Omaishoitoa

Tänään päättyy valtakunnallinen Omaishoitajien viikko. Viikon teemana oli Pidämme puolta - pidämme huolta.

Satuin katsomaan Areenasta lokakuun 12. päivä esitetyn Aamusydämellä ohjelman.

Haastateltavana oli kaksi omaishoitajana toiminutta. Anneli Kanto  oli hoitanut Alzheimeria sairastavaa äitiään tämän kuolemaan asti. Kristiina Harju hoiti puolestaan otsalohkodementiaa sairastavaa miestään puolitoista vuotta, omaan aggressiiviseen syöpään sairastumiseensa asti.

Kovinkaan kummoista kuvittelutaitoa ei vaadittu, kun ymmärsi haastateltujen kertomusten perusteella hoitotyön raskauden. Muistaakseni Harju puhui mustasta kuilusta, jossa koki olleensa. Kanto kertoi turbulenssissa, karusellissa olosta, kun hän yritti pyöriä työn, oman perheen ja äidin hoidon välillä.

Harju koki isoksi ongelmaksi sen, että otsalohkodementia on aika vieras monelle lääkärillekin.

Kanto puhui koskettavasti siitä, miten äidin persoonallisuuden muuttuessa hän menetti äidin rakkauden, vaikka toki jo ikääntyvä oli itsekin. Erityisen riipaisevaa oli, kun hän sanoi, että hänellä kuoli rakkaus vieraaseen äitiin. Jäi vain velvollisuus jäljelle. Äidin kuoltua hän ei surrut. Sureminen oli tapahtunut koko sairauden ajan.

Kumpikin koki saaneensa ympäristöltä suorempaa tai vähän peiteltyä paheksuntaa, kun omaiset siirtyivät hoitolaitokseen. Harjula jopa koki itse jonkinlaista syyllisyyttä, vaikka syövän ja sen hoitojen takia ei olisi kyennyt omaishoitotyöhön.

Mitäpä minä tässä näitä heidän kokemuksiaan kertoilen?

Ihan vain siksi, että päivänä muutamana saatamme itse olla omaishoidettavia. Tahi sitten omaishoitajia.

Jos niin onnellisesti käy, että kumpikaan edellä mainituista ei tapahdu, saatamme tuntea omaishoidettavia ja -hoitajia.

Meidän sivullisten lienee syytä olla lisäämättä heidän taakkaansa arvostelemalla heidän ratkaisujaan.

Vanha kiinalainen sananlaskukin sanoo muistini mukaan viisaasti jotenkin tähän tapaan: 

Vasta sitten voit ymmärtää toisen elämää, kun olet kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan. 

Älä vain vahingossa istu!

Wimma makoilee paljon kaikessa rauhassa. Hän on silti ehtinyt jo elää 15,5 koiran vuotta.

Pitikin taas kuunnella radiota tänään!

Tokihan tässä on jo pitkän aikaa kerrottu tutkimustuloksista, joiden mukaan runsas istuminen on riskitekijä lähes kaikkiin sairauksiin.

Joopa joo. Tähän asti on esitelty vaikka millaisia piirakoita siitä, millaista liikuntaa ja kuinka paljon tulisi viikossa harrastaa. Ja minä pöljä olen luullut, että sitten on tuo terveyspuoli hoidettu, kun vähän vielä katsoo syömisiään.

Mitä vielä. Tänään tulin valistetuksi, että vaikka liikkuisi aktiivisesti esimerkiksi kolme kertaa viikossa, se ei kumoa istumisen haittoja.

Sinne meni sitten tunne liikunnan jälkeisestä hyvänä ihmisenä olosta! Olen luullut olevani tässä mielessä vallan erinomainen ihminen, kun harrastin liikuntaa seitsemän kertaa viikossa (siis ennen koipileikkausta).Keväisin ja syksyin vielä useimpina päivinä pyöräilin yli kymmenen kilometriä päivässä.

Parin tunnin liikunnan ja suihkun/saunan jälkeen suorastaan lösähdin petiin lukemaan päivän lehtiä, hyvä omatunto seuranani. Saattoi mennä siinä pari tuntiakin. Sitten olikin mukava mennä ISTUMAAN ja naputtelemaaan tietokoneella.

Makaamisestahan ei kukaan puhu mitään. Se on ilmeisesti niin paheksuttavaa ja haitallista, että siitä ei voi edes puhua. Varmaan kohta suositellaan, että yölläkin pitäisi välillä nousta seisomaan. Siinä mielessä olen etuajassa, että tänä toipilasaikana nousen usein useamman kerran yössä sängystä, kävelenkin, jopa käyn polkemassa kuntopyörää. Onneksi nyt ymmärrän, että se kaikki on varmaan vain omaksi hyväkseni.

Valtionrautatietkin saa uuden kilpailuvaltin: Tule seisomaan ruuhkajuniimme, hoidat terveyttäsi! Kohta seisomapaikat ovat varmaan istumapaikkoja kalliimpia. Kaupinkibusseissakaan ei kannata välittää ruuhkista. Iloinen ylläri on, jos ei ole istumapaikkoja. Ei pysty hairahtumaan istumaan.

Kyllä näin on, että kuka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Kuten vanha kansa jo tiesi!

Lehtikasasta pöyhäistyä

Sainpa aikaiseksi perata yhtä hyllyllä lojuvaa paperikasaa. Siellä oli vanha, syyskuun 26. päivä ilmestynyt Iltalehti. Tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut, Iltalehteä en yleensä osta. Ilta-Sanomat saatan joskus ostaa ristikon takia.

No, niin tai näin. Lehti oli auki sivulta, jossa artikkelin otsikko oli Näin hidastat muistin heikkenemistä. Asiantuntijana oli haastateltu neurologian erikoislääkäri, dosentti Kati Juvaa.

Tämähän se sopii ikääntyneelle, vielä toistaiseksi muistinsa kutakuinkin säilyttäneelle. Mitä nyt ihmisten nimet ovat aina hukassa. Ja tällä hetkellä ovat hukassa myös kaikki auton lumiharjat ja raapat. Ja ne toiset autonavaimet ovat jo toista vuotta hukassa.

Mutta muuten menee mukavasti.

Aivojen hyvinvointiin vaikuttavat verenkiertojärjestelmän kunto, aivojen käyttö ja mielen virkeys. Alhainen koulutus, vakavat masennukset ja sosiaalinen passiivisuus lisäävät sairauden riskiä. Näin kertoili Juva.

Artikkelista löytyi myös vinkkilista, miten tulisi toimia, että voisi ehkäistä muistisairautta. Ja eipä taas kuin itseään testaamaan.

1. Ole vireä, nauti elämästä.

Vireys vaihtelee, mutta elämisestä nautin!

2. Käytä päätäsi: opiskele, lue, tee ristikoita tai sudokuja.

Kyllä. Kirjoittamisen aineopinnot työn alla. Nytkin on mielenkiintoinen romaani kesken. Ristikot ovat intohimoni, mikäli niistä voi voittaa rahaa. Kerran voitin Ilta-Sanomien ristikosta 250 euroa puhtaana käteen. Sen jälkeen olen hulluna odottanut, koska taas. Sudokuja en osaa. Joskus olen yrittänyt, mutta kun ne on niin tylsiä. Kuka jaksaa.

3. Ole sosiaalinen, tapaa ihmisiä, harrasta kulttuuria.

Kyllä kaikkiin kohtiin.

4. Älä stressaa.

Helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi eläkkeellä on vähemmän stressin aiheita kuin työssä ollessa. Silti hyvänä stressaajana aina jotakin keksin.

5. Liiku riittävästi.

Jahka nää takatassut saisi taas priimakuntoon, niin liikunta lisääntyy. Nyt se on puolituntia tai tunti sauvakävelyä päivässä kuntopyöräilyn lisäksi.

6. Syö terveellisesti, huolehdi painostasi.

Yritys hyvä kymmenen. Välillä lipsuu.

7. Hoida mahdolliset verenkiertosairaudet.

Verenpaine hyvä. Kolesteroli hyvä, lääkkeillä.

8. Älä tupakoi.

En.

9. Nauti alkoholia enintään kohtuudella.

On jäänyt vähän väliin viime kuukausina särkylääkkeiden takia. Viime lauantaisessa juhlassakin siirsin ateriaan kuuluvat viinilasilliseni melkein kokonaan Ilkalle. Joka kiittäen vastaanotti.

10. Suojaa päätäsi.

Pyöräilykypärä on. Jopa aina päässä. Siis pyöräillessä.

11. Hakeudu tutkimuksiin, jos muisti huolestuttaa.

Toivottavasti olen niin viisas ja rohkea, jos tarve vaatii.

Tulokseni ei siis ole lainkaan huono. Paha vaan, että se ei anna mitään takeita siihen, että muistisairautta ei tulisi.

Sitä paitsi, sanoo Juva, keski-iän terveydentilalla on selvä yhteys muistisairauksiin.

Ja se keski-ikä jo meni.

Mielen terveyttä kaikille !

Eletään Mielenterveysviikkoa.

Mielenterveysteko 1.

Satuin ohimennen radiosta kuulemaan tutkimuksesta, jonka mukaan neljäsosa suomalaisista ei halua olla tekemisissä mielenterveysongelmaisen kanssa.

Hetkinen. Mikä pelottaa?

Voisi luulla, että kyse on ebolaan verrattavasta tarttuvasta taudista.

Lepo vaan. Mielenterveysongelmat eivät tartu. Kanssakäyminen psyykkisesti oirehtivan kanssa saattaisi sitä vastoin avartaa vastapuolen ajattelua. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Sitä paitsi jotkut väittävät, että ei meistä kukaan ole täysin psyykkisesti terve. Toisilla vaan on enemmän näkyvää oirehdintaa.

Mielenterveysteko 2.

Porilainen uusi kauppakeskus luopui taustamusiikin käyttämisestä. Varmasti tätä päätöstä moni kiittää ja on kuulemma jo kiittänyt. Itseäni taustamusiikki ei juurikaan häiritse, mutta en kyllä ymmärrä, miksi sitä pitäisi olla. Melusaastetta on, ainakin kaupungissa, ihan tarpeeksi muutenkin. Tuskin taustamusiikki ainakaan ostohaluja lisää, musiikkimakuja kun on niin monenlaisia. Paras onkin siis jokaisen kuunnella mielimusiikkiaan kotona tai konserteissa.

Mielenterveysteko 3.

Sauvakävelin tänään kauppaan. Vanhempi herrahenkilö tuli vastaan ja kysyi: "Luistaako hyvin?" Kyseessä on iankaikkisen vanha vitsi. Kun kuitenkin kommenttia säesti valoisa hymy ja se johti pieneen juttuhetkeen, mieleni tuli hyväksi.

Mielenterveysteko 4.

Jäteauton kyljessä luki suurin kirjaimin: Käytämme sukkahousuista kaiken muun paitsi reiät. Ja taas minua hymyilytti.

HILJAISELOA TOIPILAANA

Yli viisi viikkoa. pian kuusi on molempien polvien tekonivelleikkauksesta kulunut.

Katsotaanpa, missä mennään.

Polvitilanne:

Fysioterapeutti on tyytyväinen. Niin minäkin. Taivutuskulmat ja ojennus hyvin edenneet. Kävelen sisällä pääasiassa ilman keppejä, joskus yhden kepin kanssa. Ulkona liikun keppien kanssa. Ehkä jo huomenna kokeilen kävelysauvoja keppien tilalla.

Särkytilanne:

Vähän kerrassaan huomattavasti parantunut. Aamuisin otan yhden särkylääkkeen. Sillä pääsen iltaan asti.
Illalla särkyä tulee; otan lääkkeen. Siitä huolimatta iltayöstä särky usein pitää hereillä. Yöllä herään usein parin tunnin välein  särkyyn. Vaihdan kylmäpakkauksia, otan toista särkylääkettä, nostan jalkopäätä, lasken jalkopäätä, nousen kävelemään, hieron jalkaa (muualta kuin polven alueelta), vaihdan sänkyä, huokailen, valitan, yritän lukea, asettelen tyynyn kanssa jalkoja sivuttain.
Aamupuolella on pitempi unijakso.
Aina en ymmärrä, miksi jonain iltana särky on kovempaa. Olenko liikutellut takatassuja liikaa? Vaiko liian vähän?
En panisi pahakseni, vaikka yötkin olisivat säryttömiä.

Päivien kulku-tilanne:

Jumppaan jalkoja neljä kertaa päivässä vartin kerrallaan. Kuntopyöräilen usein kolmessa erässä yhteensä puoli tuntia. Kävelen ulkona kaksi kertaa puoli tuntia. Levätessä vaihdan kylmäpakkauksia uusiin n-kertaa päivän mittaan.

Syön aamupalan, lounaan, iltapäiväkahvin ja iltapalan. Mies on aamulla keittänyt puurot ja kahvit, käynyt kaupassa ja laittaa ruoan. Viime viikkoina olen osallistunut viikkosiivouksiin, hieman luistellen.

Luen lehdet, luen kirjoja, kuuntelen radiota ja äänikirjaa ja kudon samalla sukkaa (melkein kaksi paria jo valmiina, tiedä sitten, mihin joutuvat, tarvetta itsellä ei ole).
Teen viikottain kirjallisuuden aineopintojen verkkotehtävät ja osallistun verkkokeskusteluihin. Kirjoitan välillä blogia. Puhun ystävien kanssa puhelimessa. Kahvittelen ystävien kanssa. Olen katsonut näiden viikkojen  aikana ehkä 4-5 televisio-ohjelmaa ja pari äänittämääni elokuvaa. Puoli yhdeksän uutiset pyrin katsomaan joka päivä.
Olen käynyt kaksi kertaa kaupoissa ja eilen isänpäivälounaalla. Mies on kyydinnyt, autoa en vielä saa ajaa.

Iltaisin tuntuu, että päivä on mennyt päätä käännellessä.

Jotenkin pysähtynyttä elämää. Johon toki olin varautunut.

Mietin, että jos elän esimerkiksi 85-vuotiaaksi, voisiko tällainen päivän kulkuni olla tavallinen? Nyt se tuntuu hidastuneelta.

Poissa on seitsemän viikottaista liikuntatuntia. Pelkään, että fyysisestä kunnostani on muisto vain tämän hiljaiselon jälkeen.

Poissa on elokuvat, teatterit, konsertit ystävien kanssa. Elinpiirini on supistunut.

Jäljellä on ystävien yhteydenpito, jonka runsaus heti leikkauksen jälkeen yllätti itseni iloisesti. Ja toki jäljellä on paljon muutakin, josta pidän, kuten ne asiat, joita edellä kerron tekeväni päivittäin.

Kävelylenkeillä tapaan naapureita. Tänään minua taas ilahdutti lähellä asuvan kiinalaisperheen rouva, joka autolla vastaan tullessaan heilutteli vinhasti ja hymyili aurinkoisesti. Hänet nähdessään en voi tulla kuin hyvälle tuulelle, niin ylitse pursuavan ystävällinen hänen tervehdyksensä aina on.

Ja mikä parasta! Hiljaiseloni on väliaikaista. Ei syytä valittaa. Moni joutuu elämään vammojensa tai sairauksiensa kanssa jatkuvasti hiljaiseloa. Ja moni ei silti valita.

Silti mietin, jätinkö tänään jäljen maailmaan? Enpä kai.

Olenko ylipäätänsä jättänyt jälkiä maailmaan?

LÖYTÖJÄ MIEHEN KIRJAHYLLYSTÄ, osa 2

Mia Kankimäen kirjalla, Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), on mielenkiintoinen lähtökohta.

Mainosalalla työskentelevä 38 -vuotias Mia ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee Japaniin etsimään tietoa 900 - luvulla eläneestä hovinaisesta Sei Shônagonista, osaamatta edes Japania.

Pariksi vuodeksi venähtäneeseen projektiinsa hän saa viidestä eri lähteestä apurahaa!?

Ihailen hänen irtiottoaan ja rohkeuttaan! Minusta ei siihen olisi.

Toisaalta, elämäntilanteenikaan ei ole koskaan ollut sellainen, miksi hän omansa koki.

"Olen elämääni kyllästynyt. Olen niin tylsistynyt, että kuolen. Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.
Olen keski-ikäinen, miehetön ja lapseton." (s. 11)

"Tuntuu, että matkustaminen ja maisemanvaihto, oli se sitten Afrikkaan tai Japaniin, on keski-ikäisten vanhojenpiikojen viimeinen mahdollisuus perustella olemassaolonsa itselleen."(s.26)

Toki voi olla, että vielä joskus voin olla yhtä tylsistynyt. Keski-ikäinen en kuitenkaan enää koskaan, enkä lapseton. Vanhaksipiiaksikaan en enää pääse.

Jos tylsistyisin elämääni, minusta ei silti olisi sellaiseen repäisyyn, mitä Mia teki. Olen liian turvallisuushaluinen.

Toisaalta. Mistä sen tietäisi. Ei Miallekaan oman kertomansa mukaan moiset seikkailut olleet aikaisemmin luonteenomaisia.

Kirja kertoo siis Sei Shônagonista. Tosin ilmenee, että hänestä ei juurikaan tietoa löydy, kaikkein vähiten luotettavaa.

Enemmän kirjassa kerrotaankin Mian elämästä Japanissa ja osaksi Thaimaassakin. Japanista kiinnostuneille se antaa kuvaa kyseisestä maasta ja sen nähtävyyksistä.

Kirjassa on 369 tekstisivua. Itselleni olisi riittänyt esimerkiksi sata sivua vähemmän. Rupesi tylsistyttämään. Samantapaiset asiat toistuivat. Jokusen baarikierroksenkin olisi ehkä voinut jättää pois.

Vika oli varmaankin lukijassa. Mies, joka on aika ronkeli kirjojen suhteen, piti teosta kaikkineen hyvänä.

LÖYTÖJÄ MIEHEN KIRJAHYLLYSTÄ, osa 1

Kun viettää toipilasaikaa leikkauksen jälkeen toista kuukautta pääasiassa kotona, ehtii muun muassa lukea. Olin varannut kirjastosta varmaan parikymmentä kirjaa viihdykkeeksi. Loppuivat mokomat.

Kävin katselemaan kotoa lisäkirjoja. Miehen puolelta löysin pari kiinnostavaa. Tässä ensin tarinaa toisesta.

Juice Leskisestä kertova Risainen elämä on syksyn uutuus. Kiitelty kirja. Tampereen piki-kirjastossa on tällä hetkellä teoksesta 477 varausta.

Antti Heikkinen on tehnyt perusteellista työtä: 462 sivua, tavallista kirjakokoa suurempia - ja pientä pränttiä! Teos pohjautuu asiatekstien lisäksi lukuisien ihmisten haastatteluihin. Ei mikään pieni urakka.

Esipuheessaan Heikkinen sanoo " Olen ihminen, kirjoitin ihmisestä."

Juice on lähellä meikäläistä syntymävuodeltaan, joten nuoruudesta asti hänen tuotoksiaan olen toki kuunnellut ja uraa seurannut, ainakin toisella silmällä.

Teos kertookin yhden ihmisen koko elämästä, sen eri puolista. Kun en ole mikään varsinainen fanittaja, en jaksanut tarkkaan lukea kaikkien biisien syntyhistorioita.

Kirjan  luettuani päällimmäiseksi jäi surullinen olo.

Ilmeisen fiksu ja lahjakas mies. Viina kuitenkin oli useimmiten suuressa roolissa. Oikeasti elämä vaikutti risaiselta. Ei sillä, takavuosikymmenten muusikoiden kertomuksista sai kuvan, että keikoilla milloin ketäkin kannettiin. Eipä ihme, että osa on myöhemmin kokonaan raitistunut, osa jo kuollut.

Osansa elämän risaisuuteen toi Juicen ilmeisen änkyrä luonne. Monet kuvasivatkin hänessä olleen kaksi puolta.

Kuten tiedetään, loppu tuli 56- vuotiaana, kun Juice lopetti välttämättömän dialyysissa käynnin.

" ..hänen kohtalokseen koitui ennemminkin henkilökohtainen voittamattomuuden tunne kuin omaehtoinen elämän päättäminen. Juice oli selvinnyt kuolemasta verraten monta kertaa, vakaasti hän uskoi päihittävänsä munuaissairautensakin. Keho kyllä parantaisi itsensä, kun se vain saisi siihen mahdollisuuden." (Risainen elämä 2014, 461)

Että sellainen uskomus älykkäällä miehellä!

Viimeiset sanat kirjan mukaan  olivat: " Anna viiniä". Ne oli osoitettu vaimolle.