Elävissä kuvissa

Kävinpä eilen katsomassa elokuvan Rakkaus. Vaikuttava ja ajatteluttava. Elokuvassa kerrotaan vanhan pariskunnan elämästä tilanteessa, jossa toinen sairastuu parantumattomasti ja on autettavana. Juonta ei ole syytä enempää paljastaa. Jos menette katsomaan, niin sitten näette. Elokuvassa tuodaan hyvin esiin tilannetta niin hoitajan kuin hoidettavan kannalta. Omaishoitajien vaativasta tilanteesta on toki paljon puhuttu. Itse jäin miettimään muun muassa sitä, miten omaistaan hoitavan voi olla vaikea saada oikeanlaista apua ja toisaalta, miten hänen voi olla vaikea pyytää ja/tai vastaanottaa apua. Vaikeus avun vastaanottamiseen voi ehkä erityisen helposti tulla, jos on pitkä yhteinen historia. Hoitaja voi ikäänkuin omia hoidettavan itselleen. Oman väsymisen tunnustaminen voi tuntua heikkoudelta. Voiko olla myös niin, että hoitaja ei edes tajua omaa väsymystään ja siitä johtuvaa käyttäytymisen muutosta. Voi käydä kuin vähitellen kuumennettavaan vesikattilaan laitettavalle sammakolle. Kun kylmä vesi vähitellen kuumenee tappavaksi, sammakko ei ajoissa älyä hypätä pois vaan menehtyy. Suosittelen, käykää katsomassa!

Nuoret ja vanhukset

Edellisessä kirjoituksessani lainasin Senioriopettaja- lehden juttu. Tämän seuraavankin lähde on sama lehti.

 Valtaa vanhuus-kampanja ja Suomen Nuorisoyhteistyö-Allianssi ry toteuttivat kyselyn, josta tuloksia kerrottiin viime vuoden marraskuussa.Vastaajia oli noin 500, puolet 15-29-vuotiaita ja puolet yli 65-vuotiaita. Iso enemmistö molemmista ikäryhmistä oli sitä mieltä, että nuoret ja vanhat voivat oppia toisiltaan keskustelemalla keskenään. Halukkuutta kanssakäymisen lisäämiseen oli molemmissa ryhmissä. Yli kaksi kolmasosaa nuorista oli sitä mieltä, että vanhoja arvostetaan yhteiskunnassa liian vähän. Sitä vastoin alle puolet nuorista oli sitä mieltä, että vanhoilla olisi liian vähän vaikutusvaltaa. Vanhoista yli puolet oli sitä mieltä, että nuorilla on liian vähän vaikutusvaltaa.

Tulokset näyttävät minusta siltä, että nuoret ja vanhat enimmäkseen arvostavat toisiaan. Onko näin oikeassa elämässä? Otos oli kovin pieni, enkä tiedä, miten se oli kerätty ja miten tutkimus toteutettu. Jos lukee lehtien yleisönosastokirjoituksia, enemmän näihin ryhmiin kuuluvat tuntuvat moittivan toistensa käytöstä. Toisaalta,  vähemmän taitaa niissä kirjoituksissa olla yleensäkään kiittäviä. Tyytymättömyys johonkin saanee herkemmin lähettämään kirjoituksen yleisönosastoon.

Kyselyn mukaan halukkuutta kanssakäymiseen olisi molemmissa ikäryhmissä. Tällaisia tapaamis- ja keskustelumahdollisuuksia taitaa luontevasti olla vain kovin vähän, mikäli ei lähipiirissä ole ikäryhmän edustajia. Lasten ja vanhusten kanssakäymistä on lisätty, esimerkiksi päiväkotivaari ja -mummotoiminnalla. Päiväkodeista voidaan käydä vanhainkodeissa jne. Pitäisikös järjestää esimerkiksi diskoihin diskovaareja ja -pappoja, vai miten keskustelumahdollisuuksia voisi lisätä?

Mielikuvat vastaan todellisuus

Luinpa tässä päivänä muutamana Senioriopettaja-lehteä. Siinä oli useampikin mielenkiintoinen juttu vanhenemiseen liittyen. Jutussa Kuva ikäihmisistä aikansa elänyt kerrotaan dosentti Ilka Haarnin ja projektipäällikkö Maria Viljasen näkemyksiä iästä ja vanhuudesta. Molemmat toimivat Suomen mielenterveysseurassa. Haarnin mukaan ikästereotypiat ovat säilyneet samoina 1980-luvulta asti. Kuitenkin nykyiset eläkeläiset ovat terveempiä ja koulutetumpia kuin aikaisemmat. " Nykyinen 60-vuotias on kuin entinen 50-vuotias, nykyinen 70-vuotias vastaa entitä 60-vuotiasta. Varsinainen vanhuus alkaa vasta 85 ikävuoden jälkeen" toteaa Haarni. Ykislöllisiä eroja toki hänkin korostaa. Ranskassa on kuulemma havaittu, että kielteinen vanhuspuhe saa ihmiset arvioimaan terveytensä todellisuutta huonommaksi ja tuntemaan yksinäisyyttä enemmän. Mielen hyvinvoinnin kautta negatiivinen puhe vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiin ja kognitiivisiin taitoihin. Yhteiskunnan tulisi huomioida ikääntyneitä myönteisellä tavalla,tarjoamalla esimerkiksi sopivia palveluita ja asusteita. Mutta myös ikäihmisten itsensä tulisi vaikuttaa myönteisten uutisten määrään heidän mukaansa, esimerkiksi kertomalla, miltä ikääntyminen oikeasti tuntuu. Ikääntyneen omat kokemukset toimivat stereotypioiden vastavoimana. "Joskus kannattaa ärähtääkin" sanoo Haarni. Hän odottaa suurten ikäluokkien rupeavan vaatimaan sopivia palveluita.

Asiaa nämä naiset mielestäni puhuvat, vaikka itse eivät vielä liene eläkeiässä. Itse olen tietoisesti yrittänyt välttää sitä, että toisin ikääni negatiivisessa valossa esiin. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että jos jossain töppään tai unohdan jotain, en automaattisesti selittäisi sitä sillä, että näin käy vanhalle. Nuoremmatkin töpeksivät välillä tai ainakin minä olen niin tehnyt koko ikäni. Voisin kertoa tosi älyttömiä unohtamisia jo vuosikymmenten takaa. Esimerkiksi olen unohtanut käsilaukkuni Lahdessa Mariankadulle. Siis konkreettisesti kadulle. Ja tämä tapahtui ehkäpä noin 25 vuotta sitten. Ja olin ihan selvinpäin ja tiettävästi tervejärkisen kirjoissa. Onnekseni sain laukkuni kaikkine tärkeine asiapapereineen takaisin, vaikka huomasinkin laukun puuttumisen joskus puolen tunnin päästä.Että näin meillä.

Omaan puheeseeni on vaikuttanut myös se, että olen vuosia seurannut itseäni viitisen vuotta vanhemman  naisen puhetta, jossa hän usein toistelee: Mitä sitä nyt tällainen eläkeläinen. Sitä jo väsyy tällainen eläkeläinen , yms. Ja kyseessä on mitä tervein, jaksavin ja elinvoimaisin ihminen ikäänsä nähden. Päihittää varmasti monen nuoremmankin.

Koetetaan siis itse pitää yllä myönteistä puhetta ja ajattelua ikääntymisestä. Kukapa sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Jo edesmennyt naapurini aikoinaan kertoi, että hänen, myös ikääntynyt sisarensa sanoo tapaamisen aluksi: Sitten aluksi puhutaan viisi minuuttia vaivoista ja sitten muusta. Viisas nainen.

Ilka Haarni korostaa myös sitä, että ihminen kehittyy ja kypsyy läpi elämänsä. Vanheneminen mahdollistaa omaksi itsekseen tulemisen. Tämän olen todennut myös monissa kehityspsykologian teorioissa. Haarni toivoo, että yhteiskunnassa arvostettaisiin eletyn elämän mukanaan tuomia taitoja, esimerkiksi kykyä selviytyä vaikeuksista ja taitoa nähdä arjen monet sävyt.Yhteiskunta ja sen arvostukset muuttuvat hitaasti, mutta arvostetaan me 60+ ihmiset ainakin itse niitä, näin toivon.

Mummottelua

Toista viikkoa vierähti touhukkaasti Belgiassa asuvan tyttären talvilomaillessa lapsineen mummolassa. Osaksi samaan aikaan vieraili myös Saksassa asuva sisareni aikuisen tyttärensä kanssa. Väkeä oli välillä kuin vilkkilässä kissoja, jos sitä vertaa normaaliin kahden aikuisen huusholliimme. Lapsenlapset ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä ulkomailla, 10-vuotias Kultapoika ja 7-vuotias Kultatyttö. Välillä on suru siitä, että heidän arkielämäänsä osallistuminen jää niin vähäiseksi. En tahdo pysyä mukana siinä, millaiset asiat milloinkin ovat tärkeitä heidän elämässään. Tytär kylläkin väittää, että varmaan tapaamme nykyään enemmän vuoden aikana kuin jos he asuisivat Suomessa esimerkiksi Oulussa. Saattaa pitää paikkansa. Nyt vierailen heillä pari kertaa vuodessa viikon verran tai pitempään. He vierailevat noin viikon talvella ja kesällä ovat Suomessa kuukauden verran, josta ison osan mummilassa. Silti olen kateellinen esimerkiksi joillekin entisille työtovereilleni, jotka vähintään kerran viikossa tapaavat samalla paikkakunnilla asuvia lapsiaan. Tyttäreni on todennut " Ei me kyllä sun takia muuteta Suomeen!" No eipä todella! Onneksi on sähköposti, ilmainen nettipuhelin ja skype. Tosin jo koulussa olevilla lapsilla on niin paljon omia touhuja, että todella pitkät puhelut ovat historiaa. Etenkin Kultapoika  leikki-ikäisenä pitkään keskusteli kanssani puhelimessa. Useammassakin puhelussa esimerkiksi käytiin läpi molempien  pyörien ominaisuuksia yksityiskohtaisesti, silloin kun hän sai uuden pyörän. Satuja ja runoja kehiteltiin puhelimessa, jotka kirjoitin ylös. Yhteiset touhut tietysti muuttuvat lasten kasvaessa. Nyt vielä olimme koko porukalla laskiaismäessä. Ja huusimme laskiessa "pitkiä pellavia". Laskettelu päättyi lumisotaan. Kultatytön kanssa teimme laskiaispullat. Mikä ilo hänelle, kun taikina tehtiin käsin ja kädet sai upottaa löysään taikinaan! Lasten teatterissa käymme usein myös yhdessä, niin nytkin. Tampereen työväen teatterin esitys ,Fedja-setä, kissa ja koira , sai Kultapojalta arvion: "Ehkä paras näkemäni teatteri tai ainakin parhaita!"

Enimmäkseen en toki valita lastenlasten kaukana asumisesta, vaan nautin heidän olemassaolostaan eri tavoin. Niin kauan on hyvin, kun he kumpikin tavatessamme juoksevat syliini tiukasti halaten. Olenhan onnekas, että olen saanut sekä lapsia, että lapsenlapsia. "Oma laps on laps, mutta lapsenlapsi lapsukainen." Onhan paljon niitäkin, joilla on suru lapsettomuudesta. Siihen saattaa liittyä sitten varttuneemmalla iällä suru lapsenlapsettomuudesta. Ja vaikka olisikin lapsia, voi silti olla lapsenlapseton. Vaikka toisin toivoisi.

Vanhojen teatterissa

Olinpa eilen erilaisessa teatteriesityksessä Tampereen Teatterin Frencelissä! Nimenä oli Unelmien aikataulu ja alaotsikkona Slow flow show! Esittäjinä oli kymmenkunta eläkeikäistä, tunnetuimpina Jukka Virtanen, Aira Samulin ja psykologi Pirkko Lahti. Esiintyjissä oli ainakin yksi näyttelijä ja tanssija, yksi esiintyjä pyörätuolissa ja kaksikin rollaattoria käyttävää. Lisäksi osaksi mukana oli Willakurkut-kuoro.En oikein tiennyt, mitä odottaa. No, esityksessä olikin sitten monenmoista mukana! Oli laulua ja runoa, tanssia, sketsiä, räppiä ja Virtasen Jukan erikoistaidon esittelyä: kykyä heiluttaa korvia, jopa vain yhtä kerrallaan. Me yleisökin pääsimme Aira Samulinin johdolla liikuttelemaan itseämme.

Esitys oli siis monenmuotoinen. Se ainakin itseäni nauratti, liikutti, nautitutti, ihmetytti. Tippa oli silmässä, kun loppupuolella kaikki esiintyjät yhdessä lauloivat: "Oi ystäväin, oi armahain, ethän unhoita minua, niin kauan kuin vereni lämmin on, minä muistan sinua! ". Viimeisin yhteislaulu oli osuvasti: "Ei elämästä selviä hengissä", mikä nyt ainakin varmasti on totta.Tapahtuma jätti aatoksia mieleen pyörimään. Saksasta vierailulla olevan sisareni kanssa, paitsi olimme yhdessä teatterissa, illan ja aamun juttelimme esityksestä, esittäjistä ja sen herättämistä ajatuksista. Sekä googletimme tietoja esiintyjistä. Ei siis mitenkään turha reissu. Aivonystyrätkin saivat työtä.

Teos on esitelehtisen mukaan syntynyt Kansallisteatterin yleisötyöprojektina. Sitä en tiedä, missä muualla sitä on esitetty. Tampereen näytöksiin olisi sopinut ihmisiä melkein puolet lisää. Minusta mainonta oli tosi olematonta. Itse näin yhden pienen lehtijutun, jonka perusteella rupesin esitysaikoja hakemaan.

Pirkko Lahden suulla esitettiin toivomus, että vanhuksista media kirjoittaisi ja puhuisi myönteisesti. Sillä voitaisiin vaikuttaa vanhoihin suhtautumiseen. Enpä tiennyt, olisinko itsenyt vai nauranut, kun poislähtiessä kuulimme erään keski-ikäisen rouvan arvion esityksestä: "No joo. Annettiinhan niille (Saihan ne)  nyt sitten kuitenkin  mahdollisuus esiintyä." Että ihan niinkuin lapsista voitaisiin sanoa: "Eihän se nyt niin kummoista ole, mutta kun ne niin kovasti haluaa." Jos oikein olen ymmärtänyt, psykologi Marja Saarenheimon mukaan tässä on taas yksi esimerkki "toiseudesta". Vanhukset ovat jotain muuta kuin muut aikuiset ihmiset. Tässä tapauksessa lapsekkaita, ihan kuin lapsia, joiden hyvästä mielestä aikuinen koittaa huolehtia. Jos kyseinen rouva ei pitänyt esityksestä, oikea arviointi olisi kai ollut sen suuntainen, että olisi pohtinut, miksi juttu ei toiminut. Seuraavan kerran kun olen katsonut "oikeaa teatteria", jota en pitänyt hyvänä esityksenä, taidankin sanoa: "No joo, saihan ne nyt kuitenkin tehdä jotain palkkansa eteen, kun ne sitä niin kovin haluaa."

Aivojumppaa ja sosiaalisia suhteita

Hilkka Laukka-Sinisalo kehotti radiohaastattelussaan kuusikymppisiä seurustelemaan kaikenikäisten kanssa. Tätä ja vähän muutakin tuli harrastettua viime viikon lopulla kirjoittamisen opinnoissa Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Pienryhmässämme oli viisi jäsentä, yksi 20+ vuotta vanha, toinen 30- vuotias, kolmas 40v, neljäs 50+ ja minä 60+. Vuosien aikana vastaavissa opinnoissa on kuulemma ikähaitari ollut 18-75 vuotta. Mikä parasta, tätä suurta ikäjakautumaa pitävät hyvänä opettajatkin. Vaikka minulla on arkielämässänikin kanssakäymistä nuorten kanssa, kaikenikäisiä on monenlaisia. Näissä opinnoissa voin tutustua myös sellaisiin ihmisiin, jonka sorttisia ei tuttapiiriini kuulu. Opintoni ovat jatkuneet viime syksystä asti. Havaintojeni mukaan me eri-ikäiset keskustelemme, kommentoimme ja  arvioimme toistemme tuotoksia sulassa yhteisymmärryksessä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että olisimme kaikesta samaa mieltä. Onneksi ei näin. Erilaiset näkemykset haastavat pohtimaan omiakin näkemyksiä. Yhteistä on kuitenkin kannustus niin kanssaopiskelijoiden kuin opettajien taholta. Erilaiset kirjoitusharjoitteet ovat mielenkiintoisia ja välillä aika haastavia. Ehkä minusta ei uutta Sofi Oksasta tule, vaikka hänkin kuuluu aikoinaan käyneen kyseiset opinnot. Kirjoittaminen on kuitenkin kiinnostavaa, jossa voi myös kehittyä. Samalla taas oppii jotakin uutta, niin kirjoittamisesta kuin omasta itsestään. Jos olen maininnut tuttavilleni kirjoittamisopinnoistani, yllättävän moni on ilmaissut kiinnostuksensa kirjoittamiseen. Mikä on minusta vallan hyvä asia.