Elossa tänään, entä huomenna?

Joulunaikaani on mustan raidan tuonut turkulaisen ystäväni Sallin odottamaton kuolema. Syyskuun lopulla olimme yhdessä teatterissa. Eipä olisi voinut silloin mielessäkään käydä, että se tulee olemaan viimeinen tapaamisemme. On vaikea kuvitella, että eloisa, touhukas, melkein taukoamatta juttua suoltava Salli on oikeasti poissa, 67-vuotiaana. Hän oli niin vahvasti elossa.
Näitä muistutuksia elämänlangan ohuudesta tulee toki ikääntyessä yhä useammin. Ne koskettavat paitsi siksi, että ystävä on poissa, myös siksi, että oma kuolevaisuus tulee niin liki. Esikoisen kanssa oli taas kerran juttua siitä, miten tärkeää olisi tehdä asioita ajoissa selväksi, jos kuolema tulee yllättäen. Läheisten tärkeyttä ja rakkauttani heihin olenkin yrittänyt tuoda usein esiin. Esikoinen otti esiin myös keskustelun käytännön asioista kuten  hautajaisjärjestelyistä. Jälkeen jääneitä kun omassa järkytyksessään helpottaisi, jos olisi jo valmis toive, millaiset hautajaiset voisivat olla. Esikoinen totesi, että kyllä hän toki tietääkin, mitä toivoisin. Kun kysyin, mitä hän sitten arvelee, heti meni pieleen. Eipä sillä, että ne nyt olisivat kyseisessä tilanteessa tärkeimpiä asioita, ainakaan jo maailmasta poistuneelle.
Jo vuosikymmeniä sitten minua kosketti seuraava Helinä Siikalan runo, joka edelleen puhuttelee:

Sanat edelleen sanomatta
Silti en vaikene
Rakkaamme kuolevat meiltä pois
Emme koskaan ennätä sanoinemme
odotamme oikeaa, parempaa hetkeä
Ei sitä tule, ei ole parempaa hetkeä
On vain tämä, tässä ja nyt
Siksi en vaikene
annan kasvojen aueta, silmien ja suun
Sinua en päästä ohitseni
Saatan lakata, saatan mennä pois
jos niin tahdot, menenkin,
mutta ohitseni et pääse
Kosketan sinua,
niin että, jos kuolisitkin

Hyvää matkaa, Salli!

Joulun rauhaa ja melskettä Bsysselistä

Joulu on sujunut tänä vuonna lastenlasten jouluun osallistuen Brysselissä. Tosin Mummeli on saanut soitella toista viulua, kun Kuopus, Kultatytön ja Kultapojan Tupeliksi tai Pupuksi tai Tupsuksi kutsuma on saanut ensisijaisen huomion. Hyvin sen olen kestänyt. Tupeli kun on harvinaisempi vieras talossa ja toki touhuaa täysillä koko ajan lasten kanssa.
Joulun rauhaosuutta oli muun muassa osallistuminen Merimieskirkon aaton hartauteen. Aattona tosin vettä tuli ihan kiitettävästi, vaikka lämmintä oli jotain 7-8 astetta. Joulupukin käynnin jälkeen rauhasta ei sitten ollut tietoakaan, kun lahjoja avatessa alkoi kiljahtelu, kuten yleensä lapsiperheissä. Tapanin iltana ahtauduimme keskustaan Grande Placelle ihailemaan valoshouta. Upea oli! Manneken Piss tuli taas kerran katsastettua.Tällä kertaa pikku kaverilla oli juoksuttamineet päällä. Patsaan nimeä kantava juoksutapahtuma olikin juuri kaduilla menossa, punaiset tonttulakit olivat juoksijoille päässä. Täytyi taas Googlesta kerrata pissaavan poikapatsaan historia, kun Kultatyttö sitä kyseli. Patsaan alkuperästä on kaksi tarinaa. Toisen mukaan pikkupoika sammutti 1600-luvulla vihollisen kaupunkiin heittämän pommin sytytyslangan pissaamalla. Toinen tarina kertoo, että rikas porvari oli

nykyiseltä patsaan paikalta löytänyt kadoksissa olleen pikkupoikansa ja siksi lahjoitti patsaan. Niin tai näin, tarina on kaunis. Patsashan on Brysselin maamerkki, niin pienikokoinen kuin onkin. Vaatevarasto on kuitenkin iso, toistasataa asua ja asuilla on myös hoitajansa.
Placelle Sainte Catherinella oli sitten varsinaiset joulumarkkinat! Valoja ja kojuja vierivieressä, maailmanpyörä ja luistinrata, joihin molempiin oli pitkät jonot. Tunku oli sitä luokkaa, että en muista moista aikoihin kokeneeni. Yhtään ärtynyttä ihmistä en silti tavannut. Tuli mieleeni varttuneempi pariskunta joulun alla yhdessä kaupassa kotikonnuillani. Jouduin ohittamaan heidät kärryjeni kanssa, jolloin he joutuivat hieman väistämään. Kun olin ohittamassa heitä uudelleen toisella käytävällä, nainen totesi miehelle:Nyt se on taas meidän takana, väistytään. Mutta jos se vielä tulee ei väistytä.---- Ja meidän lisäksemme ihmisiä oli tosi vähän. Meitä on siis ihan joka junaan ja joku jää tunnetusti asemallekin!
- Tällä "markkinareissulla" minut painostettiin sitten osterin maistamiseenkin, jonka olen tähän asti välttänyt. Siinähän sen kurkkuunsa kulautti ja lähinnä sitruunan maku jäi suuhun.

Pelkkiä sirkushuveja!

Tuli tehtyä etelän matka! Siis ihan Helsinkiin asti. Vuosia sitten sain siskon tytöltä synttärilahjaksi etelän matkan - edestakaisen junalipun Toijalaan. Senkin reissun tietysti tein, kun kerran ilmaiseksi pääsin. Tällä kertaa Hesaan jouduin ihan itse maksamaan. Selvisi reissussa sellainenkin asia, että lipputoimistosta ostaen lippu maksaa euron enmmän, jos matkustaa samana päivänä. Tällainen muutos on tullut kesäkuun alussa. Kuka se sanoikaan, että matkustelu avartaa. Studio Pasilassa olin ystävän kanssa katsomassa Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelijöinä Marja Larivaara ja Eero Aho. Ahoa fanitan suurella sydämellä, mutta Larivaaraan suhtauduin epäillen. Havaitsin kyllä sitten, että en ole häntä teatterin lavalla edes koskaan nähnyt. Mielikuva näyttelijän työstä on syntynyt vain ilmeisesti lehtijuttujen perusteella. Esitys oli intensiivinen, vaikuttava, otteessaan pitävä kaiken aikaa ja etenkin loppu oli yllättävä. Kaikki näyttämöllä nähty oli kyllä uskottavaa ja elämälle tuttua. Sympatiani olivat aika lailla näytelmän Johanin puolella, hän kun oli lähes kaiken aikaa ihan pihalla itsessään ja omassa elämässään. Näytelmän Mariannessa näkyi naisen kyky löytää voimia ja vahvuutta kipeässäkin tilanteessa.  Nähdyt aiheet ja tapahtumat elivät mielessämme ja jutuissamme pikkutunneille asti. Yritimme ystävän kanssa jälkeenpäin miettiä esityksen premissiä eli pääsanomaa. Mitään yhtä oikeaa, kristallinkirkasta ei mielestäni löytynyt, jotain yritelmiä kuitenkin. Yksi voisi olla: Ihmisen on ensin kohdattava ja kestettävä oma syvä yksinäisyytensä ennenkuin voi elää tyydyttävässä suhteessa toisen kanssa. Toinen yritelmä voisi olla: Kukaan ei oikeastaan tunne itseään, vielä vähemmän toista.
Tätä esitystä voisin kovasti suositella, ellen olisi tyystin lopettanut tällaisia suosituksia. Lopetin ne sen jälkeen, kun suosittelujeni perusteella pari ystävää meni teatteriin ja heistä esitys olikin kehnoista kehnoin. Opin kerrasta, että yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta ja kolmas ei mistään. Miksipä siis ketään kehoittaisin menemään oman kokemukseni perusteella minnekään!
Tänään minulla oli Hesassa vielä taidetreffit itseni kanssa. Olin Ateneumissa katsomassa Rafael Wardin näyttelyä. Hänen tauluistaan mie tykkään! Näyttelyssä tuli itselleni aikaisempaa laajempi käsitys hänen taiteestaan. Hänellä oli 1950-luvulta joitain aika "vähävärisiä" tauluja ja myöskin asetelmia. Uusimmat teokset olivat mustia. Eniten ehkä pidin hänen maalauksistaan hoitokodin ihmisistä. Jostakin esitteestä luin Wardin sanoneen, että "koska maalaan elämää, maalaan ihmisiä." Wardin ihmiset eivät ole kovin selväpiirteisiä, mutta usein värikylläisiä.- Nämä nyt ovat tällaisia, taidetta täysin ymmärtämättömän ihmisen subjektiivisiä ajatuksia. Kun lähdin Ateneumista, bongasin kadulla itse taiteilija Wardin. Pölähdin tietysti häntä kiittelemään näyttelystä. Siinä ja siinä, että en pyytänyt häntä kanssani "kaverikuvaan", eikös silleen kuuluisi tehdä, kun tapaa jonkun suosikkinsa?

Vanhat vaikuttavat?

Vanhuspalvelulaki määrää vähentämään laitoshoitoa ja panostamaan vanhusten asumiseen omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Hyvä näin, ellei mennä samalla ojasta allikkoon. Muistelenpa vain aikain taakse, jolloin isolla kädellä vähennettiin mielisairaalapaikkoja ja sairaalahoitoon pääseminen siten vaikeutui. Kuinkas kävikään, avohoitoa ei kehitetty vastaavasti ja mielenterveyspotilaista osa joutui tyhjän päälle. En tiedä, onko tilanne nyt jo sillä saralla korjaantunut, toivon niin. Toivoa sopii myös, että vanhusten hoidossa näin ei tapahtuisi. Tampereen kaupungin tiedotuslehdessä 5/2013 ainakin kovasti lupaillaan. Muun muassa kotona asuvien vanhusten suun terveyteen ja ravitsemukseen luvataan jo ensi vuonna erityisesti kiinnittää huomiota. Miten se käytännössä tapahtuu,sitä ei kerrota. Kotikuntoutustakin on luvassa. "Muutoksilla pyritään lisäämään myös ikäihmisten itsemääräämisoikeutta", kerrotaan ja korostetaan yksilöllisiä tarpeita. Hyviä asioita, toivottavasti rahaa ja sitä myöten työntekijöitä saadaan riittävästi. Tutkitun tiedonkin mukaan tiedetään, että useimmat ikäihmiset haluavat asua kotona.Toteutetaankohan itsemääräämisoikeutta myös niiden kohdalla, jotka esimerkiksi turvattomuudentunteen takia eivät uskaltaisi enää kotonaan asua? Hyväkään kotipalveluhoito kun ei voi olla ympärivuorokautista. Kotona asumista ei tulisi tunkea kuin käärmettä pyssyyn. Tästä eräällä tuttavallani on ikäviä kokemuksia parin vuoden takaa.(jääköön paikkakunta sanomatta). Hänen äitinsä kotiutettiin sairaalasta, vaikka äiti ja omaiset olivat sitä mieltä, että hän ei siellä kykene yksin asumaan. Täytyi kuulemma saada ensin näyttö, että ei pysty. Siksi kukaan omainen ei saanut mennä vanhuksen kotiin auttamaan. Näyttö saatiin: jo ensimmäisenä yönä vanhus kaatui kotonaan. Vastaavanlaisesta tapauksesta oli sitten samoihin aikoihin yleisönosastokirjoitus Hesarissa. Kyse ei siis ollut yksittäistapauksesta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tuota vanhuksen itsemääräämisoikeutta käytännössä toteutetaan ja millaisten asioiden suhteen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä helpompi usein hänen ylitsensä on kävellä, on kyse sitten läheisistä tai hoitohenkilökunnasta.
---Tampereen vanhusneuvosto on valinnut tamperelaiseksi vanhaksi vaikuttajaksi eläkkeellä olevan liikuntaneuvojan ja kulttuuriohjaajan, Tuula Kivistön. Hän ohjaa edelleen monenlaisia kerhoja ja ryhmiä. Vaikuttaa siis oikeasti monen ikääntyneen elämään eri tavoin.
---- Vielä lehtikatsausta. Psykologi Pirkko Lahti (Mielenterveys 4/13) kertoo ajatuksestaan arjen nobelistista. Ihminen vaikuttaa arjen teoillaan huomaamattaankin.Jos nyt oikein ymmärsin Pirkko Lahden ajatuksen, niin hänestä arjen teot olisivat Nobelin arvoisia. No niitä virallisia palkintoja saamme odottaa, sitä tuskin Lahtikaan tarkoitti, mutta jokainen voi itse itselleen ja toisille antaa symbolisen mitalin. Lahtikin korostaa oman asenteen tärkeyttä: " Jos suhtautuu kaikkeen kielteisesti, se näkyy myös elämän laadussa." Tuohon ei voi vastaan väittää, näin on. Ja tietysti päinvastoin. Jos katsoo asioita myönteisesti, sekin näkyy elämän laadussa.Moni asia saattaa ensi näkemältä/kokemalta tuntua ikävältä. Lahti kehottaakin kokeilemaan uusia asioita, ei kerran, vaan kolme kertaa. Jos se ei sittenkään tunnu hyvältä, sitten on lupa luovuttaa. Ajattelen, että monesti este tulee jo siitä, että ei tutustu asiaan sitä ensimmäistäkään kertaa. Eilen bussissa viereeni tuli istumaan tuttava, jota harvoin tapaan. Hänen, työssä olevan,  kokemus oli, että monet eläkkeelle jääneet käpertyvät kotiinsa. Ilokseni saatoin laajentaa hänen näkemystään,. Omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni kun, paria poikkeusta lukuunottamatta, ihmiset ovat eläkkeelläkin säilyttäneet aktiivisuuttaan ja mielenkiintoa asioihin, uusiinkin asioihin. Uskon myös siihen, että jos ihminen on työiässä vireästi elämässä kiinni, on hän sitä pääsääntöisesti eläkkeelläkin ja päinvastoin. Eihän ihminen perusminältään miksikään muutu, vaikka ammattistatus muuttuu.

Olipa iloinen itsenäisyyspäivä!

Tampereella oli erityinen rooli itsenäisyyspäivänä tänä vuonna, kuten kaikki tiedämme. Sen kunniaksi päätin itsekin osallistua rientoihin täysin rinnoin. Soihtukulkueen tosin missasin väärän informaation takia. Mutta Marco Bjurströmin vetämiin tansseihin Manuela Boscon ja Matin kanssa torille ehdin juuri. Marco kehotti kaikkia tanssimaan, jos ei muuta, niin viereisen ihmisen kanssa. Muistinpa siinä, että rohkea rokan syö ja kaino ei saa kaaliakaan. Eli kysyin parikseni juuri kohdalle osuvan omaa ikääni lähentelevän naisen. Miehiin päin en katsonutkaan, ettei vain kukaan olisi luullut, että haen pitempäänkin seuralaista. Valssit sujuivat mallikkaasti. Nainen kertoi aikoinaan paljonkin tanssineensa, mutta ei viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen lainkaan, kun mies oli lähtenyt lipettiin.Voisinpa kuvitella, että hänestä oli yhtä hauska tanssia kuin minusta. Seuraavaa tangoa hän ei sanonutkaan osaavansa, mutta hyvä onneni jatkui! Luokseni pujotteli entinen työkaveti ja tanssit jatkuivat. Chat chat chaata, kuten tangoakin, taisimme mennä osaksi omalla tyylillä, mutta hauskaa oli! Torilla jaettiin tuhat sinistä ja valkoista kaasuilmapalloa, jotka yhtä aikaa laskettiin taivaan tuuliin pormestarin puheen ja eläköön-huutojen jälkeen. Näky oli vaikuttava! Vaikuttavat näyt jatkuivat, kun perinteinen ilotulitus alkoi. Sen jälkeen ehdinkin sopivasti telkkarin eteen katsomaan Tamperetalon juhlia. Tällaisena vanhan liiton naisena olin vallan täpinöissäni konsertti/runo- osuudesta! Peukuttaisin kovasti, jos olisin naamakirjalainen! Tästä ohjelmasta sai telkkarin ääressäkin nautintoa eri lailla kuin kuunnellessaan julkkisten haastatteluja siitä, mitä pitävät juhlasta ja mitä ajattelevat itsenäisyydestä. Netistä kylläkin katsoin, että jotkut olivat vallan pitkästyneet ja joku kaipasi ruumista, kun hautajaistunnelma jo juhlassa oli. Ennustinkin aivan oikein, että tulee tykkäämistä, mutta myös haukkuja. En kyllä tiedä, millaisissa hautajaisissa ihmiset käyvät, kun omat  hautajaiskokemukseni ovat toisenlaiset. En panisi pahakseni, vaikka perinteisiin linnan juhliin tehtäisiin jatkossakin muutoksia, edes välillä.Vaikka vähempi on niissä paikan päällä tullut oltua, kun ei kukaan pressa ole ymmärtänyt kutsua. Tämän vuoden juhlissa ihastelin sitäkin, että sotaveteraaneja oli kutsuttu tavallista enemmän ja ns. tavallisia ihmisiä myös, Tampereen roskienkerääjäpariskunta esimerkiksi. Tätä lisää. Iloisena veronmaksajana itsenäisyyspäiväni  päättyi. Kyllä minä ainakin kaipaan välillä sirkushuvejakin. Mellakoitsijoiden touhuihin en sitten sano yhtään mitään! Mitä nyt ihmettelen, miten yhteiskunnan tasa-arvoa edistää ikkunoiden rikkominen, autojen hakkaaminen ynnä muu vastaava. Ainahan sitä saa ihmetellä, mitä milloinkin.

Luinpa lehtiä

Senioriopettajalehdessä 5/2013 kerrottiin Ikihyvä Päijät-Häme-tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksessa on seurattu kymmenen vuoden ajan kolmea tuhatta ihmistä keräten tietoa kolmen vuoden välein. Ilouutinen oli, että 55- vuotiaan ja 70-vuotiaan terveys, toimintakyky ja elämänlaatu eivät eroa olennaisesti toisistaan. Ikääntyneiden tyytyväisyys elämään on lisääntynyt. Ns kolmas ikä aktiivisine toimintoineen kestää eläkkellejäämisestä noin 75- vuotiaaksi. Tämä ikä koetaan yleensä hyväksi iäksi. Sen jälkeen terveyden heikkeneminen, oma tai läheisten(luulisin, että tulee lukea: kumppanin) alkaa vaikuttaa toimintoihin. Silloin elämässä valinnan mahdollisuudet alkavat kaventua johtuen fyysisistä, psyykkisistä tai sosiaalisista syistä.60- ja 70- vuotiaiden toimintakyky ja elämäntilanne on parantunut verrattuna samanikäisiin kymmenen vuotta sitten. Varjopuolina tuloksissa on koettu yksinäisyys, jota etenkin yli 80-vuotiaat kokevat. Ymmärrettävää, mikäli ystävät ovat olleet kutakuinkin saman ikäisiä. Viikatemiehen vierailun todennäköisyys kun tunnetusti lisääntyy ikääntyessä. Monasti sanotaankin, että ikääntyvälläkin tahi ikääntyneellä tulisi olla kaikenikäisiä ystäviä. Valitettavasti ystäviä ei voi valita kuten valintamyymälästä. Tosin jostakin muusta lehdestä luin, että ylipäänsä on lisääntynyt tietoinen ystäväpiirin valinta, huomioiden, että ystävät ovat oikeanlaisia ja monipuolisesti erilaisia. Ymmärsin jutun jotenkin niin, että ystäviä pitäisi olla joka tilanteeseen sopivia. Jotenkin tuntui hiukka laskelmoinnilta. Ja jos nyt haluaisin tietynlaisen ystävän, esimerkiksi vaikka shakin peluuta osaavan, niin mistähän minä sen tilaisin. Itsehän en shakkia pelaa, joten olletenkin tarvitsisin tämän ystävän ensin opettamaan minulle sitä.No, kaiketi netin kautta sekin onnistuisi. Ainakin Tampereella toimii nimenomaan ystävänhakupalvelu netissä. Kyse on kuulemma nimenomaan ystävästä ei seurustelukumppanista, jolle haulle on sitten omat kanavansa.Sitä en tosin tiedä, miten homma toimii. Iäkkäiden arvostuksen puutetta koki kaksi kolmasosaa, vielä useampi koki ikäihmisiä syrjittävän. Kymmenen vuoden aikana nämä tuntemukset ovat lisääntyneet. Itse arvelen, että syrjiviin asenteisiin on ainakin yhtenä syynä tiukentunut taloudellinen tilanne. Helposti kun ikääntyneet nähdään vain menoeränä, unohtaen, miten paljon monet isovanhemmat hoitavat esimerkiksi lapsenlapsiaan tai puolisoaan, sukulaisiaan. Tässäkin tutkimuksessa toki tuotiin esiin vanhenemisen yksilöllisyys. Kaikki eivät selviä 75-80-vuotiaiksi yhtä terveinä ja toimintakykyisinä, kaikki eivät edes hengissä. Ja vastapainoksi, osa todella iäkkäistä ovat rautaisessa iskussa. Juuri kuulin 90-vuotiaasta, joka ajelee vuosittain mopolla tuhansia kilometrejä ja on muutenkin omatoiminen, terve ja skarppi. Tutkittavat pitivät hyvinvoinnin kannalta tärkeimpinä terveyttä ja ihmissuhteita. Asia, joka on tuttu jo monista tutkimuksista ennen tätä, omasta kokemuksesta puhumattakaan. Terve Pirkanmaa 2/13 lehdessä näyttelijä Seela Sella, 77 v, antaa ikääntyneelle terveysvinkkejä: 1. Nauti elämästä joka päivä. 2. Nuku lyhyet päikkärit 3. Irrota arjesta ja mene teatteriin 4. Unelmoi. Elämästä nauttiminen edellyttää mielestäni sitä, että näkee ilon aiheita pienissäkin asioissa. Kun vielä muistaisi jonkun viisaan oivalluksen: Eivät asiat sinänsä saa meitä menettämään malttiamme, vaan meidän käsityksemme asioista. Eli tulkinta on avainasemassa. Itselläni ainakin tämän oppiminen on vielä vaiheessa. Vaikka olenkin teatterifani, ymmärrän, että arjesta voi irrottautua monella muullakin tavalla kuin teatterissa.Kaikki kun eivät siitäkään pidä. Juuripa pari päivää sitten olin seurassa, jossa parikin henkilöä kertoi inhoavansa teatteria ja kertoi myös huonoista teatterikokemuksistaan. Yksi kun tykkää tunnetusti äidistä ja toinen tyttärestä.Unelmointia me kaikki, iästä riippumatta, tarvitsemme. Ilman unelmia on toki hengissä, mutta elämisen kanssa on kiikun kaakun,lainaan taas vapaasti muotoillen jotakin sanojaa, jonka nimeä en muista, josko sitä olen kuullutkaan.