"Käypä katsomassa vaaligalleriassa. Siellä on 95- vuotias kansanedustajaehdokas Pirkanmaalta!" kehotteli mies, joka meillä majailee.
En uskonut. Ei voi olla niin vanha ehdokas!
Mutta totta se oli! Paavo Suominen, 95 v, vuorineuvos ja tekniikan kunniatohtori kertoo videolla lähteneensä ehdokkaaksi, kun niin moni pyysi.
En ota mitään kantaa hänen poliittisiin näkemyksiinsä enkä edes mainitse hänen puoluettaan, koska niillä ei ole mitään merkitystä tässä jutussani.
Merkityksellistä sitä vastoin on, että hän ylipäänsä on lähtenyt ehdolle. " Ei minua ole koskaan syrjitty" hän vastaa kysymykseen, onko kokenut ikäsyrjintää.
Voi olla, että vuorineuvoksen yhteiskunnallinen asema on säästänyt hänet syrjinnältä. Uskon silti, että hänen itseensä luottava ja itseään arvostava asenne on vielä tärkeämpi. Liian usein me vähemmänkin ikääntyneet itse harrastamme itseämme kohtaan ikäsyrjintää. Itse saatamme ajatella ensimmäisenä, että tuohon tai tuohon olen liian vanha.
Tähän turhaan ikääni vetoamiseen olen välillä itsekin sortunut. Ehkä en ole siinä silti pahinta laatua, koska eilinen aprillipilani tyttärille meni kutakuinkin läpi. Kerroin nimittäin aloittaneeni Poltesalilla puolimaratonille tähtäävässä treeniryhmässä. Esikoinen havahtui siinä vaiheessa, kun muisti kobolttipolveni. Kuopus mietti jo, jos voisi yhdessä kanssani lähteä tavoittelemaan puolimaratonia.
Tyttärien loppupäätelmä oli, että kyllä sinä niin hullu ilman tekopolvia voisit olla, että lähtisit tähän treenaukseen. Siis ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut juoksua ja joka on muutamien vuosien päästä seitsemänkymppinen!
Otin tämän kaiken kehumisena. En siis ole heidän mielestään liian kaavoihin kangistunut, vaan uusista asioista innostuva. Hullu toki voin olla. Ja monesti olenkin.
Toisinkin voisi olla.
Kyllä meikäläisen ikäisissä jo löytyy niitä, jotka eivät vahingossakaan tee mitään, mikä ei ole ennestään tuttua ja josta ei voi olla varma, että se miellyttää. Varminta on, jos voi vielä varmistua, että sääkin on siihen sopiva.
Hohhoijaa ja huhhuh! Onko se elämisen arvoista elämää? Jollekin varmaankin, minulle ei. Toki tilanne on eri, jos on erilaisia, esimerkiksi terveydellisiä rajoitteita. Usein ne isoimmat rajoitteet tulevat kuitenkin asenteista.
Haastattelija kysyi Suomiselta myös, mistä hänen elämänilonsa syntyy. " Ilon ammennan itsestäni. Ei koskaan ole ollut vaikeuksia".
Niinpä.
Omat ajatukset ja tulkinnat asioista ovat tutkimusten mukaan suurimmat onnellisuuden tunteeseen vaikuttavat tekijät.
Sama pätee ihan varmaan myös iloisuuteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti