Nelisen vuotta sitten hän teki ensimmäisen rapin lähipuiston roskaisuudesta ja meni esittämään sitä puistoon. Ystävä pyysi paikalle television. Sitten kävikin vähän kuin saduissa: ura esiintyvänä ja levyttävänä taiteilija alkoi.
Eila Nevanranta on minusta hyvä esikuva vanhenemisesta. Ihailen hänen rohkeuttaan ja positiivista estottomuuttaan. Minusta ei taitaisi olla menemään edes läheiseen leikkipuistoon tuotoksiani julkisesti esittelemään. Ei edes ilman television kuvaajaa.
Nevanranta sanookin olleensa aina vähän anarkisti.
Asenteetkin näyttävät olevan kohdallaan:
"Vanhuus tulee kaikille. On itsestä kiinni, miten vaivoihin suhtautuu. Yritän suhtautua huumorilla." (AL 27.4.14)
Sanojen opettelun hän kokee työlääksi. Keikalla ne sitten välillä unohtuvatkin.
"Sanon vain, että nyt mummo sössi".
Juuri noin. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.
Voisin vallan kadehtia Eila Nevanrantaa, monestakin syystä. Siis voisin, ellei kateuden sanottaisi vievän kalojakin vesistä.
En uskalla riskeerata. Mies osti juuri mökille uuden kalaverkon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti