Kulttuuria pukkaa

Kuvat Andy Warholin teoksista , kirjasta Andy Warhol an american story

Tunnustan.

En tuntenut mitään vetoa mennä Andy Warholin taiteiden näyttelyyn Sara Hildenin taidemuseoon.

Tunnustaisin, ellei se saisi minua näyttämään moukalta, että säilykepurkin kuvaamista ja kuvan esille asettamista en pidä kovinkaan suurena taiteellisena tekona.

Itse Andy Warhol on myös sanonut, että hän ei ole taiteilija.

Menin kuitenkin. Tänään, viimeisenä aukiolopäivänä, mutta menin kuitenkin.

Ajattelin, että kaiketi kuuluisi yleissivistykseen mennä näin kuuluisan hepun tuotteita katsomaan, kun ne tuodaan melkein kotiovelle. Tai ainakin Tampereelle.

 Kovin moni oli myös viime hetkellä liikkeellä. Ovelle asti oli jatkuvasti lippuluukulle jono.

Kerrankin pääsimme ystäväni kanssa kulttuuria harrastamaan muidenkin kuin ikääntyneiden kanssa. Meitä vähän pitempään eläneitä kun pääasiassa riittää teatterissa, sinfoniakonserteissa, oopperassa, elokuvissakin. Täällä sitä vastoin oli kaikenikäisiä, ihan vauvoista varttuneisiin.

Kannatti mennä.

Opastuksen ansiosta sain hyvän kuvan, paitsi teoksista, myös Warholista ja hänen elämästään. Jotain jujua olin näkevinäni omakuvissa ja useissa muissakin töissä.

Ei ehkä kuitenkaan ihan turha heppu.

Oppaan mukaan kyse oli ristiriitaisesta, monesti yksinäisestä ja rankkaa elämää eläneestä miehestä. Lisäisin tähän myös epäsovinnaisuuden ja rohkeuden, jopa hullun rohkeuden.

Noin 40 000 ihmistä on kahden kuukauden aikana tutustunut näyttelyyn. Tavanomainen vuosittainen kävijämäärä taidemuseossa on kuulemma 20 000.

Andy-pojalla on ollut siis hyvä vetovoima. Veti lopulta meikäläisenkin, vaikka yritin vastaan hangoitella.
Epämukavuusalueelle meneminen ei välttämättä olekaan epämukavaa.

 Hyvä näin.

Supersatoa odotellessa

Perunavaon teossa Saksasta saapunut vetohärkä ja härän ohjastaja.

Luin päivänä muutamana lehtijutun, jossa kerrottiin, että itse tekeminen yleistyy. Halutaan viljellä itse, tehdä itse tarvittavia esineitä. Kova kysyntä kaupungeissakin on viljelypalstoista.

Pyörä on siis keksitty uudelleen. Eipä tuota historiassa tarvitse kovin kauas mennä, kun omavaraisuus oli tavallista ja jopa pakollista, että leivän syrjässä jotenkin pysyisi.

Mekin ehdimme ennen superhelteitä ja nyt olevaa jäätymiskautta laittamaan perunat ja siemenet maahan mökillä. Jokakeväinen juttu.

Mies on innokas siementen maahan laittaja. Perkuuseen hän ei sitten osallistu. Arvata saattaa, kuka sen tekee - jos kukaan. Kysynpä vain, meneekö hommat tasajaolla.

Toisaalta. Tulos on aika sama, perkaa tai ei. Salaatti saattaa kasvaa - paitsi viime kesänä. Porkkanat ovat syksyllä korkeintaan viisisenttisiä. Purjot ovat vähän pulskistuneet. Tilli saattaa tuottaa pari vartta. Sipuli on menestynyt hyvin, jos syksyllä pellosta saa saman verran kuin sinne keväällä laittoi. Pavut ja herneet sen sijaan menestyvät.

Perunasadonkin kanssa on vähän niin ja näin. Isäni, joka aikoinaan viljeli samaa perunapeltoa, sai aikaan aina hyviä ja isoja perunoita ja yleensä paljon. Meillä perunoita tulee tai sitten ei. Syystä tai toisesta jäävät yleensä pieniksi. Kaikista ei näköjään ole perunan viljelijöiksi. Jos mies saisi yksin päättää, perunat jäisivät laittamatta.Toistaiseksi on kuitenkin suostunut hommaan. Minä taas ajattelen,että on se juhlaa saada kesällä omat, maukkaat uudet perunat suoraan maasta. Tänä keväänä uutta toivoa antaa maahan tuotu lantakuorma.

Loppuhan viljelyhommalle tulee jossakin vaiheessa. Ikä aikanaan tekee tehtävänsä, ellei sitten tauti ehdi ensin.

Niin kauan kuin kykenee, huonomminkin aikaa voisi viettää kuin peruna- ja ryytimaalla. Jotain satoa tulee perunamaaltakin joka tapauksessa. Elleivät sitten myyrät ole ehtineet perunavakoon ensin. Tai rutto. Tai kuivuus. Tai liika märkyys. Kun tarpeeksi jaksaa  kuokkia, joka vuosi sieltä löytää kuitenkin maukkaita perunoita ateriaksi asti.

Reissussa sattuu ja tapahtuu

Jos haluat pientä jännitystä arkielämääsi, lähde vieraaksi siskon tytön häihin Saksan maalle. Lennä Finnairilla ensin Tampereelta Helsinkiin ja sitten Helsingistä Frankfurtiin. Mene sitten Frankfurtista junalla Mannheimiin.

Kas näin se tapahtuu.

Ruumaan meneviin laukkuihin pakataan juhlatamineet ja ohjelman rekvisiitta. Eivät olisi sopineet käsimatkatavaroihin.

Odottelemme Tampere-Pirkkalan lentokentällä koneen lähtöä Helsinkiin. Koneen saapuminen Tampereelle  on myöhässä. No, sattuuhan sitä, onhan meillä ruhtinaalliset puolitoista tuntia vaihtoaikaa Helsingissä.

Kone lähtee Tampereelta 50 minuuttia myöhässä. Koneessa kuulutetaan pitkä liuta jatkolentokohteita, joihin kone on jo lähtenyt ja matkustajat siten myöhästyneet. Frankfurt on niiden kohteiden joukossa, joista sanotaan: "Mahdollisesti ehditte jatkolennolle."

Ehtivätkö laukutkin, kysymme? Eivät todennäköisesti.

Ihan kiva. Onpa eka kerta kun esiinnymme häissä farkuissa ja t-paidassa.

Arvelemme ehtivämme jatkolennolle. Usko on koetuksella, kun Helsingin kentällä odotamme viisi minuuttia portaita koneen viereen. Ja vielä bussimatkakin.

Niinhän se käy, että kymmenen minuuttia ennen koneen lähtöaikaa olemme portilla. Tosin portti on jo suljettu ja kone rullamassa kiitoradalla.

Ei muuta kuin jonoon muiden epäonnisten kanssa.

Onni kääntyy. Finnairin virkailija löytää Lufthansan koneesta vielä pari vapaata paikkaa samalle illalle.

Mutta. Todennäköistä on, että laukut eivät ehdi koneeseen.

Järkemme ei käsitä, miten ne eivät ehtisi, kun lähtöön on vielä tunti. Emme kuitenkaan urputa mitään siitä, ettei paikkojakin viedä pois.

Suunnittelemme, että  aamulla Mannheimissa hyökkäämme ensimmäiseen kauppaan Visaa heilutellen. Pakollinen shoppailu tässä tilanteessa ei kyllä houkuta pätkääkään.

Franfurtin kentällä hypin tasajalkaa, kun jo kaukaa näen, että vaaleanpunainen prinsessalaukkuni keikkuu hihnalla. Hurraa!

Loppu siis hyvin. Matka viivästyi vain parilla tunnilla.

Seuraavana päivänä tosin myähästely jatkuu. Myöhästymme kirkosta. Onhan se komeeta, kun koko kööri odottaa seremonian alkamista, kun me lopulta talsimme toiseksi etummaiseen penkkiin.

Tähän myöhästymiseen oli syynä morsiamen setä, jonka kyydissä kirkkoon menimme. Hän ei onnistunut löytämään autoaan hotellin parkkitasoilta. Kun hän löysi auton, täytyi vielä löytää vaimo, joka oli mennyt etsimään häntä ja autoa.

Tämän häämatkan kyllä muistamme!

Häitäkin juhlimme toista kellon ympärystä ja tanssasimme hiki lentäen.

Ja kyllä! Morsian oli ihan oikeasti kaunis superkauniissa puvussaan..

Entä sulhanen? Komea tietenkin, mutta onko sulhasella häissä niin väliä!

Lainaa vain?

Paransin eilen maailmaa usemman tunnin kahden ystävän seurassa. Possun poskien syömisen lomassa juttua riitti. Puheet liikkuivat omista kuulumisista maailman tapahtumiin. Puhuttiin välillä niin sanottuja vakavia ja välillä ihan hömppää, kuten tapanamme on.


"Kuusikymppiä täytettyäni tajusin, että tästä eteenpäin elän laina-aikaa."

Näin totesi toinen ystäväni, joka on nyt vuoden elänyt tätä laina-aikaansa.

Ymmärsimme hyvin, mitä hän tarkoittaa. Ikää kun tulee lisää, yhä useampi ystävä, tuttava siirtyy "tuon ilmaisiin". Millainen on oma tulevaisuus ja onko sitä, sitä meistä ei tiedä kukaan.

Jäin miettimään laina-ajatusta vielä kotiin tultuanikin.

Jos elämme laina-ajalla, keneltä se on lainattu? Laina pitäisi myös aina palauttaa, hyvien tapojen mukaan. Kenelle ja koska?

Koko elämän voi nähdä myös lahjana. Voisiko ajatella, että ikääntyvän/ikääntyneen elinvuodet ovat erityislahjaa?  Jos vielä saa elää kutakuinkin terveenä, sehän on jo superlahja!

Kun lahja saadaan, joku sen antaa. Kuka on näiden lahjojen antaja, sen saanee jokainen päättää itse.

Auschwitz - muistutus julmuudesta

"Arbeit macht frei. " Työ tekee vapaaksi, lukee portin yläpuolella.

Olin Puolassa viiden päivän reissulla. Halusin matkallani ehdottomasti käydä Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleireissä, kun siihen oli tilaisuus.

Kaikki eivät halua. Joku sanoi tietävänsä, että paikka on hänelle liian ahdistava. Ymmärrän sen. Silloin on hyvä jättää käynti väliin.

Erään mielestä keskitysleirikäynnit ovat kauhulla mässäilyä. Tätä näkemystä en ymmärrä, enkä käyntikokemukseni jälkeenkään jaa. Tosiasiat puhuvat julmaa kieltään. Mutta mässäilyä? Enpä moista nähnyt, kuullut tai aistinut.

Hiljaiseksi nähty ja kuultu jättää. Ihmisen julmuudella ja siihen sisältyvällä kekseliäisyydellä ei ole rajoja. Olisi hyvä, jos voisi sanoa, että onneksi se on mennyttä aikaa. Tuskinpa näin on, kun maailman uutisia on seurannut. Natsisaksan teoista ei ole otettu opiksi.

Onko siis ihminen pohjimmiltaan paha? Haluan kuitenkin uskoa, että pääasiassa näin ei ole.

Junavaunu, jossa leiriin tulijat matkustivat, jo siellä epäinhimillisissä oloissa. Vartinan koppi on edessä.

Opas kertoi, että matkustajat joutuivat itse maksamaan junalippunsa. Leirille päästyään heidän piti kirjoittaa kortti omaisilleen, että ovat perillä. Täten saksalaiset saivat selville uusien haettavien osoitteita.

Lasivitriineissä oli kasoittain vangittujen omaisuutta: matkalaukkuja, vaatteita, kenkiä, taloustavaroita ym.

Monen matkan pää oli kaasutuksen jälkeen krematorio.

 

Ikä ei ole este, eikä välttämättä edes hidaste

Lähes kahdeksankymppinen rap-mummo Eila Nevanranta valmistelee uutta levyä. Aiheena on muun muassa anti-age- tuotteiden kritisointi.

Nelisen vuotta sitten hän teki ensimmäisen rapin lähipuiston roskaisuudesta ja meni esittämään sitä puistoon. Ystävä pyysi paikalle television. Sitten kävikin vähän kuin saduissa: ura esiintyvänä ja levyttävänä taiteilija alkoi.

Eila Nevanranta on minusta hyvä esikuva vanhenemisesta. Ihailen hänen rohkeuttaan ja positiivista estottomuuttaan. Minusta ei taitaisi olla menemään edes läheiseen leikkipuistoon tuotoksiani julkisesti esittelemään. Ei edes ilman television kuvaajaa.

Nevanranta sanookin olleensa aina vähän anarkisti.

Asenteetkin näyttävät olevan kohdallaan:
"Vanhuus tulee kaikille. On itsestä kiinni, miten vaivoihin suhtautuu. Yritän suhtautua huumorilla." (AL 27.4.14)

Sanojen opettelun hän kokee työlääksi. Keikalla ne sitten välillä unohtuvatkin.
"Sanon vain, että nyt mummo sössi".

Juuri noin. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

Voisin vallan kadehtia Eila Nevanrantaa, monestakin syystä. Siis voisin, ellei kateuden sanottaisi vievän kalojakin vesistä.

En uskalla riskeerata. Mies osti juuri mökille uuden kalaverkon.

Karismaattinen Santtu-Matias

Myönnetään.

Toistan itseäni.

Mutta minkäs voin, kun taas vappuaattona koin niin hyvää mieltä tuottavan kokemuksen.

Olen jo aikaisemmin hehkuttanut Tampereen Filharmonian kapellimestaria, Santtu-Matias Rouvalia. Hän on viime syksystä asti ollut tässä toimessa ja hurmannut minut ja monet, monet muut.

Hurmaantuminen näkyy siinä, että hänen aikanaan konsertit ovat jo hyvissä ajoin loppuunmyytyjä. Vappupäivän konsertti oli loppuunvarattu jo ennenkuin edes ohjelmistoa oli julkaistu. Aatolle järjestetty lisäkonsertti myytiin myös loppuun.

Siis noin neljä tuhatta oli meitä onnellisia, jotka saimme konsertista nauttia.

Eilen konsertissa villinä taputtaessani mietin Rouvalin suosion salaisuutta.

Asiantuntijat järjestää kehuvat hänen työskentelyään, ulkomaisia asiantuntijoita myöten.

Tavallisena musiikin kuuntelija en uskalla väittää, että nautintooni erityisesti vaikuttaisi kapellimestarin tyyli. Uskon lisäksi meitä olevan muitakin samanlaisia.

Ajattelen, että musiikin lisäksi viehtymyksemme syynä on nimenomaan nuoren, alle kolmikymppisen Santtu-Matiaksen olemisen tapa ja tyyli, jolla hän juontaa konsertteja.

Siinä on välitön, pönöttämätön naapurin poika. Meille senioreille hän voisi olla vaikka oma poika tai lapsen lapsi.

Kapellimestarin roolissaankin hän tuntuu juonnoissaan toimivan hyvin spontaanisti .
 " On niin kuuma, kun on tämä hemmetin jakkupuku päällä."
Kun lapsen pientä itkua kuului konsertissa, Santtu-Matias sanoi kesken juontonsa: "Onko tuo meidän Oliver?"

Hän jutustelee ikäänkuin olisi joku meistä. Välillä tulee turhankin löysää juttua, sammakoita suusta. Taas ihan kuin meillä itse kullakin. Häneen on siis helppo samaistua.

Siltikin ajattelen, että tärkein juttu on hänen innostunut, utelias, positiivinen otteensa asioihin. Jo aikaisemmin kirjoitin kai jotakin sen tapaista, että hän energisoi koko salin.

 Ja se on paljon se!

Uskallan väittää, että hyvän musiikin lisäksi nimenomaan siitä johtuivat eilisetkin piiiiiitkät aplodit, joita koko sali antoi seisomaan nousten.

Uskallanpa puhua jopa karismasta.

Mistään konsertista en ole tullut niin hyvillä mielin, niin voimaantuneena, niin paljon saaneena kuin Santtu-Matiaksen konserteista. En ainakaan muista.

Kiitos Santtu-Matias!

Saatan olla vähän höynähtänyt. Jos näinkin on, niin höynähtäneenä on hyvä olla!