Läheiseni sairastui vakavasti toista kuukautta sitten. Ylen tavanomaista on, että hänen kertoessaan sairastumisestaan, kuulija alkaa kertoilla kaikkien muiden ihmisten sairauksista. Hän ymmärtää, että se usein tarkoitetaan jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Muillakin on sairauksia, et ole yksin. Kuitenkaan hän ei jaksaisi niitä kuunnella.
Olen yrittänyt läheistäni rohkaista kertomaan ystävällisesti, mutta varmasti: " En jaksa kuunnella muiden sairauksista. Omassani on minulle tarpeeksi." Jos koskaan, nyt hänen on oltava tässä itsekäs.
Tätä hän ei vielä ole saanut tehtyä. Puhelimessa tosin sanoo " En jaksa enää puhua" ja valikoidusti vastaileekin puheluihin.
Itsekin omaisena olen saanut osani vastaavanlaisesta. Ennen diagnoosin varmistumista kerroin puhelimessa yhdelle ystävälle läheisen oireista. Heti ensimmäisen oireen kuultuaan hän "tiesi" diagnoosin ja kertoi tutustaan, jolla oli tämä tauti. Loukkannuin. Diagnoosinkin tiesin pahasti vääräksi.
Kerroin ystävälleni seuraavalla kerralla pahoittaneeni mieleni hänen käyttäytymisestään. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, miksi.
En itsekään heti oivaltanut, mikä oli perimmäinen syy loukkaantumiseeni. En tarvinnut, en kysynyt, en halunnut diagnooseja. Halusin kuuntelijaa omalle huolelleni.
Siitä siinä oli ja on kyse.
Kun uskaltaisi kuunnella, vaikeitakin asioita. Niin minä kuin muut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti