Rautaako rajoille?

 

Torniolaiset muodostivat vastalauseena pakolaisille ihmismuurin Ruotsin ja Suomen rajalle. (AL 20.9.15)

Ehdotan heitä pistämään homman paremmaksi. Kunnon muuri olisi kestävämpi ratkaisu. Toki seisominen on terveellistä,  ainakin terveellisempää kuin makaaminen tai istuminen televisiota katsoen tai kahvia/kaljaa särpien. Seisomista ei vaan kovin monta tuntia jaksa yhteen menoon. Ei edes tavallinen ihminen, joksi mielenosoittaja Eero Yrjönheikki  heikäläisiä lehtijutussa kutsui.

Siispä muuri. Eikä mikään unkarilainen raja-aita, vaan ihan kunnon muuri à la Berliinin taannoinen muuri. Jo vain päästäisiin nopeasti maailman maineeseen.

Kauhavalainen opettaja (ja isä?) puolestaan lehdessä huolestunein ilmein kertoi pelostaan, joka liittyy vastaanottokeskuksen tuloon paikkakunnalle. Huolta aiheutti etenkin se, että vastaanottokeskus tulisi koulun pihapiiriin. Raiskausuhka nääs. Sillähän ei liene mitään merkitystä, että selvitysten mukaan paikkakunnilla, jonne vastaanottokeskus on tullut, rikollisuus ei ole lisääntynyt.

Noin seitsemäntoista tuhannen asukkaan Kauhavalla  ihmiset tahtomattaankin kohdannevat toisiaan, asuvat sitten missä asuvat. Mahtoiko huolestuneen opettajan mielessä olla enemmänkin pelko, että nuoret kiinnostuvat toisistaan, ihastuvat ja alkavat seurustella? Näin voipi käydä ja sitä taas on vaikea estää.

Nykynuoret nyt liikkuvat maailmallakin aikaisempaa sukupolvea enemmän ja kohtaavat monenvärisiä ja monen kulttuurin  ihmisiä. Voivatpa löytää jopa kumppanin maailmalta. Männä viikolla katsoin televisio-ohjelman, jossa kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka oli surffauslomalla Balilla. Kuukauden loman tuliaisina Suomeen oli odottamaton raskaus ja hetken päästä myös balilainen lapsen isä. Lyhyen teeveeohjelman perusteella en latiakaan laittaisi likoon tämän suhteen kestämisen puolesta, niin eri muoteista nuoret oli valettu. Vaan kuka tietää. Lapsenkin kannalta toivon parasta.

Toimittaja Pekka Juntti kirjoitti (AL 14.9.15) ansiokkaan jutun Pakolaisista - rehellisesti. Siinä hän käsitteli pakolaisteemaa ja siihen liittyviä näkemyksiä eri kanteilta. Hänen lopputulemansa oli seuraavanlainen:

" Jos vedämme heitä asemalla turpaan, halveksimme ja sorramme, saamme katkeroituneita nuorten miesten joukkioita. Saamme aivan varmasti ghettoja, radikaalin islamin, väkivaltaa ja vastakkainasettelua.
Jos taas toivotamme heidät tervetulleiksi, tarjoamme rehdin kohtelun ja annamme mahdollisuuden, iso osa myös sen mahdollisuuden käyttää. Silloin moni heistä kokee, että aivan kuin he olisivat jotakin velkaa tälle maalle, joka antoi heille elämän.
............ 
Muuta keinoa ei ole."

Jokainen, jolla järki on, ymmärtänee tämän.

Toimittaja Päivi Anttikoski puolestaa kirjoitti (HS 20.9.15):

"Ihmiset ovat perimmiltään samanlaisia taustastaan riippumatta. He haluavat toimeentulon, asunnon ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi yksilönä eikä osana tiettyä ryhmää.
Ehkä siis olisi kohtuullista, että ensiksi tutustuu vieraaseen, ja on vasta sen jälkeen hänestä jotain mieltä."

Laittamattomasti sanottu. Yksi ihmisen perustarpeista kun on hyväksytyksi tulemisen tarve.

"Välimerestä ollaan tekemässä ihmisyyden rajaa. Näin tekemällä ihminen luopuu väistämättä omastatunnosta. Ja ilman rakkautta ja omaatuntoa ei ole enää ihmistä." ( Klaus Weckroth, sosiologi ja sosiaalipsykologi, AL 9.9.15.

Ja lopuksi itämaista viisautta:

Jos haluat toisten olevan onnellisia, harjoita myötätuntoa. Jos haluat itse olla onnellinen, harjoita myötätuntoa. (Dalai-lama)

Fyysillistä mökkeilyä

 

"Mistään ei tuu niin hyvä olo kuin fyysillisestä työstä", olen usein etenkin mökillä todennut sille miehelle, joka usein on mukana samassa työssä tai lähimaastossa omaansa hommaamassa. Tähän mies on tokaissut, että "sun pitäis ruveta maanviljelijän emännäksi". Eihän tuohon voi muuta sanoa, kuin että "älä hullua yllytä, voin vielä ruvetakin".

Totta puhuen, enpä taitaisi enää jaksaa emännän elämää. Tiedä sitten, olisiko minusta siihen ollut nuorempanakaan. En sitä nyt kuitenkaan ihan mahdottomana olisi pitänyt. Olinhan sentään kouluikäisenä naapurin maatalon paras - joskin ainut- renki heinänteossa ja riihellä. Riihellä olo oli kyllä  rankkaa. Millään en olisi jaksanut mennä, mutta en kehdannut kieltäytyä. Ei ollut edes palkka houkuttimena, kun sitä muistini mukaan ei juurikaan näkynyt. Eipä tuosta traumoja ole jäänyt ja hengissä selvisin.

Tänä viikonloppuna tästä ruumiin rasituksesta sain nauttia mökillä. Eilisen urakka oli perunankaivuu, jossa mies avusti parin penkin verran ja lähti sitten puolukkaan. Hyvä niin. Tuli sekä perunat että puolukat maasta. Perunoita olivat ahkerat myyrät ehtineet hyvin verottaa, mutta jättäneet hyvää hyvyyttään jotain vielä meillekin.

En tiedä, pitäisikö tuntea itsensä erityisen eläinrakkaaksi vaan vain typeräksi, kun myyrille pottuja viljelee! Mutta minkäs niille teet. Nyt olin keväällä unohtanut laittaa myyrän pelottimen, jonka jollakin äänellä pitäisi myyriä karkottaa. Sitä en tiedä, onko siitä jotakin iloa. Jonakin vuonna ostin jotain myyrämyrkkyäkin, mutta sitä en ole uskaltanut käyttää. Jossakin mökin kaapissa se tietysti on tallessa, kuten kaikki muukin tarpeeton.

Tänään katkoimme kaikki marjapensaat toiveena, että ne siten uusiutuisivat. Eivät nimittäin tuota mitään, vaikka niitä on yli kaksikymmentä. Olen ajatellut, että ne pitäisi kaikki kaivaa maasta ja laittaa uusia.

Viime tiistaina Milavidassa Kalevalaisten naisten juhlakiertueen juhlassa istui pöydässäni mies, joka kertoi, että hän on leikannut marjapensaansa ja että se on hyvä konsti. Kiitos vaan Pentti. Kun lähdin oksasaksien kanssa marjapuskille, tuli mieskin perässä ja kertoi, että Osmo Rauhalakin oli keikalla näyttänyt, että puskat kannattaa leikata. "Milloin?", kysyin. "Ei sillä niin väliä", sanoi mies. Siitä päättelin, että aikaa oli keskustelusta vierähtänyt. Kun on synnynnäinen hämäläinen, niin äkkinäisesti ei mitään tapahdu.

No, kerroinpa sitten, että Pentti oli vetänyt oksat poikki moottorisahalla. Mies innostui hommaan ja eihän se nyt sitten kestänyt kauankaan, kun homma oli bueno. Ei muuta kuin kantamaan oksia perunapellolle ja polttamaan niitä.

Kuten asiaan kuuluu, viime yönä selkä vähän vihoitteli. Oikea, hommissa aktiivisempi, käsi puutui ja pisteli taas innoissaan.

Siitä huolimatta, voiton puolella ollaan. Ihana syyssää, mukava touhuilu ulkona ihan mukavassa seurassa ja mökkisauna järvessä pulahtamisineen!

Eikö siinä jo ole onnea!

Viisastuinko messuilla?

Jos messujen nimenä on Viisas elämä, niin kai siellä osallistuminen viisastuttaa? Ainakin voisi näin minusta perustellusti odottaa. Oppeja kai menin minäkin eilen Tampere-talosta hakemaan.

Viisaudestani en kyllä mitään tiedä enkä tiedä kohtasinko siellä edes muiden viisasta elämää. Sitä vastoin kylläkin kiinnostuin, innostuinkin, ihmettelin ja ällistelin. Jäinpä välillä pohtimaan, onko näissä kaikissa "tarjouksissa" järkeä lainkaan!

Luennot käsittelivät lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä afrobrasialaisesta rytmipajasta ja ajatusjoogasta vaikkapa miekkailufilosofian kautta sisäiseen hymyyn.

Viisautta jakoivat osaksi tutut gurut, kuten psykologi Aku Kopakkala, psykiatri Ben Furman ja tietenkin valtakunnan Filosofi Esa Saarinen, joka oli paikalla kuningatar Pipsansa kanssa.

Akun ja Benin luennot skippasin ihan siksi, että kumpaakin kuuntelin viime helmikuussa. Jos jotakin olen oppinut guruja kuuntelemalla, niin se on ainakin se, että aika paljon ne samoja juttuja pyörittävät vuodesta toiseen. Ihan niin kuin tässä epägurukin on työelämässä tehnyt. Alussa se ällistytti, myöhemmin lohdutti. Kun ei nuokaan aina uutta keksi, niin miksi minun pitäisi?

Saarisen luennon kuuntelemisesta itselläni on vuosia aikaa.  Alussa oli "Hellän dynaamisen kohtaamisen hetki", kun halasimme lähellä istuvia. Suukottelukin olisi hellään hetkeen kuulunut. Viime mainitun nyt jätin tuntemattomien kanssa väliin, kun ei mitään namupalaa ollut tarttumaetäisyydellä. Halausten lisäksi sain käyttöni uuden termin ystävien kanssa kohtaamiselle. Ei huono!

Kun luennossa tultiin jo muinoin kuulemaani esimerkkiin Saarisen  ja hänen kuningattarensa parkkipaikkastoorista, nostin peppuni penkistä ja poistuin. Kovin on tapahtumaköyhä heidänkin suhteensa, kun uusia esimerkkejä ei tule. Sitä ennen olin jo hieman kyllästynyt hänen rautalankaselityksestään pienestä videonpätkästä Mandelasta. Ehdin joka tapauksessa valaistua sillä, että presidentti Ahtisaari on hänen hyvä tuttunsa ja omaa "lähikarismaa". Pääministeri Sipilänkin Saarinen oli juuri tavannut. Sain myös ihailla hänen kirjavaa takkiaan ja leveinä lepattavia housujaan. Tyylilleen uskollinen kun oli.

Edellä mainitusta voisi luulla, että en järin innostunut ole tästä kuuluisuudesta. Jos näin luulee, luulee oikein. Olen varmasti pienessä vähemmistössä, koska tällekin luennolle tuli väkeä niin paljon, että se päätettiin esittää kaksi kertaa. Yleisö oli selvästi haltioissaan (paitsi minä?), naurukin alkoi jo melkein varmuudeksi ennen vitsikästä juttua.

Hyi minua! Kylläpä nyt kirjoittelen ikävästi! Mistä mahtaakaan kummuta, nyt olisi itsensä syvätutkiskelu paikallaan. Siitä voin olla kuitenkin onnellinen, että ihailijoita ja faneja herralla riittää ilman minuakin.

No, mikä sitten ihastutti? Esimerkiksi kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan luento: Kirjoitan itseni maailmaan. Mielenkiintoisia ajatuksia ja kokemuksia, joista jotain vinkkiä sai itsellekin.

Miia Huitti luennoi aiheesta: Vapaudu stressistä itsehoitomenetelmien avulla. Omakohtaisuudessaan juttu oli vakuuttava. Menetelmät ovat niin hulluja, että niitä täytyy kokeilla. Jos ei muuta tapahdu, niin ainakin rikon rutiinejani, mikä sinänsä on jo hyvä juttu. Aiheesta löytyy netistä www.paranemisenavain.fi.

Iso pettymys oli identtisten Virolaisen tohtoriveljesten luento mielen ja kehon yhteydestä. Odotin kiinnostuneena, kun olen heidän haastattelujaan lukenut.  Asia oli kuitenkin niin niin vanhaa ja osin itsestään selvää (ainakin minulle), että hohhoh. Että ihan porukalla kokeiltiin, onko tunne energinen, jos istuu hartiat lysyssä lattiaa tuijottaen! Ehkä he ovatkin enemmän keskittyneet paranormaaleihin ilmiöihin. Tästä oli heillä kirjakin myynnissä.

Näytteilleasettajissa sitä sitten kyllä osaksi metkoja oli! Tietysti oli aurakuvausta ja energiahoitoa. Hivenaine- ja maasäteily- ja mitä lieneekään mittauksiin oli ihan jonoa. Jumalatarenergiaakin olisi ollut tarjolla. Bemer-hoito jäi hämäräksi. Intuitiivisen taulun olisin saanut omalla energiallani, messutarjous vain 30 euroa. Tekijä olisi ensin katsonut minua pitkään silmiin (ilmeisesti vangitakseni energiani?) ja sitten piirtänyt/maalannut, mitä suunnittelematta, intuitiivisesti olisi syntynyt. Tosin taulu olisi tullut vasta postissa myöhemmin. Paikan päällä oli kyllä myynnissä intuitiivisesti tehtyjä tauluja, ilmeisesti tekijän energialla?

Tähänkään houkutukseen en langennut. Tyydyin vihersmoothieihin, runolappusiin, värityskirjaan ja Hyvän mielen tehtäväkortteihin. Tiedä sitten, mitä kaikkea menetin! Jotkut jutut kun vain tuntuivat aika huhhahhei ja rommia pulloon - tyyppisiltä. Olen toki varma, että tässä maailmassa varmasti tapahtuu sellaista, mitä emme tiedä.
Kun vain olisi sellaista viisautta, että osaisi erottaa humpuukin tosihommista.

Sitä viisautta eivät nämäkään messut minulle antaneet!

ps. sillä aikaa, kun minä yritin viisastua, Tampere-talon ulkopuolella Sorsapuistossa kokoonnuttiin tukemaan maahanmuuttajien tuloa. Se nyt minusta on viisasta!

 ps.2. Kotona mies, joka meillä makailee(kin), harrasti sitä pihalla auringossa. Olisiko ollut päivän viisain ihminen?

Onpa uutisia!

AAMULEHTI 7.9.15

1. Viime maanantain ( 7.9.15) Aamulehdessä oli juttu munasolujen pakastamisesta myöhempää käyttöä varten.

Olenhan tuosta aikaisemminkin lukenut, esimerkiksi tapauksissa, joissa sairauden takia joudutaan nuorelle aikuiselle antamaan hoitoja, joiden jälkeen raskaaksi tulo ei onnistu.

Tällöin munasolujen pakastus on mielestäni inhimillistä ja ymmärrettävää.

Mutta.

Maanantaisen jutun mukaan vuosi sitten on kohuttu uutisesta, jossa on kerrottu Facebookin ja Applen antavan työntekijöilleen mahdollisuuden pakastaa munasolujaan.

Monenlaisista työntekijän eduista olen toki kuullut, mutta tämä lyö kyllä ällikällä!

Kun en silloin lukenut juttua, enkä päässyt siis kohisemaan, poreilen nyt jälkijättöisesti vähän.

Miksi työnantaja näin toimii? Haluaako työnantaja kokonaisvaltaisesti huolehtia työntekijän hyvinvoinnista? Ei varmaankaan ihan hyvää hyvyyttään. Kyllähän tuossa nyt on sisällä viesti, että älä vain rupea lisääntymään ja siten olemaan töistä poissa ja aiheuttamaan työnantajalle lisäkustannuksia. Vartoo, kunnes olet vähintään 40 vuotta, mieluiten vielä yli. Esimerkiksi lapsettomuushoitoja antavassa Ovumiassa kerrotaan lapsettomuushoitojen antamisen ylärajan olevan 47 vuotta.

Jos minulta joku kysyisi, pitäisin ikärajaa kovin korkeana. Siitäkin huolimatta, että itse olen synnyttänyt luomukuopukseni 41-vuotiaana. Se oli 26 vuotta sitten kovin korkea ikä synnyttäjälle. Jotkut puolitutut ystävällisesti opastivat, että minun tulee nyt pitää hyvää huolta itsestäni, että pysyn hengissä. Ymmärrän toki, että lasta kiihkeästi kaipaava 48 vuotias voi olla asiasta eri mieltä.

Taidan olla muutenkin kovin ajastani jäljessä. Ovumian kehitysjohtaja, lapsettomuuslääkäri Candido Tomas uskoo ennakoivan pakastamisen lisääntyvän, kunhan tieto mahdollisuudesta leviää.  Ihan kaikille se ei taida olla mahdollista, ellei ystävällishenkisiä työnantajia löydy lisää. Hintaa munasolujen keräämiselle, pakastamiselle ja käyttämiselle kun tulee jopa 8000 euroa.

Siitä vaan, sanoi se Tsaikovskikin!

2. Etsin aamulla netistä tietoa sanoista "japanilainen video". Olisin nääs tarvinnut jotain hajua siihen, mitä sanaristikkoon voisi tuosta vihjeestä tyrkyttää. Vihjeitä en löytänyt. Törmäsin kuitenkin uutiseen, jossa kerrottiin Japanin television ohjelmasta, missä kilpailtiin orgasmin pidättämisestä. Ihan kuvan kanssa ( ilmeisesti olisi ollut videokin?) netissä näytettiin, miten ohjelmassa mies menee alavartalon peittävän sermin taakse. Toinen mies menee antamaan suuseksiä. Voittaja ymmärrykseni mukaan on se, joka pisimpään kestää imuttelua laukeamatta. Ja siis ihan televisiossa!

Anna mun kaikki kestää! Mitä seuraavaksi! Todennäköisesti Japanissakin on jo seuraava vaihe eletty, juttu kun oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten.

Ja että hillityt ja hallitut japanilaiset! Vaikka enpä tunne yhtään japanilaista. Voi olla samanlainen uskomus kuin uskomus suomalaisten rehellisyydestä.

3. Vielä uutinen elokuun Aamulehdestä (26.8.15). Varatuille ihmisille monissa maissa syrjähyppyjä tarjoava nettisivusto Ashley Madison mainosten mukaan toimii tai ainakin on toiminut myös Suomessa. Valtavia mainoslakanoita itsekin muistan taannoin nähneeni Hesan käynnilläni. Tämä juttu kertoo, että yli 30:n miljoonan asiakkaan tietoja on vuotanut julkisuuteen. Ymmärrettävästi nämä ihmiset ovat kauhuissaan. Toronton poliisi epäilee jopa kahden ihmisen tehneen siksi itsemurhan.

Se lienee aina riskaabelia hommaa tuo pettäminen. Jos ilman nettiapua pettää, silloinkin joku voi nähdä, kuulla ja kertoa kenelle vain. Ja nettiin nyt ei näköjään tässäkään asiassa ole luottamista.

Tragikoomista minusta tässä jutussa on se, että pettäjät ovat itse tulleet myös petetyiksi, joskin eri tavoin.

Arkeen asettumista

VIIMEISIÄ VIERAITA VIEDÄÄN JUNA-ASEMALLE.

"Oliko sulla hyvä kesä?
"Oli!"
"Enkö mäkin kestänyt ihan hyvin?"
"Joo-o, hyvin kestit."
"Vaikka kyllä mä välillä ajattelin, että vähempikin riittäis!"


Tämä keskustelu käytiin minun ja viereisessä sängyssä makaavan miehen välillä eilen aamulla. Ei ole ehkä vaikea arvata, kuka on kuka.

Hyvin mies tosiaan kesti kaikki vierailut! Hän kun on se vähemmän sosiaalinen puoli tässä huushollissa. Miehen suvussa ei ole ollut kovin vilkasta kanssakäymistä. Sukukin on pieni, ja siitäkin vähästä enemmistö on jo kuollut.

Kesän mittaan mies välillä taisi vähän huokailla, mutta ei yhtään valittanut. Osallistui kaikenlaiseen tarpeelliseen tarvittaessa ja paikalla ollessaan,  autolla kuskaamisesta siskontytön vauvan hyssyttelyyn ja kaikkeen siltä väliltä.

Siivoushommissa imuroimisen olenkin kokonaan ulkoistanut tälle huushollissa pyörivälle miehelle. Juttu on vielä niin, että minä kerron, koska on tarpeen imuroida. Eilen, kun näin kerroin, mies kyllä jupisi: "Mitenkä, kun musta ihan tuntuu kuin olisin eilenkin imuroinut?" Kysymys oli täysin retorinen. Vielä en ole saanut iskostettua kanssaeläjäni päähän, että sillä ei ole mitään merkitystä, milloin on imuroitu, jos imuroinnin tarvetta kuitenkin on. Myönnetään: minulla tässä on helpompi rooli!

Kesän vilkkaudesta huolimatta (tai ehkä siksi) mies yllätti kunnostamalla alkuviikosta vanhan perintölipaston tahi piirongin tahi senkin, mikä lieneekään. Olin siitä jankuttanut ja aikonut viedä sen hiottavaksi ja lakattavaksi. Mies vastusti ja vetosi siihen, että lipasto on hänen, kun kerran on hänen kotoaan tuotu ja hän määrää siitä. Tämä on meillä aina sopivan tilaisuuden tullen viimeinen kortti : tämä on minun ja minä määrään. Minä tietysti uhkasin, että vien kapineen ulos, koska MINUN olohuoneessani se ei voi enää tuossa kunnossa olla.

KIILTÄÄ; KIILTÄÄ!

Hyvä on uhota, kun mihinkään en olisi sitä yksin saanut siirrettyä!

NÄMÄ JA VÄHÄN MUUTAKIN TAAS LIPASTOON!

Loppu hyvin ja nyt on lipastokin hyvin. Mieheltä kyllä nuo käden työt käyvät, jahka hän näkee jonkun homman tarpeelliseksi tehdä.

Eiköhän tämä taas tästä!

Syksy on käynnistynyt säänkin puolesta. Hieroin aamulla silmiäni, kun mittari näytti vain kaksitoista astetta. Tuntui, että miten tässä tarkenee vesijumppaan pyöräillä. Tumppasin vaatteita päälle kuin talvikeleille. Niitäpä sitten riisuin vähitellen. Kun nääs hyvin tarkeni. Ja hikikin tuli!