Uusia maisemia, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä

TARTON LÄPI VIRTAAVA EMAJOKI

Kumma juttu.

Ei tarvitse mennä kuin muutaman päivän matkalle vähän kauemmaksi kotikontujen ulkopuolelle, niin tuntuu kuin olisi pitempäänkin ollut arjestaan irti.

Oma irtiottoni suuntautui tällä kertaa Tarttoon.

Maisemat matkalla Tallinnasta Tarttoon tosin eivät ihmeitä elähdyttäneet. Tasainen, suora tie. Pääasiassa peltoja tien molemmin puolin. Piristystä toivat useat haikaran pesät asukkaineen. Suoran ja hyvän tien ansiosta ei tarvinnut pelätä matkapahoinvointia.


PATSASTA PUHDISTAVA MIES HÄIRITSI SUUTELEVIA KOKO VIERAILUMME AJAN.


Ensimmäistä kertaa Tarttoon tutustuneena vaikutelmakseni kaupungista muodostui kodikas, rauhallinen ja  kaunis kuva . Ahkerien Tarton kävijöiden mukaan Tarton henki tarttuu viimeistään Raatihuoneenkadun suutelevien opiskelijoiden suihkulähdepatsaan luona. Henki ainakin kulki. Tarttuiko joku uusi henki, jäi itselleni epäselväksi. Iso, vehreä, korkea Toomemäki tarjosi viehättäviä kävelyitä luonnon keskellä.

NÄKYMÄ TOOMEMÄELTÄ

Jo 1600-luvulla alun perin perustettu yliopisto on komeasti entisöity. Opiskelijoita on peräti 17 000, joista paljon ulkomaalaisia yhdeksässä tiedekunnassa.  Vielä 1900- luvun taitteessa määrättiin opiskelijoille karsseria putkassa vuorokaudesta kolmeen viikkoon esimerkiksi parrasta, daamin solvaamisesta, luvattomasta poistumisesta, veloista, juopottelusta ja monesta muusta syystä.

YLIOPISTON VIEREISEN RAKENNUKSEN IKKUNOITA KORISTIVAT KUVAT ENTISISTÄ OPETTAJISTA

ESIMERKKEJÄ PUTKASSA OLLEIDEN SEINÄTAITEESTA

Upea ja upealla paikalla sijaitseva Vanemuine- teatteri yllätti pienellä ja vaatimattomalla sisätilallaan. Carmen-oppera ei sitä vastoin yllättänyt. Olin jo etukäteen varma, että kokemus on vankasti kokemisen arvoinen. Enkä pettynyt!


Raatihuoneen torilla törmäsimme yhtenä iltana kauniiseen musiikki- , kynttilä- ja tulitaidetapahtumaan. Kävi ilmi, että kyse oli Armenian kansanmurhan satavuotismuistotilaisuudesta. Netistä luin, että samana päivänä Armenian apostolinen kirkko oli julistanut vuoden 1915 kansanmurhan uhrit pyhimyksiksi.

Ja mitäpä olisi matka ilman kanssamatkaajia! Meitä oli kolmisen kymmentä, pääasiassa senioreita. Ja kuten yleensä, uudet ihmiset osoittautuivat mukaviksi, jotkut jopa tosi mukaviksi. Suorastaan yhteisöllistä henkeä koimme, kun bussi simahti moottoritien laitaan ja odottelimme korvaavaa bussia. Laulu ja nauru raikuivat!

Tässä oli vain muutama esimerkki elämyksistäni. Menkää ja katsokaa ja eläytykää itse, jos mahdollista.

Suosittelen!