Nomen est omen

Missähän tietämättömyyden suossa olen mahtanut tarpoakaan! Vasta nyt törmäsin amerikkalaisesta tutkimuksesta peräisin oleviin eläkeikäisten nimityksiin.

Tähän asti olen ajatellut eläväni kolmatta ikää. Ikää, joka on työiän ja neljännen iän välissä. Neljäs ikä alkaa taas noin 80- vuotiaana.Yksi jaottelu tämä tietenkin on yhä edelleen.

Mutta.

Tuntuupa ihan erilaiselta elääkkin go go-ikää eli menoksi vaihetta. Ihanhan siinä jalka alkaa vipattaa pelkästä ajatuksesta. Tähän menoon pääsee mukaan noin 65- vuotiaana. Mitä on siihen verrattuna kolmas ikä? Sehän on vähän kuin kolmas sija, pronssimitali.Kaikki kai haluavat mieluummin olla ykkösiä. Tosin kolmatta ikää on kuvattu myös henkilökohtaisen hyvinvoinnin ajaksi. Sehän kelpaa.

Go-go-iän jälkeen on odotettavissa noin 75- vuotiaana slow go-ikä. Silloin menotahti vähän hiljenee. Tuokaan ei tunnu pahalta nykyisenä leppoistamisen kulta-aikana. Tervetuloa siis slow go- ikä. Sitten aikanaan.

Yli 85- vuotiaat elävät tämän luokittelun mukaan no go- ikää. Jalka ei enää nouse ja vanhussana on luonteva. Ihan hyvä ikä voi olla sekin,etenkin  kun ajattelee, mikä olisi vaihtoehto.

Näin siis keskimäärin.

Sisareni saksalainen anoppi on yksi poikkeus säännöstä. Viime kesän juhlissa tämän no go-ikäisen jalka nousi kaikista ahkerimmin tanssilattialla. Me go go-ikäiset jäimme kakkosiksi, puhumattakaan nuorisosta. Saapa nähdä, onko tilanne sama toukokuisissa siskon tyttären häissä.

Kirjallisuudessa löytyy toki muitakin "nimittelyjä". Esimerkiksi nuori iäkäs on 60- 69- vuotias. Ehdottomasti on syytä laittaa paino sanalle nuori.

Spitaalisia? Ei kai sentään.

Eila Hiltusen veistos Elämän liekki Taysin pääoven edessä.

Vietin pääsiäisen aikaan useamman päivän Tampereen yliopistollisessa sairaalassa leikatun omaiseni tukena ja seurana. Kohtasimme monia ilmeisen ammattitaitoisia, ystävällisiä ja empaattisia lääkäreitä ja hoitajia. Että kuva ei olisi liian kirkas, muutama poikkeus vahvisti säännön.

Erityisen vaikutuksen ammattiosaamisellaan ja asiallisen empaattisella suhtautumisellaan teki neurokirurgi Krista Pantzar. "Tuli turvallinen ja luottavainen olo", totesi omaisenikin sen jälkeen, kun Pantzar oli leikkausta edeltävänä päivänä käynyt kertomassa tulevasta. Levollisena ja kiireettömän tuntuisena vuoteen vieressä istuen.

Tässä sairauden lähellä eläessäni olen erityisen herkistynyt huomaamaan ja lukemaan ihmisten kokemuksia sairauksistaan. Siltikin, vaikka en halua niitä minulle toisen käden tietoina tuputettavan.

Tänään luin netissä Ilta-Sanomista toimittaja ja ex-kansanedustaja Pertti Salovaaran haastattelua.Kertoessaan masennuksestaan hän sanoo:
"Sairastuttuani moni ystävä rupesi pitämään välimatkaa. Koin itseni spitaaliseksi."

Ja kyseessä oli masennus. Ei mikään harvinainen sairaus kenen tahansa ystävä- ja tuttavapiirissä. Sairaus, josta monet tunnetut ja tervejärkisinä pidetyt ihmiset ovat omakohtaisesti julkisuudessa kertoneet.

Edelleenkö he saavat kokea olevansa spitaalisia?

Tartuntaako me pelkäämme?

Vai pelkäämmekö sitä, että saamme särön uskomukseemme, että meille ei ikinä voisi käydä näin.

Näin voi käydä. Meillekin.

Tämän synkistelyn jälkeen haluan kertoa esimerkin positiivisesta ajattelusta, jonka kuulin ohimennen kaupassa tänään.

Pieni tyttö totesi äidilleen joku lelu kädessään:
"Täällä ei ollut paljon tyttöjen tavaroita. Mutta silloin oli helppo valita."

Kuka on rohkea?

Laivaristeilyllä saattelimme eläkeläisystävän Tukholmassa Köpenhaminan junaan . Hän oli lähdössä patikoinnille Santiago de Compostelan reitille. Paluulippu oli kahden kuukauden päähän.

Ihailin hänen rohkeuttaan, etenkin lähteä yksin.Minusta ei siihen olisi.

Hän ei kokenut olevansa rohkea.Jos hankaluuksia tulee, aina voi palata aikaisemmin. Kotiinkin on moni kuollut.

Illalla laivan karaokebaarissa päätin käydä laulamassa minäkin. Ystäväni mielestä se oli rohkea teko. Hän ei siihen pystyisi. No jaa, kyllä se hiukan uskallusta itseltänikin vaati, kun ylen harvoin tällaista harrastan. Paljon ei tosin sieluun satu, jos mokailee ihan oudon yleisön edessä. Mutta olinko oikeasti rohkea?  Enpä usko.

Kävin katsomassa itsemurhista kertovan dokumenttielokuvan: Näin unta elämästä. Siinä itsemurhaa yrittänyt nuori nainen kertoo ajatelleensa, että hän on ihminen, joka uskaltaa tappaa itsensä.

Onko itsemurha tai sen yritys siis rohkea teko?

Ei. Itsemurha on epätoivoisen, näköalattoman, nurkkaan ajautuneen ihmisen näkemä ainut mahdollisuus päästä eroon ahdistavasta tilanteesta. Muuta vaihtoehtoa hän ei näe.

Elokuvan tyttö soitti viime hetkellä lääketokkurassa poikaystävälleen. Poikaystävän romahdus ja epätoivo saivat hänet haluamaan jäädä henkiin, hän kertoo.

Elämän paradokseja onkin se, että jotkut tekevät kaikkensa, että voisivat vielä elää, vakavasta sairaudestakin huolimatta. Toiset haluavat vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä, kun eivät osaa hakea tai saa apua.

 Saduissa sankarit ovat rohkeita. He voittavat pahimmatkin esteet, lohikäärmeistä viekkaisiin velhoihin.

Arkielämän rohkeita sankareita ovatkin he, jotka vaikeissakin elämäntilanteissa jaksavat herätä uuteen aamuun. He pystyvät näkemään valonpilkahdukset ja kestämään tai selättämään vaikeuksia. Ja hakemaan tarvittaessa apua.

J. Karjalainen lauloi aikoinaan näin:

Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
- ihan jokainen.

Näinkin. Oman elämänsä sankareita.

Serkun kummin kaiman taudit

Läheiseni sairastui vakavasti toista kuukautta sitten. Ylen tavanomaista on, että hänen kertoessaan sairastumisestaan, kuulija alkaa kertoilla kaikkien muiden ihmisten sairauksista. Hän ymmärtää, että se usein tarkoitetaan jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Muillakin on sairauksia, et ole yksin. Kuitenkaan hän ei jaksaisi niitä kuunnella.

Olen yrittänyt läheistäni rohkaista kertomaan ystävällisesti, mutta varmasti: " En jaksa kuunnella muiden sairauksista. Omassani on minulle tarpeeksi." Jos koskaan, nyt hänen on oltava tässä itsekäs.

Tätä hän ei vielä ole saanut tehtyä. Puhelimessa tosin sanoo " En jaksa enää puhua" ja valikoidusti vastaileekin puheluihin.

Itsekin omaisena olen saanut osani vastaavanlaisesta. Ennen diagnoosin varmistumista kerroin puhelimessa yhdelle ystävälle läheisen oireista. Heti ensimmäisen oireen kuultuaan hän "tiesi" diagnoosin ja kertoi tutustaan, jolla oli tämä tauti. Loukkannuin. Diagnoosinkin tiesin pahasti vääräksi.

Kerroin ystävälleni seuraavalla kerralla pahoittaneeni mieleni hänen käyttäytymisestään. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, miksi.

En itsekään heti oivaltanut, mikä oli perimmäinen syy loukkaantumiseeni. En tarvinnut, en kysynyt, en halunnut diagnooseja. Halusin kuuntelijaa omalle huolelleni.

Siitä siinä oli ja on kyse.

Kun uskaltaisi kuunnella, vaikeitakin asioita. Niin minä kuin muut.

Asennetta vanhusten hoitoon

"Kun teet totutut asiat toisin, annat sisimpäsi uudelle ihmiselle tilaa kasvaa". (Paulo Coelho)

"Kyllä meillä olisi paljon parantamisen varaa asenteissa, anteeksi vain rakkaat työtoverit!"
 Näin tunnusti Koukkuniemen vanhainkodin hoitaja, Marjut, radiossa päivänä muutamana. En ollut uskoa korviani. Hyvä Marjut!

Satuin aukaisemaan radion kesken ohjelman, joten kokonaisuus ei minulle täysin hahmottunut. Kyse oli kuitenkin, näin ymmärsin, talossa meneillään olevasta, pitemmästä projektista, tavoitteena vanhusta arvostavat asenteet. Siihen kuului muun muassa Toimintamahdollisuus- työpaja, jossa asukkaatkin saivat sanoa mielipiteensä. Vuoden päästä luvattiin muutoksia näkyvän, mahdollisesti malliksi muillekin.

Asukas Börje kertoi toiveenaan, että seurustelu olisi henkilökohtaisempaa.
"Meitä paapotaan. Hoitajat kailottaa. Eivät osaa suhtautua ihmiseen. Minä olen minä. En hän, enkä se.".

 Tämä kailottaminen harmitti Börjeä erityisesti siksi, että hänellä itsellään on hyvä kuulo.

Hoitaja jatkoi:
 "Meidän tulisi kohdata ihminen, ei potilas, ei hoidokki. Muutos lähtee itsestä."

Upeaa Marjut, upeaa!Näinhän se on. Miksi se sitten meille monelle on niin vaikeaa? Itsensä muuttaminen, etenkin asenteiden, se se vasta luonnetta ja aikaa kysyy. Toisia olisi niin helppo muuttaa, kun vain mokomat ymmärtäisivät muuttua.

Toivon mukaan näitä marjutteja on Koukkuniemessä enemmänkin kuin yksi. Ja uskon heitä olevankin monia. Olisin kuitenkin ollut mielelläni kärpäsenä katossa kuulemassa, miten työtoverit suhtautuivat Marjutin näkemyksiin.

"Kiire on jokaisen päässä.", sanoi hoitaja.
 Joskus olen kuullut epäystävällistä kohteluakin selitettävän  kiireellä. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, että töykeät sanat veisivät enemmän aikaa kuin ystävälliset. Vaatinee korkeampaa käsityskykyä.

Tavoitteena ovat siis vanhusta arvostavat asenteet. Vanhainkodissa. Hyvä, että tähän pyritään. Toisaalta voisi odottaa, että vanhainkodissa, jos missä, olisi hoitajilla ilman muuta vanhusta arvostavat asenteet.Parantamisen varaa toki aina on, kuten hoitaja totesi.

Hoitoalalla vanhusten hoito ei ole, ainakaan nuorille, se mediaseksikkäin vaihtoehto.Mene tiedä, jospa muutosta tapahtuu, kun vanhusten hoitoon yhä enemmän tulevat mukaan tekniset välineet kuvapuhelimineen ja robotteineen. Kaikkia vaan kun ei voida hoitaa matkan päästä, koneita säädellen. Ihmisen suoraa kohtamista tarvitaan.

Pienestä hyvä mieli

Olin puolen päivän aikaan menossa kaupungilla maksamaan parkkimaksua automaatille. Luokseni kiirehti nuorehko mies.

"Hei, anteeksi. Tässä olisi parkkilappu, jossa on aikaa huomiseen aamuun asti.Joku on vahingossa maksanut ihan liikaa. Tämä on kiertänyt tässä parkkialueella, on ollut jo kolmella käytössä. Odottelin, että saisin antaa tämän seuraavalle."

Iloisesti yllättyneenä kiitän kauniisti.

Ei se euron tai kahden parkkimaksun säästö. Jos autoa käyttää kaupungissa, on myös varautunut parkkimaksuihin. Olkoonkin, että ne ovat jo keskustassa sikamaisen kalliita.

Ajatushan se tässä on, joka lämmittää. Huomioidaan toisia ja välitetään toisista. Vaikka vain pikkuasiassa.

Aikaisemminkin toki olen saanut ja itse antanut toiselle parkkilapun, jossa itsellä on jäänyt aikaa käyttämättä. Ihan uutta oli tämä, että sama lappu kiertää ihmiseltä toiselle. Että mies oli ihan odotellut seuraavaa tulijaa!

Jäin siis minäkin ennen lähtöäni odottelemaan seuraavaa pysäköijää. Lapun sai keski-ikäinen mies.

Hulluilla on halavat huvit. Näin muistan kuulleeni toisinaan lapsuudessani. Voi olla. Ajattelen kuitenkin, että elämän ilot tulevat pääasiassa pienistä arkielämän hetkistä.  Nautitaan siis niistä! Isot ilot ovat harvemmassa. Onneksi niitäkin toki on.