Tähän olen tullut!

Wimma kannustaa minua äänekkäästi!

Polvinivelrikkoa esiintyy ikäryhmässä 65-74- vuotta naisista 18 %:lla. Naisilla se on yleisempi kuin miehillä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana naisilla on kuitenkin esiintyvyys vähentynyt.

Tämän ja paljon muuta luin Tuula Vainikaisen Nivelkirjasta.

Minäkin siis huomasin kuuluvani vähemmistöön. Polvinivelrikkoisten vähemmistöön.Olin luullut, että vaiva olisi yleisempi. Se yleistyy kuitenkin vasta vanhemmissa ikäryhmissä.

Jaa jaa. Olen ehkä vanhana syntynyt.

Kirjassa kerrotaan myös, että nivelrikko on kallis kansantauti niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Vuosittain yhteiskunnan rahasäkki kevenee miljardin euron verran.

Kalliit polveni!

Ja yhä kalliimmaksi ne tulevat, kun ylihuomenna joudun ( pääsen? olen ajautunut? olen hakeutunut?) leikkauspöydälle sahan ja muiden mukavien vempeleiden sekaan.

Huh huh.

Voin lohduttautua sillä, että jos asia olisi ollut ainoastaan ortopedeista kiinni, toinen takatassuni olisi leikattu jo lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Mutta olen oppinut tulemaan juttuun niiden oikuttelevien kinttujen kanssa.

Lähetteen Coxaan tehnyt lääkäri kysyi, mistä olen joutunut luopumaan polvinivelrikon takia. Spontaanisti vastasin, että en mistään.

Kun asiaa tarkemmin ajattelin, niin olen toki joutunut luopumaan kivuttomuudesta ja särkylääkkeettömistä päivistä ja öistä. Mutta lähtökohtani on kuitenkin ollut se, että minä määrään, mitä teen eivätkä koipeni määrää minua.

No jaa. Laskettelun lopetin jo monia vuosia sitten. Se nyt ei ollut kuitenkaan mikään uhraus. Ei ollut kyse suosikkilajistani enkä sitä edes usein harrastanut. Mitä nyt joskus lähinnä seuran vuoksi.

Tulotarkastuksessa sain mielenkiintoista "tsemppiä" anestesiahoitajalta.
Otsa kurtussa hän ensimmäiseksi kysyi: "Ja molemmat polvet leikataan samalla kertaa?" Myönsin näin olevan.
"Halusitteko niin?" Taas myönsin.
" Se on sitten kaksinkertainen kipu ja kaksinkertainen toipumisaika!"

Meinasin sanoa, että kiitti hitosti! ja sitäpaitsi, anestesiasta meidän oli tarkoitus puhua.

Ja enpä minä itse sitä "kaksinkertaista kipua" ehdottanut, vaan ortopedi. Se sopi minulle, koska olen kauhusta kankea koko touhua kohtaan. Sieluni eikä ruumiini varmaan kestäisi kahta kertaa tätä pelkoa ja jännitystä.

Ei sillä, ihan mahottomasti olen saanut tsemppitoivotuksia ystäviltä, tutuilta ja puolitutuiltakin, jos asia on jostakin käytännön syystä tullut esiin.

Nyt vain toivon, että mitään estettä (flunssaa, haavaa, märkäpaisetta, rakkoa ym.ym.) ei ehdi tulla minun ja leikkauksen väliin, niin että se siirtyisi eteenpäin.

Menisi hukkaan tämäkin jännityksessä eläminen. Ja monien peukut olisivat turhaan pystyssä.

Vanhus = neekeri tai mustalainen?

"Sana vanhus on tämän hetken vastine sanoille neekeri tai mustalainen."

Näin vahvasti näkee europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, joka toimii viikonloppuisin äitinsä omaishoitajana. ( Et-lehti 15/2014)

Ymmärsin niin, että vanhus- sana edustaa hänestä nyt sitä, mitä sanat neekeri tai mustalainen aikaisemmin.

Vaikka kuinka fundeeraan, en jaksa nähdä, että vanhus-sanaan liittyisi noin vahva stigma eli poltinmerkki. Voi toki olla, että suhteellisen nuorena eläkeläisenä vanhuuden tosiasiat eivät ole vielä vastaani koko voimallaan läjähtäneet.

Toki oman äitini kohdalla huomasin, että ystävät ja tuttavat kiertävät kaukaa, kun vanhuuteen tulee mukaan dementiaa. Hyvin ymmärrettävää toki. Moni varmasti miettii, miten suhtautua. Saattaapa toisen dementia kertoa sen tosiasian, että itselläkään ei ole siihenkään sairauteen rokotetta. Kaikki on mahdollista.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että vanhus-sana on nykyajan neekeri-sana, niin silloinhan koko sana pitäisi poistaa käytöstä ja asiakirjoista. Näinhän tehtiin neekerisanan kohdalla. Neekerinpusutkin ovat historiaa. Tosin niitä jollakin muulla nimellä kaupoista edelleen saa. Onneksi. Ovat ne sen verran hyviä.

No jaa. Näinhän sitä on yritetty tehdäkin. Puhutaan mieluummin senioreista, ikääntyneistä ja ties mistä. Edelleen sentään meikäläinenkin on vanhuuseläkkeellä. 

Pietikäistä harmittaa myös se hanakkuus, jolla ikääntyneiden ihmisoikeuksia karsitaan.
Vanhuksen itsemääräämisoikeuden kaventaminen on kyllä minustakin arkipäivää. Ja sitä tapahtuu niin läheisten kuin ammatti-ihmisten toimesta.

"Vanhusten itsemääräämisoikeuteen kuuluu myös oikeus tehdä vääriä valintoja". 

Hyvä Sirpa, hyvä havainto! Onkohan nyt näin, että niin minä kuin joku muukin saattaa ajatella, että vanhuus on samaa kuin viisaus. Silloinhan ei tee virhearviointeja, vai?

Vai voisiko se viisaus, vanhuudessakin, olla sitä, että huomattuaan tehneensä väärän valinnan, tekee korjausliikkeen ja ottaa opikseen.

Itse ainakin ihailen ihan oikeasti vanhoja ihmisiä, jotka rikkovat ympäristön iäkkäille asettamia raameja.

Tekevät ja toimivat. Jos siltä tuntuu. Meni syteen tai saveen.

Tässä jollakin männä viikolla kuuntelin esimerkiksi livenä rapmummo Eila Nevanrantaa. Ihan mummomaisen näköinen, vähän huonosti liikkuva. Mutta niin vain veti iloisen rytmikkäästi keinahdellen rappia.

Voiko siinä kuulijakaan muuta kuin ilahtua ja nauttia!

Aika on rahaa

Kävin ihotautilääkärillä. Vaivani oli pieni. Asian selvittämiseksi lääkärin tarvitsi vain vilkaista pientä kohtaa selässäni. Hoitona oli antibioottoresepti.

Lääkäri oli mukava. Juttelimme muun muassa hänen  anoppinsa leikkauksesta, kun satuin mainitsemaan omasta tulevasta leikkauksestani. Kyse ei kuitenkaan ollut iholeikkauksesta.

Aikaa meni noin viisitoista minuttia. Lasku kertoi kuitenkin, että aikaa meni puoleen tuntiin asti.

Toi on mitä fiksuin keksintö, että yksityislääkärin lasku määräytyy ajan mukaan. Ainakin toisen osapuolen kannalta.

Tähän "fiksuuteen" havahduin eka kerran muutama vuosi sitten.

Kävin uudella silmälääkärillä. Mukava, leppoisa mies. Kerroin, että lukiessani en tarvitse silmälaseja. Lääkäri osoittautui kirjallisuuden ystäväksi ja oli kiinnostunut siitä, mitä kirjoja olen viime aikoina lukenut. Meillä osoittautui olevan samanlaista kirjamakua. Vaihdoimme vilkkaasti mielipiteitä esimerkiksi kirjasta Sadan vuoden yksinäisyys.

Että oli mukava juttutuokio! Lukenut mies!

Kassalla vasta tajusin asian, kun sain maksaa pitemmän vastaanottoajan mukaan.

Pikkusen kenkutti oma tyhmyys. Kun vielä ihan nautin keskustelusta.

Entisellä gynekologillani oli tapana reilusti lisätä laskuun lisää haamuaikaa. Rupesin oikein kellosta katsomaan, miten kauan oikeasti olin sisällä. Reppana raukka kun olen, en koskaan arvannut kuitenkaan kyseenalaistaa laskujen summaa. Mitä nyt kassalla jotakin mussutin.

Vastapainoksi täytyy tunnustaa, että nykyinen gynekologini tuntee kellon.

En tiedä toimiiko osa lääkäreistä näin kaikkien potilaiden kanssa. Kun minusta on puhe, kyse ei ole ainakaan  pitkätukkaisen tai blondin höplöttämisestä.

Mutta koskeekohan tämä vain meitä niin sanotusti varttuneita? Höynäytetäänkö vain meitä?  Yksi "varttunut" ystäväni sai kymmenen minuutin lääkärikäynnistä maksun koko tunnista. Kyseessä oli toki tunnettu vanhusten lääkäri.Kai sitä voi tunnetusta nimestäkin maksaa. Eikö se muuten autohuollossakin alkaneelta tunnilta oteta koko tunnin maksu?

Että yhdenmukaista.

Voi tätä käytäntöä nyt ajatella myös ilon kautta.

Jahka vielä vanhenen ja raihnaistun niin, että kukaan ei jaksa jorinoitani kuunnella, tiedän, mihin voin mennä kertoilemaan elämästäni ja arjen tapahtumista.

Sen silmälääkärin nimen aion ainakin panna muistiin.

Jos nyt vielä muistaisin, minkä nimen panen muistiin.

"Aina ei voi olla kivaa ja karamelli suussa".

Otsakkeen ajatuksen on aikoinaan sanonut Helsingin Yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas- Järvinen.

Näinhän juttu realistisesti on.

Eilisessä postauksessani kommentoin kolumnisti Timo Harakkaa. Hänen mielestään töissä pitää olla kivaa, eläkkeellä ei saa olla kivaa, että väki pysyisi kyllin vanhaksi töissä.

Väitin vastaan sanoen, että sekä töissä että eläkkeellä olisi hyvä olla kivaa.

Nyt yön yli nukuttuani, haluaisin vähän korjata aatoksiani.

Ollaan sitten töissä tai eläkkeellä ei kaikenaikaa voi olla kivaa. Jos nyt vielä jotakin muistan työelämästä kahden vuoden eläkeläisyyden jälkeen, niin olihan siellä toisinaan kivaa, välillä jopa hauskaa. Toisinaan taas oli innostavaa, kiireistä, turhauttavaa,  stressaavaakin. Joskus jopa otti ankarasti ajatteluelimiin oma tai toisten toiminta. Eli kaikenlaisia tunteita liikkui, tilanteen ja oman mielialan mukaan.

Sama on eläkkeellä. En kyllä mitenkään voi sanoa, että olisi kaiken aikaa kivaa. Erlaisia harmeja ja suruja tulee vastaan tässäkin olotilassa.

Pari vuotta sitten luokkakokouksessa yksi eläkkeelle jäänyt kertoi, että hän on päättänyt, että nyt tekee vain kivoja asioita.

Jäin silloin jo miettimään, että jos minä tekisin vain kivoja asioita, aika vaikeaa se olisi. Missään tapauksessa en kävisi hammaslääkärissä. Siivoaminen ja pyykinpesukin saattaisi jäädä pois. Teen niitä, koska ne nyt on tehtävä, sen enenpää tunteilematta. On toki "kivaa", kun on siistiä ja puhtaita, silitettyjä vaatteita. En silti koskaan ajattele: "Onpa kivaa, kun saan ruveta siivoamaan, kun se on niin kivaa."

Koko kiva sana rupeaa maistumaan ällöltä, kun sitä tässä olen pyöritellyt. Mieleen tulee lähinnä lapsi, josta on kivaa saada tikkari, tai on kivaa kun saa valvoa myöhään.

Ehkä enemmänkin voisi olla kyse siitä, että työntekijä pohjimmiltaan tuntisi työnteon olevan mielekästä. Eläkeläinen tuntisi eläkeläiselämän mielekkääksi.

Monenlaiset tunteet voivat sitten seilata siellä laidasta laitaan. Elämään kuuluu monia sävyjä.

Välillä on varmasti kivaakin.

Jotain rajaa!

Postilaatikossa oli Telma-lehti. Vaikka se onkin työelämän lehti, ajattelin, että kai sitä voi eläkeläinenkin lueskella. Etenkin, jos tällä eläkeläisellä on pakkoneuroottinen tapa, että kaikki postilaatikosta löytyvä on vähintäänkin selattava läpi.

Ei olisi kannattanut lukea Telmaa.

Kun itse en näe mitään vikaa eläkkeellä olossa, silmiini suorastaan iski otsake " Eläkkeellä ei ole kivaa." Näin oli Timo Harakka nimennyt kolumninsa.

Tekstissä hän sanoo muun muassa: " Eläkkeellä ei saa olla kivaa, muuten Suomi tuhoutuu."
Jutun juoni oli se, että hänestä eläkeikää pitää nostaa ainakin 70 :een vuoteen. Utopistisesti hän kuvittelee, että työpaikkojen ikärasismi vähenee vain siten, että ihmiset ovat pitkään töissä.

Ja katin kontit sanon minä. Asenteiden muuttaminen ei ole noin yksinkertaista. Olisikin. Pitäisi ensin muuttaa koko nuoruutta ihannoivaa kulttuuria.

Kyllä Harakka asiaakin puhui. Tahi siis kirjoitti.

Hän peräänkuulutti yhteiskunnalta tilaa senioreille, jotka haluavat osallistua ja jakaa osaamistaan. Ja kukin saisi itse päättää, missä ja miten.

Myöskin hän haikaili eläkkeisiin samaa verotonta ansioitten suojaosaa, joka on saatu työttömyyskorvauksiin.

Hyvä, sanon minä.

Oikeutetusti hän kritisoi Valion toimitusjohtaja Pekka Laaksosen siirtymistä eläkkeelle 58- vuotiaana, perustelunaan " väsyttäminen".

"Eläkkeellä ei pidä olla kivaa, vaan töissä pitää olla kivaa." kirjoittaa Harakka.

Johan nyt! Joku tolkku sentään.

Töissä pitää olla kivaa ja eläkkeellä pitää olla kivaa, korjaan minä Harakan lausetta.

Vaikka kuka sen voi määrätä, että pitää ja pitää.

Kiva kuitenkin, jos näin on.

Meitähän riittää!

"Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus elää yhteisössään itseään kunnioittaen ja ilman nöyryytystä."

Tähän tapaan on kuulemma jo Aristoteles ajatellut yli 2300 vuotta sitten, väitti vanhuustutkija Jari Pirhonen. Pirhonen puhui Vanhus kotinsa vankina - yleisötilaisuudessa pääkirjasto Metsossa tänään.

Tämän itsekunnioituksen ja nyöryyttäsen puuttumisen tulisi toteutua myös vanhuksilla.

Siinäpä sitä onkin hommaa.

Meitä ikääntyneitä kun on Suomessakin vuosi vuodelta yhä enemmän. Tässä vähän tilastoa Pirhosta lainaten:

Yli 75 vuotiaita
- vuonna 2012 oli 464.000
- vuoden 2020 arvio 558.000

Yli 90 vuotiaita
- vuonna 2012 oli 43.000
- vuonna 2040 arvioidaan olevan kolminkertainen määrä

Sitten kun tuohon vielä lisätään meidät nuoremmat, 65-75 vuotiaat eläkeläiset, niin yli miljoonahan meitä nyt jo on.

Lukumääriä enemmän itseäni yllätti se, että yli 65-vuotiaista yli 70% asuu yksin. Tampereella yli 90-vuotiaistakin noin puolet asuu yksin. Siitä ei tällä kertaa ollut puhe, moniko tarvitsee ulkopuolista apua.

Yksin asumiseen iäkkäänä vaikuttaa tietysti leskeytyminen, mutta myös se, että tilastojen mukaan eläkeikäiset eroavat nykyään aikaisempaa useammin. Kai sitä täytyy ajatella, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hiukkasen tulee sellainen tunne, että ei sitten millään yhteiskunta kykene meistä kaikista huolehtimaan, sitten kun emme siihen itse täysin pysty. Jos säilyn hengissä, en ole vielä 2040 vuonna 75-vuotias. Kun olen suurinta ikäluokkaa, meitä on silloin vielä enemmän.

Tampereellakin kuulemma mietitään pää punaisena uudenlaisia vanhusten hoitotapoja. Kaupunki haki juuri lehti-ilmoituksella perheitä, jotka ottaisivat vanhuksia hoitoon. Apulaiskaupunginjohtaja Mikko Aaltonen vakuutti, että tällaisenkin hoidon hyvää toteutusta valvotaan.

"Millä resursseilla?" kysyi yksi rouva yleisöstä.

Samaa kysyn minä.

Ei taida olla vanhaksi tulemista.

Hohhoijaa.

Syksyn satoa

On aika. Siis katsoa, miten supersato on toteutunut. Supersatoahan, ainakin "supersatoa" ennustin keväällä tulevaksi. Olihan perunapeltoon tuotu lantakuorma.

No joo.

Perunoita kuokkiessani mietin, että onkohan tämäkin homma meidän ikääntyneiden favoriitti? Muisto jo lapsuudesta. Itse olen elänyt sitä aikaa, jolloin syksyllä koulusta oli muutaman päivän perunannostoloma.

Sitten kyllä muistin, että lehtijuttujen mukaan ainakin Helsingissä on kova kysyntä viljelyspalstoista. Sama taitaa olla Tampereella. Nuorempikin, tai ehkä nimenomaan, nuorempi väki niitä haluaa. Toinen juttu on sitten se, miten moni niissä perunaa viljelee, muut juurekset, vihannekset ja kukat voivat viedä voiton. Niin ehkä minäkin tekisin, jos viljelyalaa olisi vähän.

Perunoita meille tulee ilmeisesti turhankin paljon.  Nikola vei voiton Siiklistä, niin aikaisuudessa, kuin koossa ja jonkun mielestä maussakin.

Pavut, salaatit, persiljat ovat kasvaneet hyvin. Kesäkurpitsaa on syöty ihan kyllästymiseen asti. Punasipuleita, tai niiden jäännöksiä, joudun haeskelemaan rikkaruohon seasta. Sellaista se on, kun ei ole perannut tarpeeksi. Mies kokeili myös juuripersiljaa.En ole vielä perehtynyt, mitä siitä syödään. Juuriko? Maanpäällinen osa on ainakin komea.

Syksyllä sitä huomaa olevansa kuin orava, joka haluaa säilöä yhtä ja toista talven varalle. Välillä sitä jopa unohtaa, että hamstrata ei tarvitsisi niinkuin olisi kyseessä suurperhe.

Kun jonkun olisi ne hyvä sitten talven mittaan syödäkin.

Minä ja osa auringonkukkaviljelmästäni.

Kuuluuko?

"Kuuluuko sinne taakse? En aio ruveta kovalla äänellä puhumaan. Jos ei kuulu, tulkaa tänne eteen".

Näin sanaili uusi joogaopettajani ensimmäisellä tunnilla.

Näsinneulaan asti ei puheen tarvitsekaan kuulua.

Jummi, että oon kyllästynyt tuollaiseen "tulkaa eteen, jos ei kuulu" - juttuun. On kyse luennosta tai jumpasta, niin on kai tarkoitus, että puheen täytyisi kuulua salissa!

Puheoppiin kaikki mussuttajat ja hissuttajat!

Tälläkin tunnilla oli yli kolmekymmentä joogaajaa koulun liikuntasalissa  ja kuvitellaan sitten, että kaikki voisivat tulla eteen. Haloo!

Asiaan perehtymättömille tiedoksi, että joogaajat tarvitsevat mattonsa sekä tilaa joka puolelle ojennella raajojaan ilman, että ne tökkäävät jonkun toisen raajaan.

"Tulkaa eteen- kehotuksen" varjolla on sitten näköjään lupa ohjata tuntia niin hiljaa puhumalla, että ihan varmasti takana olijat eivät kuulleet. Itse olin salin keskipaikkeilla ja kuulin kyllä, mutta välillä sain terästää kuuloani.

No, joogaamista häiritsee liian kovalla äänellä puhuminen, voisi joku perustella.

Ja katin kontit, sanon minä, kokemuksen syvällä äänellä.

Normaalivoimakkainen puhe kyllä kuuluu, ei huutaa tarvitse. Huomattavasti enemmän häiritsee, jos ei kuule, mitä pitäisi tehdä ja joutuu kuikuilemaan ohjaajalta tai toisilta joogaajilta mallia.

Tästä närkästyksestä huolimatta aion mennä seuraavallekin tunnille. Entisen, hyvän, selkeä-äänisen joogaopen, tuntiajat eivät sopineet minulle. On sitä paitsi ihan virkistävää nähdä, miten eri lailla ohjaajat ohjaavat.

Mutta silti.

Jos puhut ihmisjoukoille, harjoittele äänen käyttöä.

Jooko?

Mielen taidot ikäihmisellä

Edellisessä postauksessa mainostin geropsykologi, psykoterapeutti Marja Saarenheimoa Vanhustyön keskusliitosta.

Jatkanpa edelleen hänen näkemystensä jakamista.

Ikääntyneille(kin) psykoterapia-asiakkaillaan Saarenheimo harjoituttaa mielen taitoja. Näihin kuuluu muun muassa kyky sietää epävarmuutta ja ajoittaista kärsimystä, näkökulman vaihtamista, tietoista hyväksyvää läsnäoloa (mindfulness) ja kykyä rauhoittaa itseään.

Arvokkaita taitoja kaikki arkielämässä, eikö vaan?

Jos omaisin riittävästi kykyä rauhoittaa itseäni, ei varmaankaan tarvitsisi ajautua kiihdytyskaistalle. Kiihdytyskaista oli viimeksi käytössä toissapäivänä, kun mies, joka meillä majailee, pesi kaatoallasta tiskiharjalla. Joku huusi kuin hinaaja.

Kelahan ei tue yli 60-vuotiaiden terapiaa.  Mielen taitojen harjoittelu siksi meillä useimmilla jää oman aktiivisuuden varaan. Hyvään alkuun jo pääsee, jos kiihdyttävässä tilanteessa rauhoittuu tietoiseen hengittämiseen. Ajatuksia ja tuntemuksia havainnoidaan, mutta sitten päästetään ne menemään, kuin lastut laineille tai ilmapallot taivaalle. Mindfulnessharjoituksista löytyy kyllä tietoa monesta lähteestä.

Nyt joku voi ajatella, kuten Saarenheimokin on  huomannut, että on liian vanha oppimaan tai että enää tässä iässä ei ole näillä taidoilla merkitystä.

Saahan sitä niinkin ajatella, mutta toisin ajattelu voisi olla hyödyllisempää.

Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan. Ihan arjen elämässä näillä taidoilla on merkitystä. Saarenheimonkin vanhin asiakas on 85- vuotias.

Kognitioiden eli muun muassa ajattelu- ja muistitaitojen ylläpito luo pohjaa mielen taitojen harjoittelulle.

Saarenheimo suositteli esimerkiksi laskuharjoituksia (kaksi sivua päivässä!), ääneen lukemista ja sudokuja. Ja paljon! Ne aktivoivat etuaivolahkoa.

Voi jesses! Onko tässä nyt ruvettava sudokoimaan ristisanojen sijasta! Kun ne numerot on niin tylsiä! On paljon mielenkiintoisempaa pohtia, tarkoittaako avainsana "tarmo" kenties Tarmo Mannia vai jotakin muuta. Siinä on sentään mielenkiintoa.

Lapsenlapsetkin ovat sen ikäisiä, että eivät kaipaa ääneenlukua. Kai sitä voisi löytää vapaaehtoistyön, jossa saa lukea ääneen.Tai sitten ruveta polottamaan kotona kirjaa lukiessaan.Se olisi helpoin ratkaisu.

Täytyy miettiä!

Nuorisokulttuurin kypsemmän iän versio ?

Runebergin lähde Ruovedellä. Vanha sekin  ja silti aina uusiutuva.

"Opiskelin " muutama viikko sitten muun muassa kolmannen iän kulttuuria maan mainion geropsykologin Marja Saarenheimon luennolla. Saarenheimo työskentelee Vanhustyön keskusliitossa. Mennessäni hänen luennoilleen, olen aina valmiiksi virittynyt suurin odotuksin. Ja koskaan en ole pettynyt! Ollapa näitä marjasaarenheimoja enemmänkin tässä maassa.

Mutta jotakin itse sisällöstä.

Tutkimusten mukaan kolmannen iän kulttuuria voidaan kuvata neljällä asialla:

1. Kiireen etiikka : aktiivisuus, matkustelu, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen.

No juu. Allekirjoitan tuon aktiivisuuden, hyvinvoinnista huolehtimisen ja maltillisen matkustelun. Kiireestä en enää mitään tiedä.

Mielenkiintoinen olikin Saarenheimon esittämä näkemys, että pitäessään itsensä kiireisenä eläkeläiset siten ikäänkuin oikeuttavat "vapaaherrana" tai "-herrattarena " olonsa.

Ilmankos en ole kiireinen. Ihan hyvällä omallatunnolla pidän loputtomia "vapaapäiviäni". Ihan asiallisessa iässä niille lähdin. Ja töitäkin tein ennen sitä.

Olen itse kyllä ajatellut kohdatessani kiireitään valittelevan eläkeläisen, että kyse on enemmänkin itsetehostuksesta: olen edelleenkin tärkeä henkilö, ilman virkaanikin.

Saattaapi olla, että nämä kaksi asiaa kytkeytyvät toisiinsa.

2. Perinteisen vanhuuden vastustaminen.

En tunnusta. Sen tunnustan, että en halua mitään vanhan ihmisen sabluunaa, johon pitäisi solahtaa. Kiikustuolissa sukan kutomisessa ei ole silti mitään vikaa.

3. Vanhenemisen mallien hakeminen enemmän omasta nuoruudesta tai itseä nuoremmilta ikäpolvilta, ei edeltäviltä sukupolvilta.

Mitäpä tuohon sanoisi. Niin kovin kummallista nuorisokulttuuria ei maaseudulla nuoruudessani ollut. Toki edelleen tykkään Beatleseista ja Paul Ankasta. Mutta sehän nyt on selvä. Tukkaani en tupeeraa. Vaatemuotikin on vähän muuttunut.

4. "Konsumeristinen kvartetti": valinnan vapaus, mielihyvä, autonomia ja itseilmaisu.

Täytyi oikein tarkistaa, mitä toi konsumeristinen tarkoittaa. Tarkoittaa talouden näkemystä, jonka mukaan kulutus on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Heitän nyt kuitenkin tuon kulutusnäkemyksen sivuun ja "luen" vain nuo neljä viimeistä sanaa.

Silloin voin sanoa: just näin. Tosin mies, joka meillä asuu (kuten Kai Lehtinen varmaankin sanoisi), osin yritttää rajoittaa vapauttani, autonomiaani ja itseilmaisuanikin. 

Yölläkin pitää lukea kirjaa mahdollisimman hiljaa, että mies saisi nukkua. Ja mies valittaa iPadini häiritsevän häntä kilahtelullaan  keskellä yötä. Vaan, koska olen autonominen ja vapaa, en poista vempaintani makuuhuoneesta.

Siihen antaa oikeuden kolmas ikäni, johon miehellä on vielä matkaa.

Oisko tämä nyt sitten sitä nuoruuden kypsempää versiota?