Entisestä luopuminen

 

Lopuillaan oleva vuosi on jo sammumaisillaan.

Koko elämä on luopumista, on joku sanonut ja vielä ihan oikein. Jo vastasyntynyt joutuu luopumaan kohtukodista, jonka me isot ainakin kuvittelemme olevan sikiölle hyvääkin parempi paikka. Ja toisessa loppupäässä odottaa luopuminen koko elämästä.

Tässä mittakaavassa tämän vuoden, vuoden 2014, taakse jättäminen ei ole iso asia. Ja kuitenkin on. Koko elämän pituisesta elämästä on taas yksi vuosi käytetty. Vuosi vanhan vanhentaa ja lapsen kasvattaa, sanoo vanha sananlasku.

Ikääntymisen huomaa muun muassa siitä, että kaikesta rupeaa olemaan paljon aikaa. Oma muistikuvani saattaa kertoa, että aikaa jostakin on kulunut vuosi tai kaksi. Jos asia on tarkistettavissa, oikea aika saattaa olla vaikka kymmenen vuotta.

Maaginen 2000- vuoden vaihtuminenkin tuntuu olevan lähellä. Kuitenkin sinä vuonna syntynyt lapsi on jo rippikouluiässä. Muistan hyvin, miten koulun alaluokilla kirjoitimme ainetta, millaista on elää vuonna 2000. Omissa kuvitelmissani esimerkiksi lomamatkailtiin kuuraketeilla ikäänkuin junilla. 1960-luvulla 2000 vuosi tuntui olevan valovuosien päässä. Kuvittelin elämän olevan vallan ihmeellistä sitten.

Kulunut vuosi on itselleni ollut surun vuosi. Perusterveen, aktiivisen ja liikkuvaisen sisareni äkillinen sairastuminen aivosyöpään ja kuoleminen siihen neljässä kuukaudessa on edelleen asia, jonka todenperäisyyttä täytyy itsellensä välillä muistuttaa. Vieläkin.

Loppuvuoteni kului toipumisessa molempien polvien tekonivelleikkauksesta. Paljon hiljaiselämää. Hyvin harvoin kuitenkaan varsinaisesti pitkästyin. Tosin joskus tuskastuin, etenkin kipuihin. Erilaista tekemistä löytyi kuitenkin myös tavallista enemmän sänkyelämää viettävälle. Yhden kirjoittamisopintojen  verkkokurssinkin sain tehtyä, vaikka asia aluksi itseäni epäilytti.

Olin sisäistänyt liian hyvin sen, että jalkojen toimintakykyyn leikkauksen jälkeen itse voi vaikuttaa eniten. Kuntopyöräilin, jumppasin, sauvakävelin liian kanssa. Jälkitarkastuksessa tälle touhuamiselle laitettiin vähän toppia. Valittamani yölliset säryt muuttuivat sen jälkeen aika vähäisiksi.

Eilen tulleessa Et-terveys lehdessä on haettu keinoja onnellisuuteen.
"Juuri nyt ei taivas putoa", on yksi hyvä ehdotus jaksaa, kun menneet surut tai tulevan pelot ahdistavat. Carpe diem - tartu hetkeen,kuvaa samaa asiaa.

Näitä juuri nyt ei taivas putoa- hetkiä on onneksi ollut monia omassakin vuodessani. Kun vain havahtuu ne huomaamaan.

Sisareni  muistolle haluan laittaa tähän vielä Martti Lindqvistin sanat:

Me lähdemme tästä elämästä
emmekä kuitenkaan lähde
Me elämme edelleen kaikessa
mitä olemme tehneet
Kaikki, mitä olemme ajatelleet
ja sanoneet ja olleet
jää elämään ja valaisemaan toisten tietä
Me kuolemme
emmekä kuitenkaan kuole
vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat
rakastaneet meitä.

Joulun tunnelmia!

Viinikan kirkko, Kauneimmat joululaulut sunnuntaina 21.12.2014.
Kirkko tupaten täynnä, vaikka oli jo kolmas kauneimmat joululaulut tilaisuus tässä kirkossa.

Myöhästyin, kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat autopaikat olivat täynnä. Istuin eteisestä nostetulla irtotuolilla, jonka eräs toinen myöhässä tullut minulle tarjosi. Itse hän seisoi, vaimonsa (?) istui toisella irtotuolilla. He lähtivät kesken pois. Vähän minulle syntyi huono omatunto, että väsyikö mies seisomiseen. Hänen tuolinsahan oli minulla.

 

 

Aleksanterin kirkko jouluaattona kello 15.

 

 

Hiljainen, lumisateinen Hämeenkatu jouluaattona noin klo 17.

Muualle haudattujen muistopaikka Kalevan kankaan hautausmaalla jouluaattona.

Rauhaisa jouluaaton ilta kotona.

 

Ihmetyksen sormi ällistyksen suussa!

Jos olisin kahvia ryystänyt eilistä Aamulehteä lukiessani, olisivat sumpit varmasti menneet väärään kurkkuun!

Artikkeli Sateenkaaren päässä kertoi ruotsalaisesta homojen ja lesbojen seniorikodista, jossa kuudella asukkaalla on suomalaiset sukujuuret. Talo on ensimmäinen Euroopassa. Tulijoita olisi paljon.

Valaistuin myös siitä, että Ruotsissa puolueilla ja urheiluseuroilla on omat osastot seksuaalivähemmistöille, jopa oma kuoro jossakin kirkossa. Suomessakin on kuulemma pitkään jo suunniteltu palvelutaloa seksuaalivähemmistöille. Tilausta sanotaan olevan.

Ymmärrän tämän eristäytymisen sitä kautta, että kyseessä ovat ikäihmiset, jotka ovat eläneet ajat, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja/tai sairaus ja siksi tarkkaan piilossa pidettävä. Aidsistakin puhuttiin aikanaan jopa homoruttona, kun tietoa ei ollut tarpeeksi.

Silti.

Ollaanko tultu siihen, että aikaisemmin me heterot eristimme homot komeroon? Nyt he eristävät itse itsensä meistä muista.

Olen ymmärtänyt, ja haluan edelleenkin niin ajatella, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole koko ihmistä määrittävä asia. Jos mitään olen tajunnut, homoseksuaalitkin toivovat, että heitä ei määriteltäisi seksuaalisen suuntautumisen kautta.Kyseessä on yksi ominaisuus, jossa me ihmisolennot eroamme toisistamme. Toki siihen on liittynyt enemmän tabuja ja pelkoja kuin esimerkiksi laulutaidon erilaisuuteen. Asenteissa on kuitenkin tutkimusten mukaan meillä menty selkeästi suvaitsevampaan suuntaan.

Voisin ajatella, että esimerkiksi ateistit ja uskovaiset vastaavasti tarvitsisivat omat seniorikotinsa, jos tälle linjalle mennään.

Kouluissamme on pyritty ja pyritään integroimaan erityisoppilaat tavallisten koululaisten luokkiin, ei eristämään omiin ryhmiinsä. Tätä kautta on mahdollista saavuttaa luontevaa yhteiseloa ja toinen toisensa hyväksymistä.

Samaa me tarvitsemme seksuaalisten vähemmistöjen suhteen.

Artikkelin yhteydessä Vanhustyön keskusliiton tutkija Marja Saarenheimo sanoo :"  ...palvelujärjestelmään astuva joutuu usein menemään takaisin kaappiin". Pitkäikäinen kumppani voi joutua ystävän asemaan, eikä saa tietoa potilaasta.

Voin olla naivi, kun kuvittelen, että palvelujärjestelmien papereihin voisi ilmoittaa lähimmäksi omaiseksi sen pitkäaikaisen kumppanin, jolloin hän saisi ensisijaisesti tietoa.

Jos ihminen on elänyt työikänsä jo kaapin ulkopuolella, uskon, että hänellä useimmiten olisi rohkeutta tarvittaessa tuoda esiin seksuaalisen suuntautumisensa myös ikääntyneiden hoitolaitoksissa. Vähitellen myös vanhusten hoitohenkilöstö tottuisi asiaan. Ovathan jo ainakin neuvolan ja synnytysosaston henkilökunta tottuneet työskentelemään myös homoseksuaalien kanssa. Haluan uskoa, että takaisin kaappiin ei tarvitse mennä, ellei halua!

Luulen, että tällainen erityisryhmien luominen voi jopa lisätä negatiivisia asenteita homoseksuaaleja kohtaan tyyliin," mitä ne mahtavat tehdä, kummosia olla, kun pitää niin omassa seurassa olla".

Jos minulta kysyttäisiin ( ei kysytä), ei mitään erillisiä blokkeja tässä asiassa. Yhteiskunnan, siis meidän ihmisten, on aika tulla suvaitsevaisemmiksi. Siihen tarvitaan yhteisiä kokemuksia erilaisten ihmisten kanssa ja hoitohenkilökunnalle lisää koulutusta.

Joulua odotellessa

Meillä Tampereella on muotopuoli, mutta sisäisesti kauniiksi äänestetty kuusi Raatihuoneen torilla. Sen lisäksi meillä on Joulutori kojuineen ja valoineen. Minusta se vetää vertoja Tallinnan joulutorille.

Lähdin yksinäni Joulutoriin tutustumaan ystävän jouduttua perumaan tällit. Mutta eihän juuri missään tarvitse yksin olla, jossa muitakin ihmisiä on.

Ravintola Ohranjyvän teltassa torilla tarjoiltiin parhaaksi äänestettyä glögisekoitusta. Sisältää kuulemma mm. punaviiniä ja portviiniä.

Tuntemattoman rouvan kanssa glögiä siemaillessamme löysimme monta yhteistä asiaa:
- pidimme nauttimastamme Ohranjyvän glögistä
- molemmilla sisar asuu Saksassa
- totesimme Saksan joulutorien olevan mahtavia
- kumpikaan emme pitäneet saksalaisesta hehkuviinistä, Glühweinista. Liikaa alkoholia, epäili rouva.
- rouva kehui Essenin jouluvaloja aivan eri tasoisiksi kuin Tampereella. Sieltä Tampere on  idean jouluvaloihin hakenut. En voinut yhtyä tai olla yhtymättä hänen näkemykseensä, kun en ole Essenissä lainkaan käynyt, en valojen aikaan enkä niitä ilman.

Yhdessä kojussa sai maistaa lämmintä imellettyä hämäläistä perunalaatikkoa. Nam. Sitä täytyi ostaa. Itse en koskaan ole saanut perunalaatikkoa kunnolla imeltymään. Taito sekin.

Joku asiakas vahingossa tiputti maahan laatikon, jossa oli paljon kertakäyttöaterimia. Myyjä iloisesti totesi: Ei se mitään. Myyjä kun ei voi sanoa: senkin tunari. Nyt täytyi ainakin pestä (vesijohtoa ei kojussa varmaankaan ollut), jos voi käyttää niitä enää ollenkaan.

Todettakoon, että se eräs tiputtelija en ollut minä. Minä olen enemmänkin erikoistunut leivonnaisten heivaamiseen kaaressa lautaselta lattialle. Näin olen tehnyt Kesäteatterin väliaikaleivokselle. Näin olen tehnyt kaupan tarjoamalle joulutortulle.  Voin neuvoa, että se tapahtuu näin:
Kun leivonnainen on kertakäyttölautasella, pyörähdä nopeasti ympäri. Muuta ei tarvita. Sujuu varmaan hitaammaltakin.

Molemmilla kerroilla henkilökunta totesi juuri näin: Ei se mitään. Siivosi jäljet ja antoi uudet heitettävät.

Asiakas saa paljon anteeksi.

Jouluhankintoja kauppakeskuksessa

Oppihetkiä teatterissa

Viikkona muutamana lähdin ystävän kanssa Tampereen teatterin ison näyttämön Ihmisen osa nimistä teatterikappaletta katsomaan.

Näytös oli hyvä, Kari Hotakaisen teksti ja Anja Pohjola pääosassa.

Juuri ennen esityksen alkua takaa kuului vanhemman oloisen miehen kuuluva ääni: "Laita nyt se fasepuukki pois päältä vähäksi aikaa!" Nuoren naisen oloinen ääni vastasi: " Ei tässä ole ääntä päällä."

Haloo Helsinki ja kaikki muut kaupungit! Siis älypuhelimen käyttö ei haittaa teatterissa, jos siinä ei ole ääntä? Just joo. Miksi tulla teatteriin, kun voisi kotona surfailla? Kysyy hän, joka ei tätä ymmärrä!

Melkein heti alussa tajusin, että toipilaspolveni joutuivat olemaan liian pienessä tilassa ja lähes liikkumatta ja särkivät. En ollut muistanut, miten kapeat vanhan salin istuinvälit ovat!

Varmaankin ensimmäisen kerran hyvää teatteria katsoessani odotin: Kunpa väliaika tulisi pian! Mietin myös, pitääkö lähteä kotiin kesken kaiken.

Väliaika tuli. Valitin asiaa vahtimestarille.

Tämä ihana ihminen suhtautui empaattisesti ja sanoi: " Ei hätää. Nostetaan tuoli väljään paikkaan. Käykö tämä tuoli vai haenko käsinojallisen alhaalta? Käykö tämä paikka vai laitetaanko tuohon toiseen?" Tippa tuli linssiin! Homma hoitui ja noin ystävällisin sanankääntein!

Entä ne opetukset?

Opetus 1. Hotakaisen tekstissä oli hyviä oivalluksia Salme-roolihenkilön suulla, joita en toki kaikkia muista.

Yksi oli kuitenkin jotakuinkin näin: " Ihminen tarvitsee vain keskittymiskykyä ja mielikuvitusta. Keskittymiskykyä siksi, että pystyy saamaan hommat tehtyä. Mielikuvitusta siksi, että pystyy asettumaan toisen asemaan."

En nyt ihan menisi sanomaan, riittääkö nuo, mutta tärkeitä asioita ovat.

Tämän yritän myös muistaa: " Naamanpesu auttaa aina. Naama on pään tuulilasi ja päässä tapahtuu kaikki." Tätä täytyy kokeilla huonon fiiliksen tullen.

Opetus 2. Tämä liittyy facebook-keskusteluun. Me varttuneemmat emme välttämättä ymmärrä nuoria eikä nuoret meitä. Maasto kun on sama, mutta kartta eri. Riittää kai se, että yrittää ymmärtää. Ja sietää silloinkin, jos ei ymmärrä.

Vaikeeta on. Myönnän. Netissä surffailijoista olen saanut nauttia parissa konsertissa. Olen pidellyt kukkahatustani kiinni, että en sano mitään. Kukkahattutädille hyvä saavutus.

Opetus 3. Jos olet vajaakuntoinen, ota selvää asioista etukäteen. Ellet ole älynnyt/muistanut/viitsinyt ottaa selvää, käänny ihmisen puoleen, joka voi auttaa. Muista vanhanaikaisesti kiittää avusta!

Ihmisen kokoisia unelmia

Olen sattunut katsomaan televisiosta kaksi jaksoa ohjelmasta Unelmapäivä. Siinä toteutetaan erilaisten julkkisten avustuksella ikääntyneiden unelmia.

Hakijoita ohjelmaan oli kuulemma yli tuhat. Se kertoo mielestäni meistä ikääntyneistä seuraavaa: olemme rohkeita hyppäämään uusiin asioihin ja uskallamme unelmoida. Olemme siis elossa. Ellei unelmia ole, ihminen on hengissä, mutta ei elä. Tuohon tapaan joku viisas on joskus sanonut.

Jos tarkkoja ollaan, niin nuo rohkeus ja unelmointi eivät välttämättä sovi meihin kaikkiin ikääntyneisiin, eipä ehkä minuunkaan. Kyse on varmuudella niistä noin tuhannesta, jotka ohjelmaan halusivat. En jaksa uskoa, että motiivina enää meillä tai heillä varttuneilla olisi, että tultaisiin julkkikseksi, kun päästään ruutuun. Väitetään, että se useilla nuorilla on suurin unelma.

Iän antamasta realistisuudesta kertoo se, että ainakaan katsomissani jaksoissa ei tavoiteltu kuuta taivaalta. Yksi tosin halusi taivaalta hypätä alas laskuvarjolla. Jo päiväkodissa toisiinsa tutustunut aviopari halusi käydä kyseisessä päiväkodissa. Toisessa jaksossa 85- vuotias mies haaveili Harrikalla ajosta ja kymmenkunta vuotta nuorempi nainen ratsastamisesta. Hänellä ratsastus oli jäänyt aikuistumisen myötä ja nyt kaipuu vielä kerran ratsastamaan, jopa laukkaamaan oli suuri.

Harrikka-ajosta ei tullut mitään, ajopeli oli liian raskas ja turvallisuus uhattuna. Mies sai kuitenkin katsella ja kuunnella Harrikkakaravaanin kulkua. Pääsipä hän takatuupparille matkustajaksikin.

Naisen ratsastus onnistui, mutta hän tajusi itse laukalle menon liian vaaralliseksi.

Voisi luulla, että iso pettymyshän siitä tuli, kun haaveet eivät täysin toteutuneet. Varmaan pettymistä oli, mutta selvästi he pystyivät silti iloitsemaan siitä unelman osasta, joka toteutui. Kypsästi mies totesikin, että ajamisesta joutui luopumaan, kuten elämässä monesta asiasta.

Hieno ohjelma! Hienoja ihmisiä! Tippa taas jostakin silmänurkkaan pyrki. Onko tuo ihme, kun on niin sateisia kelejä pidellyt.

Itsenäisyyden kaikuja Linnasta

Ei tainnut onnellisempaa Itsenäisyyspäivän juhlijaa eilen olla kuin 101-vuotias Hannes Hynönen.

Enpä voinut kuin hyvästä mielestä hykerrellä, kun katselin häntä ja kuuntelin hänen ajatuksiaan Linnan juhlilla. Vaikutelmaksi tuli, että ei taida olla Hannes mikään mutrusuu arkielämässäkään. Tämän vahvisti eilisen Helsingin Sanomien artikkeli. Haastattelijakin totesi jutussa, että Hynönen on silmiinpistävän myönteinen ja iloinen. Kuntokin on erinomainen. Tämä torpparin poika, entinen maanviljelijä ja kahden sodan veteraani itse kertoi:

"Minä olen tavattoman tyytyväinen elämääni. Minulla ei ole mitään valittamista."

Kuinka moni meistä muista voi sanoa samoin? Aina sitä nyt ainakin valitettavaa löytyy. Jos ei muuten niin hakemalla.  Ja jos ei muusta niin säästä.

Toinen Linnan juhlija, näyttelijä Antti Litja totesi inhorealistisesti, että tässä iässä (76v) ei juuri muuta huomaa kuin oman lahoamisensa, kun peräseinä häämöttää. Onneksi siihen kuulemma osaa suhtautua, kun se tulee vähitellen. Litjan ilme paljasti, että ei hän nyt niin täysin tosissaan ollut.

Vaikka tuossa lausumassa vanhenemisesta totuuden siemen onkin, niin asian ilmaisutapakin itseäni hymyilytti: "oma lahoaminen", "peräseinä". Taidatkos sen vahvemmin sanoa.

Niin tai näin.

Elämmepä terveenä ja terävänä satavuotiaaksi tai alamme lahota jo aikaisemmin, myönteisyydestä ja iloisuudesta ei ole ainakaan haittaa!

Päinvastoin. Myönteinen ajattelu, että ei jää vastoinkäymisissä vellomaan, voi jopa antaa elämään lisävuosia.

Toivottelen myönteistä 98:tta Suomen itsenäistä vuotta jokaiselle!
Sopivasta itsepäisyydestäkin voi olla hyötyä!