 |
| Eila Hiltusen veistos Elämän liekki Taysin pääoven edessä. |
Vietin pääsiäisen aikaan useamman päivän Tampereen yliopistollisessa sairaalassa leikatun omaiseni tukena ja seurana. Kohtasimme monia ilmeisen ammattitaitoisia, ystävällisiä ja empaattisia lääkäreitä ja hoitajia. Että kuva ei olisi liian kirkas, muutama poikkeus vahvisti säännön.
Erityisen vaikutuksen ammattiosaamisellaan ja asiallisen empaattisella suhtautumisellaan teki neurokirurgi Krista Pantzar. "Tuli turvallinen ja luottavainen olo", totesi omaisenikin sen jälkeen, kun Pantzar oli leikkausta edeltävänä päivänä käynyt kertomassa tulevasta. Levollisena ja kiireettömän tuntuisena vuoteen vieressä istuen.
Tässä sairauden lähellä eläessäni olen erityisen herkistynyt huomaamaan ja lukemaan ihmisten kokemuksia sairauksistaan. Siltikin, vaikka en halua niitä minulle toisen käden tietoina tuputettavan.
Tänään luin netissä Ilta-Sanomista toimittaja ja ex-kansanedustaja Pertti Salovaaran haastattelua.Kertoessaan masennuksestaan hän sanoo:
"Sairastuttuani moni ystävä rupesi pitämään välimatkaa. Koin itseni spitaaliseksi."
Ja kyseessä oli masennus. Ei mikään harvinainen sairaus kenen tahansa ystävä- ja tuttavapiirissä. Sairaus, josta monet tunnetut ja tervejärkisinä pidetyt ihmiset ovat omakohtaisesti julkisuudessa kertoneet.
Edelleenkö he saavat kokea olevansa spitaalisia?
Tartuntaako me pelkäämme?
Vai pelkäämmekö sitä, että saamme särön uskomukseemme, että meille ei ikinä voisi käydä näin.
Näin voi käydä. Meillekin.
Tämän synkistelyn jälkeen haluan kertoa esimerkin positiivisesta ajattelusta, jonka kuulin ohimennen kaupassa tänään.
Pieni tyttö totesi äidilleen joku lelu kädessään:
"Täällä ei ollut paljon tyttöjen tavaroita. Mutta silloin oli helppo valita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti