Iloa pimeyteen

Nauru pidentää ikää ja rentouttaa koko kropan. Tähän tutkittuunkin juttuun uskon vakaasti. Ja vaikka ikä ei pitenisikään, onpa sen hetken nautintoa. Kävin muutaman päivän Tallinnan reissulla kolmen ystävän kanssa. Kun sääkin suosi antaen aurinkoa, mikään ei estänyt nauttimasta Vanhasta kaupungista ja joulutorista glögeineen. Ravintola Olde Hansan ruoka oli maittavaa, mutta vähintään yhtä paljon iloa tuotti ympäristö ja tarjoilijan iloinen ja reipas olemus ja sanailu. Siltikin ajattelen, että matkan parasta antia oli ystävien seura ja meille ominainen hulvaton huulenheitto, milloin minkäkin kustannuksella. Tavallisimmin naurun aiheena ovat omat toilauksemme. Näitähän riittää, tahallisia tai tahattomia. Meillä on jo pitkään yhteistä historiaa, niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä. Hurttia huumoria voi heittää niin itsestään kuin toisista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan hyviä ystäviä. Sanotaan, että vanhemmiten uusia ystäviä on vaikeampi saada. Olen tässä ollut onnekas, uusia ystäviä on viime vuosinakin tullut. En epäile yhtään, etteikö niitä voisi saada vielä tulevaisuudessakin. Edellyttää toki sitä, että liikkuu ihmisten parissa turuilla ja toreilla.- Onneksi ei aina tarvitse matkustaa mihinkään elämästä ja ilosta nauttiakseen. Ilon, hymyn ja naurunkin aiheita on ihan kotikonnuillakin arkiympyröissä, kun sen vain oikein oivaltaa. Kaikki asiat eivät tietenkään hymyilyjä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen samalla uutisia, jossa kerrotaan, että erityisesti yli 60-vuotiaiden työttömyys on lisääntynyt. Ikäsyrjuntä toimii. Näin ne pitkät työurat ilmeisesti saadaan aikaan.

Ikägalluppia

Satuin kuulemaan viime viikolla radiosta tuloksia tehdystä ikägallupista. Odotin asiasta olevan enemmän seuraavan päivän lehdissä, mutta näin ei ollut tai ainakaan en itse huomannut asiasta mitään Hesarissa tai Aamulehdessä. Radiossa sanottiin tutkimuksen olevan Vanhustyön Keskusliiton teettämä ja liittyvän Eloisa ikä 2012-2017 projektiin. Projektin tarkoitus on edistää ikäihmisten hyvää arkea, kerrotaan projektin nettisivuilla. Ikähaitari tutkimuksessa oli 15-vuotiaista yli 80- vuotiaisiin.

Tutkimuksessa kysyttiin, milloin ihminen on vastaajan mielestä vanha. Asia, jota itsekin olen pyöritellyt näissä blogeissanikin. Vastaajien mielestä 72- vuotias on vanha. Koululaiset ja opiskelijat pitivät tosin jo 60-vuotiasta usein vanhana. Yli 65- vuotiaiden mielestä 76- vuotias on vanha. Kun ikää tuli itselle vielä enemmän, yli 79- vuotta, vanha oli vasta 80- vuotiaana. Kovin ymmärrettävä ja arkipäivässäkin havaitsemani tulos. Sanoipa muinoin yksi teini-ikäinen ihan tosissaan kuolemasta puhuttaessa, että vanhoilla se on eri asia. Nelikymppinen on jo niin vanha, että sillä ei oo elämässä muutenkaan muuta kuin telkkarin katselu ja makkaran syönti. Olisipa hauska kuulla, mitä hän nyt on mieltä. Kommentista kun on jo vuosikymmeniä aikaa. On vain jäänyt mieleeni niin kuvaavana näkemyksenä.

Suosituimmat nimitykset ikävuosia kerryttäneille olivat seniori ja ikäihminen. Vanhus- sanan kannatus oli kovin pieni, 13 % vastaajan iästä riippumatta. Tämä yllätti itseni. Olisin ajatellut, että varttunein väestö olisi kannattanut vanhus-sanaa. Mikäpä siinä, hyviä nimiä minusta molemmat suosikkisanat.

Suorastaan hupaisa oli tulos, kun kysyttiin, onko vastaaja sitä mieltä, että vanhojen ihmisten kanssa keskustelu on tylsää, kun he toistavat samoja asioita. Nuoret eivät yhtyneet tähän näkemykseen. Yli 79-vuotiaista noin joka kolmas oli samaa mieltä väittämän kanssa. Onko niin, että kyllä koira koiran tuntee?

Vanhoille ihmisille toivottiin arvostusta enemmän.Väestön ikääntymistäkään ei pidetty hyvänä asiana, vaikkakin vanhojen ajateltiin ymmärtävän elämää paremmin. Ymmärrettävää toki näinä taloudellisesti heikkoina aikoina. Seksuaalisuuden nähtiin kuuluvan myös vanhalle ihmiselle. Tämä kertoo mielestäni siitä, että vanheneminen nähdään luonnollisena kehityksenä, missä ihminen ei miltään osin muutu täysin erilaiseksi, ei myöskään sukupuolineutraaliksi.

Kaikenikäiset kertoivat aikovansa pysyä aktiivisina vanhuudessa. Hyvä tavoite. Vaikuttaa elinikään ja erityisesti elämän mielekkyyteen. Tähän tavoitteeseen ja toteutukseen olen itsekin sitoutunut. Loppuviikosta kävin taas hakemassa Jyväskylän opinnoista piristysruiskeen!

Tutkimukseen voi käydä tarkemmin tutustumassa Vanhustyön Keskusliiton sivujen kautta. Samalla voi tarkistaa, paljonko olen pannut omiani tuloksista kertoessani.

Unta vai vajetta

Katsoinpa Studio55 ohjelmaa televisiosta. Siinä haastateltiin unitutkijaa tai pikemminkin univajetutkijaa Tarja Stenbergiä. Hänen työryhmänsä tulokset tukivat jo aiemminkin julkisuudessa olleita tietoja univajeen yhteydestä sairauksiin: esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen ja depressioon. Univajeella on yhteys myös ylipainoon. Tutkijan mukaan selkeä syy uniongelmiin on stressi. Yhteyksiä suoraan vetäen voidaan päätellä, että diabeteksen ja depression lisääntyminen on merkki stressin lisääntymisestä väestössä. Tällaisen yhteyden veti mielestäni tutkijakin. Työikäisillä univajetta on yleisemmin kuin eläkeläisillä. Tuosta on itsellänikin omakohtainen kokemus: uni on parantunut eläkkeellä, kuten oletinkin tapahtuvan. Näin eläkepäivillä stressin kokemista voi aika tavalla säädellä, joskin kohtalon kupruille emme aina mitään voi. Toinen juttu on sitten se, että kun on aikaa, voi kehitellä huolen ja murehtimisen aiheen ihan turhanpäiväisestä asiasta. Tai ainakin itselläni se onnistuu. Tuttua myös arkielämästä on se, että väsyneenä muisti pätkii tavallista enemmän ja ärtyisyys lisääntyy. Uniongelmaiselle hoitopaikkoja on kovin vähän. Pilleripurkki kun ei välttämättä ratkaise ongelmaa, voi pahimmillaan monimutkaistaakin sitä. Erilaisia kirjoja aiheesta on viime vuosina ilmestynyt useita. Miten paljon niistä sitten itse kukin kokee saavansa apua, on sitten taas eri juttu. Olettaa ja toivoa sopii, että hoitopuoleen paneuduttaisiin tulevaisuudessa nykyistä enemmän.

Lihavuus ja terveys

Nyt taidan sohaista asiaan, johon ei olisi järkevää puuttua. Jotenkin vain on ruvennut nyppimään, kun olen toistuvasti törmännyt juttuihin ja viimeksi televisio-ohjelmaan, jossa on haastateltu syksyn uutuuskirjan Iso kirjoittajaa. Kyseistä kirjaa en ole lukenut, mutta kirjailijan mukaan se kertoo lihavasta naisesta, hänen kokemastaan syrjinnästä ja vahvistumisesta. Edellä oleva on siis oma tulkintani lukemastani ja kuulemastani. Hyvä näin, aihe on varmasti kiinnostava. Se, mikä minua nyppii, ovat kirjoittajan esiin tuomat terveyden ja ylipainon yhteydet. Hän kritisoi sitä, että lihavuus ja sairaudet liitetään yhteen. Hänestä tätä liioitellaan ja lihavakin voi olla terve. Olen tuosta viime mainitusta liikuttavasti samaa mieltä. Sitä vastoin uskon vahvasti tutkimustuloksiin, joissa lihavuus on on riskitekijä monille sairauksille. Kirjoittaja vähättelee esimerkiksi lihavuuden yhteyttä kakkosluokan diabetekseen, laihakin kun voi sen saada. Näin on, tiedän. Mutta emmehän me ymmärtääkseni vähättele tupakankaan yhteyttä sairauksiin, vaikka tupakoimatonkin voi saada esimerkiksi keuhkosyövän. Juuri tämän päivän lehdestä luin, että Ruotsissa ovat yleistyneet teini-ikäisten lihavuusleikkaukset. Leikatut nuoret ovat olleet 100-180 kg painavia. Aamulehden mukaan osa heistä olisi ollut vaarassa joutua eläkkeelle ilman leikkausta. Meillä tiedetään aikuisten lihavuusleikkauksien suuri tarve. Tuskinpa niitä huvikseen tehdään: sairauksia on jo olemassa tai niiden riski on suuri, luulisin. Ennenkuin kukaan vie minua vajan taakse ruoskittavaksi, korostan, että en missään nimessä hyväksy ylipainoisten syrjintää, on sitten kyse työpaikasta tai mistä tahansa. Paino nyt on yhtä vähän syrjinnän syy kuin kansalaisuus, ihon väri tai kieli, muista puhumattakaan. Olen ehkä liikkunut itseäni fiksummassa seurassa, kun en ole havainnut syrjintää/halveksuntaa, on mukana sitten ollut laihoja, normaalipainoisia tai lihavia. Kenenkään elopaino ei luonnollisestikaan kuulu muille. Sen verran itsellänikin on kokemusta ylipainosta, että tiedän, miten kovaa muutamankin kilon pudottaminen on, jos sitä haluaa. Kirjoittajan mukaan jotenkin pantataan sitäkin tietoa, että ikääntyneellä lievä ylipaino on terveellisempää kuin laihuus. Missähän se panttaustoimisto sijaitsee, kun omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni asia on ollut jo kauan tiedossa.Ettei vaan olisi tullut tietoon julkisista viestintävälineistä.No joo, kuten sanottu, viisaampaa olisi olla puuttumatta tähän tulenarkaan asiaan, kun en edes ole alan asiantuntija. Kaiken uhallakin kuitenkin kirjoitin, mitä kirjoitin.

Tietoisuustaitoja

Loppuviikosta olin luennolla, jossa käsiteltiin tietoisuustaitoja eli mindfulnessia. Teimme runsaasti harjoituksia, jolloin sai asiasta omakohtaista kokemusta. Tällaisen tietoisen läsnäolon harjoittelu sopii meille varttuneemmillekin. Luennoitsija, psykologi Arto Pietikäinen kehotti välillä poistamaan autopilottiohjauksen käyttäytymisestä. Meillä kaikilla kun on arjessa asioita, joita teemme aina samalla tavalla, automaattisesti. Tietoisesti voisi tehdä välillä toisin. Itseäni on huvittanut, miten saman kaavan mukaan iltatouhuni menevät. Vielä enemmän tietysti huvittaa, kun seuraan miehen sänkyyn tulemista. Vaiheet ovat arvattavissa, mutta jätänpä ne nyt kuitenkin yksityisyydensuojalakiin vedoten julkaisematta. Oleellisempia toki ovat mielestäni esimerkiksi vuorovaikutukseen liittyvät reaktioiden autopilotit. "Ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila. Tässä tyhjässä tilassa meillä on voima valita reaktiomme. Reaktioissa on kasvumme ja vapautemme." Näin Pietikäinen lainasi Viktor Franklia. Mielenkiintoista on suhtautuminen ajatuksiin. Ajattelemmeko ajatusten esimerkiksi olevan aina tosia ja noudatettavia. Mielikuvissa ajatukset voi sijoittaa joessa virtaavien lehtien päälle tai ilmapalloihin, jotka nousevat yläilmoihin. Nämä mielikuvat symboloivat sitä, miten ajatukset tulevat ja menevät, niihin ei tarvitse takertua. Merkittävä taito, etenkin itseä moittivien ja liian vaativien ajatusten suhteen. Voin vain havainnoida ajatuksen, tiedostaa sen ja antaa sen mennä. Harjoitustilanteessa homma sujui hyvin, mutta epäilenpä, että tositilanteissa ajatuksista luopuminen ei ole niin helppoa kuin heinän teko. Katsoin tänään televisiosta äänittämäni jutun rap-mummo Eila Nevanrannasta, joka on valittu vuoden isoäidiksi. Jos yli 70-vuotiaana tekee räppilaulun ja myöhemmin levynkin, voisi ajatella, että esteeksi olisivat saattaneet muodostua itseä vähättelevät ja epäonnistumista povaavat ajatukset. Mutta näin ei mitä ilmeisimmin ollut tällä Eilalla, muuten hän ei olisi siinä missä nyt on.

Monikulttuurisuutta

Vietinpä runsaan viikon Brysselissä tyttären perheen lastenhoitoapuna. Niin etelässä (tai ainakin etelämmässä)kuin olinkin, sadetta riitti enemmän kuin aurinkoa. Aurinkoiset päivät olivatkin sitten vallan nautittavia. Kultapojan jalkapalloharkkoja seuratessani jäin miettimään, miten monikulttuurisuus elää ihan arkipäivässä siellä lapsillakin. Jalkapallojoukkueeseen kuuluu monesta eri maasta lähtöisin olevia lapsia. Olin kuullut Kultapojalta paljon uudesta valmentajasta, nimenomaan siitä, millainen valmentaja hän on. Sen, että hän on tummaihoinen, totesin vasta omin silmin. Monen suomalaisenkin kaverin toinen vanhempi on lähtöisin muualta kuin Suomesta, eikä siinä ole ihmeteltävää. Kun lapset kohtaavat niin koulussa kuin kotiympäristöissä eri kulttuureista lähtöisin olevia lapsia ja aikuisia, ei edes maininnan arvoista ole ihmisen ihon väri tai syntymämaa. Lapsikin keskittyy olennaiseen: miten tullaan juttuun. Ajattelen, että lapsenlapseni saavat ison lahjan oppimalla monikulttuurisuuteen pienestä asti. Tämän merkitys tietysti mielessäni korostuu, kun vertaan sitä omaan lapsuuteeni 1940-luvulla maaseudulla. Kaupunki ja kaupunkilainen oli jo jotain erityistä, eikä kaupungissa myötäänsä rampattu. Ulkomaalaisia näki korkeintaan lehdissä. Jo alta kouluikäisinä nämä lapset ovat tulleet juttuun ranskan kielellä ja nykyään se on jo hyvä käyttökieli. Ranskan ääntämisen taitaa oppia oikein vain lapsena jo kieltä oppinut. Ainakin 8-vuotias Kultatyttö nauraa kippurassa kun yritän ääntää jotain ranskan sanaa mielestäni hyvin.Ja antaa sitten mallin, joka totta tosiaan kuulostaa aivan erilaiselta. Näin se maailma muuttuu ja me sen mukana. Jotenkin kornilta tuntui kotiin tultuani lukea lehdestä, että joillekin on ylipääsemättömän vaikeaa kokoustaa samoissa tiloissa, joissa somalit ovat aikaisemmin kokoontuneet. Naurattais, jos se ei olisi niin järkyttävän ahdasmielistä ja kammotautista!

Elämästä ja kuolemasta

Viihdyin loppuviikon Psykologimessuilla alaa opiskelevan tyttäreni kanssa. Eräs ystäväni kysyi, miten viitsin osallistua yhdessä Kuopukseni kanssa. Olen siitä kysymyksestä vieläkin hämilläni. Minä kun näen asian niin, että parin päivän viettäminen Helsingissä Kuopuksen kanssa on minulle suuri ilo ja etuoikeus. Tällaisia kahdenkeskisiä hotelli- ja/tai messureissuja on nykyään enää niin harvoin. Jos joltakin, niin Kuopukselta pitäisi kysyä, miten viitsit reissata ja osallistua eläkkeellä olevan äitisi kanssa. Onnekseni hän sanoo mielellänsä lähtevänsä kanssani. Luentojen pohjalta oli mielenkiintoista käydä keskustelujakin hänen, saman alan ihmisen, mutta vuosikymmeniä nuoremman kanssa. Toivottavasti yhteisiä matkoja tulee vielä monia!
Meidän ikä-ihmisten asioita käsitteli luennossaan Vuoden psykologi Sirkkaliisa Heimonen Ikäinstituutista.Hän ja hänen instituuttinsa haluavat murtaa homogeenisia ja stereotyyppisiä käsityksiä vanhuudesta. Siihen on varmasti aihetta! Olen hänen kanssaan täysin yhtä mieltä siitä, että jos joskus, niin vanhuudessa ihmiset erovat toisistaan esimerkiksi niin fyysisen kunnon kuin psyykkisen tilan ja  mielenkiinnon kohteiden suhteen. Miljoonaan yli 65 vuotiaiden ryhmään mahtuu vaikka mitä, kun jo ikähaitarikin venyy yli sataan vuoteen asti. Ei siis pitäisikään puhua ikäihmisistä yhtenäisenä ryhmänä. Puhutaan elämänkokemuksenkin yhteydessä yksilöllisistä elämänpoluista. "Elämänkokemus on mielen hyvinvoinnin peruskivi ja voimavara" hän muun muassa sanoi.Kun ikäihmisiltä on kysytty, mistä elämänvoima arjessa muodostuu, vastaukseksi on saatu hyvin arkisia asioita, esimerkiksi sanomalehden lukeminen, siivoaminen, eläimet, ystävät. Mielenkiintoisimpia asioita tässä luettelossa olivat mielestäni surun torjunta ja unohtamisen lahja. Haluan ymmärtää tuon surun torjunnan niin, että ei jäisi suruun makaamaan, suruun kiinni. Toki suru on surtava, kun on menetyksiä tai muuta surettavaa. Joskus kuitenkin voi ehkä käydä niin, että ajan myötäkään suru ei anna tilaa muille tunteille. Silloin kai voinee käydä niin, että ei huomaa enää niitä hyviä ja iloa tuottavia asioita elämässään. Joku viisas on joskus sanonut: kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ajattelen, että oven avautuminen voi kestää, sitä ei aina huomaa, joten sitä on etsittävä.- Unohtamisen lahjan liittäisin siihen, että tietyt ikävät tai hankalat kokemukset on hyvä unohtaa. Jonkun tuttavan sanoma pikkuikävä kommentti esimerkiksi. Joku luennoitsija lainasi Goethea jotensakin näin " Että et vain eläisi, vaan loisit itse". Upeasti sanottu ja sopii erityisen hyvin meille varttuneemmillekin. Itse ymmärrän lauseen niin, että eläminen on ikäänkuin vain ajan kuluttamista, mutta luominen on oman elämänsä ohjailua, päiviensä sisällön aktiivista suunnittelua.Opinpa senkin asian, että meneillään on Ray: rahoittama Eloisa ikä -projekti vuoteen 2017 asti. Mitä kaikkea pitää sisällään, sitäpä en tiedä, mutta nimi ainakin on hauska, etten sanoisi eloisa.

Edellä olevat asiat liittyvät siis siihen otsikkoni elämä-osaan. Kuolemasta puhui pappi radion jumalanpalveluksessa. Hän kertoi  vaimonsa kanssa Pyhäinpäivänä keskustelevansa käytännön järjestelyistä kummankin kuoleman jälkeen. Mitä heistä kumpikin toivoo: millaiset hautajaiset, arkut, virret ynnä muut ja muut asioiden järjestelyt. Viisasta, säästää jäljelle jääneet paljolta mietinnältä kaiken surunsa keskellä. Kuolemisen tapaansa ja aikaansa kun kukaan terveenä ei voi etukäteen tietää. Ja silloin siitä nimenomaan pitäisi puhua. Sepä vain on niin, että sillloinkaan se ei ole helpoimpien puheenaiheiden listan kärjessä.