän eläkeläiskorttiani. Näin oli. Lopuksi nuori mies vielä totesi: " Kyllä minä sen tiesin, että noin viehättävä rouva ei petkuta" Olipa siinä hauskaa niin meillä kuin kanssamatkustajilla. Tämä konduktööri hauskutti väkeä muutenkin. Jouduimme odottelemaan junan lähtöä melkein tunnin. Hän kuulutteli ahkerasti tilanteen kehittymisestä. Kun juna lähti, kuului laulun säveltä tapaillen:"Ja juna kulkee, juna kulkee taas!"Tällainen virkamies antaa hyvän mielen pitkäksi aikaa. Eikä tämäkään maksa kenellekään mitään.
Viikko sitten tuli televisiosta Maarit Tastulan ohjelma. Ilmeitä siinä oli muitakin, mutta ihmeellisin oli henkilö, joka osaa "lukea" koirien ajatukset. Eikä hänen tarvitse edes tavata koiraa, valokuva riittää. Koira voi olla vaikka jo kuollutkin. Asiakkaita ilmeisesti riittää, koska ymmärsin, että hän on luopunut aikaisemmasta työstään. Hinnoista ei kyllä mitään kerrottu. Tavallisimmin ihmiset kuulemma haluavat tietää, rakastaako koira heitä. Järkyttävin oli tapaus, jossa koiran häiritsevään käyttäytymiseen haettiin apua ja koiran ajatuksia lukemalla kyseinen henkilö sai selville, että perheessä on insestiä, jonka hän myös sanoi kertoneensa perheelle. Tähän en kyllä enää muuta osaa sanoa kuin: Huhhahhei ja rommia pulloon!

Onnelliset marisijat

Suomalaisista lähes 90 prosenttia kokee itsensä erittäin tai melko onnelliseksi. Onnettomia tai melko onnettomia on vain seitsemisen prosenttia. Henkiseen terveyteensä 80 % ihmisistä on tyytyväinen, fyysiseen terveyteensä vähän vähemmän.Viimeksi näitä lukuja sai lukea Aamulehden sunnuntailiitteestä 29.12.2013. Eri tutkimukset antavat samantapaista tietoa. Avio- ja avoliittolaisista yli 90 prosenttia on erittäin tai melko onnellinen. Parisuhteen tulkitaan siten lisäävän onnellisuutta.

Kun lukee netti-iltalehden lukijapalautteita juttuihin, saa havaita, että valtaosa kommenteista on negatiivista, vihamielistä, kateellista sekä muuta mukavaa. Jos on Ruotsin Estellen kuva lehdessä ja joku erehtyy kommentoimaan tyttöä söpöksi, niin eiköhän joku tai yleensä usea tuo esiin, kuinka etuoikeutettu ja kaiken saava ym. ym. tämä pikkutyttö on. Ja se on niin väärin. Ikäänkuin sillä olisi jotain tekoa suloisuuden kanssa. Jos joku kehuu jutussa jotain matkakohdetta hyväksi ja ihmisiä siellä ystävälliseksi, taas leegio väkeä todistaa, miten töykeitä, ahneita ym. ihmiset siellä ovat eikä sinne muutenkaan kannata matkustaa. Ja annahan olla, jos joku vakavasta onnettomuudesta hengissä selvittyään erehtyy lehdessä mainitsemaan, että enkeleitä oli mukana, niin siitähän riemu repeää! Sitä rienan määrää! Että sellainen onnellinen kansa! Jos ihminen kokee oman elämänsä onnelliseksi, ei kai hänen tarvitse muita panetella, kadehtia ja purkaa tyytymättömyyttän muihin.Vai lieneekö niin, että näiden kaunakirjoitusten kirjoittajat kuuluvat tuohon seitsemän prosentin onnettomien ryhmään?
Avio- ja avoliitto-onnikin on tutkimusten mukaan siis huippuluokkaa. Ja samaan aikaa muistaakseni joka toinen parisuhde purkaantuu. Ja neuvonta- ja terapiapaikat pursuavat hoitoon haluavista lomien jälkeen, jolloin yhdessä todennäköisesti on oltu enemmän.Mitenkähän tämäkin yhtälö toimii?

Tulee mieleeni sosiaalipoliitikko J-P Roosin aikoinaan lanseeraama onnellisuusmuuri-käsite. Onnellisuusmuuri toimii sekä ulospäin että ihmiseen itseensä päin.Kysyttäessä onnellisuudesta ihminen haluaa ulospäin antaa paremman kuvan kuin itse tuntee. Sisäinen onnellisuusmuuri taas toimii niin, että ihminen ei halua itsekään tiedostaa omaa onnellisuuden puutettaan, pettää siis itseään.
Ikääntyneissä on vähiten sekä erittäin onnellisia että erittäin onnettomia. Ikääntymismuutoksiin sanotaankin liittyvän tunteiden intensiteetin laimenemisen. Onnistumisen tunteet vähenevät iän myötä niin työssä (50-64-vuotiaat), rakkaudessa (50-64 -vuotiaat) kuin elämäntavoissa (65-79-vuotiaat). Lohdullista lienee, että vain prosentti suomalaisista kokee, että ei itse pysty mitenkään vaikuttamaan onnellisuuteensa. Se toki vaatii tietoista päätöstä ja tekoja. Puhutaan esimerkiksi niin sanotusta kiitollisuuspäiväkirjasta, johon ihminen päivittäin merkkaa, mistä asioista sinä päivänä on kiitollinen. Täten tietoisesti havaitsee hyvät asiat elämässään, jotka etenkin hankalina päivinä jäävät helposti negatiivisten tunteiden alle.

Eroa on Kirjalla ja kirjalla

Luin lomamatkallani peräkkäin kolme erilaista kirjaa: Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, David Nichollsin Sinä päivänä ja Veera Niemisen Avioliittosimulaattori. Vaikka en nyt mitään kirjallisuusblogia aio ruveta pitämäänkään (joita muuten kuulemma on melkein parisataa), en malta olla kertomatta omista kokemuksistani näiden kirjojen parissa. Pelon kirjaa, Finlandia-voitosta huolimatta, en ajatellut lukevani. Kirja kun pohjautuu minulle tuntemattoman venäläisen runoilijan elämään. Kun kuitenkin Esikoinen sai sen joululahjaksi, luin huvikseni ensimmäisen luvun. Ja sehän oli sitten menoa. Yli 500 sivua meni ilman tuskia. Pelon kieli ja kuvaus on ihanan rikasta, raikasta, vivahteikasta ja henkilökuvat kaikessa särmikkyydessään uskottavia. Lukemista olisi varmasti auttanut, jos olisin historian tuntemuksessani ja tässä tapauksessa Stalinin ajasta paremmin perillä.Kiinnostus kuitenkin heräsi niin 1920-1930-luvun Neuvostoliittoon kuin runoilija Marina Tsvetajevaan ja hänen tyttäreensä Ariadna Efroniin. Onneksi tietoa oli ja on hyvin saatavissa. Vielä en ole ehtinyt etsiä Tsvetajevan runoja käsiini, mutta senkin aion tehdä. Jos minulta kysytään (vaikka kukaan ei taida kysyä), olen sitä mieltä, että kirja ja kirjailija ovat hyvinkin Finlandiansa ansainneet!

Seuraavaksi luin Nichollsin Sinä päivänä. Olin lainannut sen kirjastosta tärkeimpänä kriteerinä, että se on pehmytkantinen ja siten kevyt ottaa matkalle. Googletin sittemmin, että Nicholls on vuonna 1966 syntynyt englantilainen kirjailija, jonka menestysteokseksi kirjaa mainitaan. Se kertoo parinkymmenen vuoden ajan tapahtumat kahden opiskelukaverin elämässä, joiden elämät kohtaavat, etääntyvät ja lopulta heistä syntyy pari.Loppu on tosin surullinen. Toisaalta kyseessä on siis tavallinen parisuhdetarina, mutta ei kuitenkaan alkuunkaan tavallinen. Kirjailija osaa työnsä viihdyttävän ja kiinnostavan romaanin kirjoittajana. Samanlaiseen vaikuttavuuteen kuin Pelon romaani ei tämä teos toki alkuunkaan yllä.

Niemisen avioliittosimulaattoria en ollut ajatellut lukea. Sain sen kuitenkin sukulaiselta lahjaksi,joten toki sen luin. Jo nimi jotenkin vastusti. En siis paljon odottanut, enkä paljon saanut. Vika toki voi olla minussa tai iässäni. Joku teini-ikäinen voisi kirjasta innostua.Koska en ole mikään alan asiantuntija, en lähde sitä sen enempää retostelemaan. Varmaan tämäkin kirja lukijansa löytää.

Sain hyvän tilaisuuden vertailla erityyppisiä kirjoja, kun satuin lukemaan ne peräjälkeen. Kaikenlaisia epäilemättä tarvitaan, että jokainen löytää mieleisensä.

Tyttärenpojan opissa

On se kumma, miten tuo nuoriso ja jo lapsetkin ovat sinut tietotekniikan kanssa. Vävykin saattaa sanoa, jos kysyn häneltä jotain aiheeseen liittyvää juttua, että Kultapoika tietää sen parhaiten. Ja vävykin on sentään aika haka näissä hommissa. Kun sitten pyysin 11-vuotiasta Kultapoikaa selittämään yhtä ipodiin liittyvää asiaa, hän kysyi ensin: "Tiedätkö, mikä sejase on?" "Joo". "No tiedätkö, mikä tuojatuoon?" "En." "No sitten on vähän vaikeempi asiaa selittää." Kultapoika mietti hetken ankarasti. Ihan näin, miten aivoissa höyrysi. Ja löysi sellaisen selitystavan, että ainakin uskoin käsittäneeni, mistä on kysymys.
Pyysin Kultapoikaa asentamaan jonkun pelin koneelleni. Ensin hän laittoi Angry Birds-pelin. Se ei meikäläistä miellyttänyt. En tykännyt ritsalla yrittää osua pikkupossuihin. Ei auttanut, vaikka Kultatyttö selitti, että ne possut on pahiksia. Mutta sitten tärppäsi: Sanajahti. Kultapoika nauroikin: "Arvasin, että jäät siihen koukkuun." Näin lähes kävi. Tytär välillä jo ilmoitteli, että olen ylittänyt sallitun peliaikani. Pelissä yritetään löytää mahdollisimman paljon sanoja annetuista kirjaimista tietyssä ajassa. Parhaimmillaan meitä oli olohuoneessa kolmekin samaan aikaan peliä pelaamassa omilla härpäkkeillämme. Tätä peliä voin suositella. Siinä vaaditaan älliä, oivalluskykyä, hahmotuskykyä, nopeuskin on valttia. Pettymyksiä joutuu kylläkin sietämään. Ei kovasti mieltä ylennä, jos itse on saanut pelistä viisi pistettä ja kone ilmoittaa, että samaan aikaan pelanneista parhaimmat ovat saaneet lähes parisataa pistettä. Voin paljastaa, että oma enkkani on 47 pistettä. Ei siis ihan parasta a-sarjaa, ainakaan vielä.
No joo, väärinkäsitysten välttämiseksi kerron, että ei me nyt vallan kaiken aikaa seurusteltu joulumatkalla koneiden kanssa. Tehtiin toki muutakin, kuten esimerkiksi ulkoiltiin, pelattiin lautapelejä ja käytiin keilaamassa. Ja tietysti syötiin paremmin kuin hyvin!

Joulun muistoja

Alunperin ajattelin pitää vain tällaista karvalakkiblogia omin jorinoin ilman valokuvia, kuten olen tehnytkin. Alkoi kuitenkin uusi vuosi ja silloin tietysti uudet kujeet. Laitan nyt joitakin kuvia joulun ajan reissultamme Brysseliin.

Aaton säätilaa. Seuraavana päivänä paistoi jo aurinko.

"Touhua on siinä monenlaista."

Tonttutyttö koristeluhommissa.

"Jouluruokaa tarjoo kunnon väki".

                                    

 

 

Seinää kiipeäviä joulupukkikoristeita on näkynyt aikaisemmin Saksassa.

Tapaninpäivää Place Sainte Catherinella

Tämä hirven pää ilmeisesti jutteli, koska leut ja pää liikkuivat.Asiaa varmaan oli.

Grande Place

Jouluseimi Grande Placella elävine lampaineen.

Huh huh! Eipä sujunut kuten elokuvissa tämä kuvien laitto. Aikaa kului, onneksi ei tupakkia.