Työn iloa

Ei auta muuta kuin kertoa, miten hyvä on mieli! Se johtuu ihan niin yksinkertaisesta asiasta kuin että miehen kanssa saimme kevään ikkunanpesun tehtyä. Jotenkin vielä näyttää siltä, että ne ovat nyt puhtaammat kuin aikaisemmilla kerroilla pesun jäljeen. Voisiko siinä olla taikaa, kun pesuveteen laittaa etikkaa, Marttojen ohjeen mukaan? Ainakaan ei haitaksi ollut. Samalla sain vaihdettua kukkiin ruukkuja ja mullat. Onneksi noita ruukkukasveja ei ole monta, ei siis ollut iso urakka, mutta sottainen. Tältä osin kevät ja kesä saa minun puolestani tulla. Unohdan nyt tahallani sen, että talvitakit, pipot ja hanskat ovat ihan rauhassa vielä esillä. Ehkäpä ne joku päivä pääsevät taka-alalle, mene tiedä.

Kuolemasta ja eroista

Muistaakseni toissailtana lähetettiin televisiossa lopulta paljon kohutun sarjan ,Viimeiset sanani, ensimmäinen osa. Jos minulta kysytään, sanon, että ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella turhaa kohuttiin. Dokumentti oli minusta kauniisti ja ihmisiä kunnioittaen tehty. Tärkeintä oli, että päähenkilöllä oli mietityt syynsä, miksi lähti tähän mukaan, aivan ilmeisesti täysin omalla päätöksellä ja tietäen, mistä on kyse. Ohjelmassa ei mässäilty sairaudella eikä kauhisteltu. Kuolemansairasta oli kuvattu ja jututettu vaiheessa, jossa hän oli vielä suhteellisen hyväkuntoinen. Ei siis tullut mitään tirkistelyn makua. Mietinpä sitäkin, että jos tämä olisi toteutettu fiktiivisesti, kukaan ei olisi kunan kanahtanut. Tämä on kuitenkin monen ihmisen elämää, tänäkin päivänä. Jospa tämäntapaisetkin dokumentit antaisivat meille itsekullekin uskallusta olla lähellä kuoleman sairasta. Auttavatko tällaiset ohjelmat omaan kuoleman pelkoon, se voi jo olla vaikeampi asia toteutua. Ehkä ne kuitenkin saavat miettimään omalla kohdallakin asiaa, joka jossain vaiheessa on meillä kaikilla väistämätön.

Jos meidän saattaa olla vaikea luontevasti kohdata kuolemansairas, niin ilmeisesti eronneen kohtaaminenkin voi olla vaikeaa. Näin ainakin radio-ohjelmassa joku päivä sitten muutamat eronneet kertoivat. Kutsut ystävien luo saattoivat loppua tai kohtaaminen vältettiin siirtymällä kadun toiselle puolelle. Tartunnan vaarasta tuskin lienee kyse. Kaiketi taustalla voivat olla omat vaikeat tunteet ystävän/tuttavan eroon liittyen sekä avuttomuuden tunne, kun ei tiedä, mitä sanoisi, onnittelisiko vai pahoittelisiko. Ja eletään kuitenkin aikaa, jona erot ovat niin, niin, niin tavallisia.

Pyöräilyn iloa

Avasin sitten pyöräilykauden kahdeksan kilometrin pyöräilyllä. Kyllähän kelejä olisi siihen jo aikaisemmin ollut, mutta ei sopivaa aikaa. Aurinko paistoi, eikä tuulikaan sanottavasti haitannut. Olen vallan hurahtanut pyöräilyyn tai ainakin olen ollut. Toivottavasti hurahdus on edellen voimissaan. Mittaamiseen ihastuneena ihmisenä laitan ylös ajetut kilometrit. Viime kesänä pääsin 900:taan, mikä minulle oli jo iso saavutus. Kirittäjänä viime vuosina on kuitenkin toiminut työpaikan osallistuminen kilometrikisaan. Nyt kun sellaista ei ole, saa nähdä, miten käy. Olen myöskin niin asiapohjainen ihminen, että ihan vain pyöräilyn innosta en osaa liikkeelle lähteä. Pitää olla ainakin tikusta asiaa jonnekin päin ja mielellään useampaankin suuntaan.Sama "kunnon syy" täytyy mielellään olla myös sauvakävelyyn. Onneksi on koira, jonka ulkoiluttaminen on aina riittävä syy. Ikäänkuin liikkuminen ja sen vaikutus terveyteen ja kuntoon ei olisi riittävä syy!

Samalla ulos lähtemisellä sain taas vähän haravoitua pihaa. Kevät tulee kohisten!

Sinivuokkoja ja mullan tuoksua

Kyllä maisemat muuttuvat nopeasti! Viikon Saksan reissuni aikana lumikinokset olivat hävinneet kokonaan, joitain lumilaikkuja oli jäljellä. Näinhän se tuntuu käyvän joka kevät. Tuntuu, että lumet eivät sula ja kevät ei tule ja sitten se tapahtuukin hupsis vain. Sinivuokot ovat lämpimässä paikassa jo kukassa. Pohjois-Saksassa kukkivat jo valkovuokot ja keltavuokot. Jossakin tosi lämpimässä paikassa myös kirsikkapuu.

Eilen jo haravoin pihaa ja lisää olisi hyvä haravoida. Kirjoittamisen opintojen tehtävien tekemisessä olen vain nyt kyynärpäitäni myöten kiinni. Istun kuin liimattuna tietokonetuolilla. Vappuun mennessä pitäisi jo aika paljon helpottaa. Ihminen on kumma otus, ainakin minä. Kun on päässyt irti työelämän tiukasta aikataulusta, laittaa itsensä aikatauluihin taas pahasti kiinni. Kai se on jotain tyhjän ajan pelkoa, mene tiedä. Työssä ollessa ajattelin, että sitten eläkkeellä voin spontaanisti osallistua tapahtumiin, joista luen saman päivän lehdestä. No, sellaista päivää ei vielä ole tullut eteen, mutta kenties tulevaisuudessa.

Eilen katsoin nauhoittamani Inhimillinen tekijä ohjelman, jossa oli kolme useamman syövän tai uusiintuneen syövän kokoneita. Taas kerran ajattelin, miten harvoin sitä terveenä ollessa muistaa olla kiitollinen terveydestä.

Parasta ikää

Luinpa joku viikko sitten riemastuttavan jutun Aamulehdestä 103-vuotiaasta. Yli satavuotias asuu yksinään, jumppaa, ajaa kuntopyörällä ja ratkoo sudokoja. Tietysti laittaa itse ruokansa. Hän tuntee olevansa nuori ja elävänsä elämänsä parasta aikaa. Hänen mottonaan on: Kun ei ota huonoja puolia kantaakseen, vaan paremmat puolet, elämä on kirkasta. Tästäpä ja hänen koko elämästään riittää mallia meille nuoremmille.

Huomenna lähden hakemaan Saksasta mallia kevääseen. Ystävät ovat jo sanoneet, että takaisin ei ole tulemista, jos en tuo kevättä mukanani. Onneksi säätieteilijät ovat luvanneet tännekin lämpimämpää, joten uskallan palata.

Stop murehtimiselle!

Luinpa tässä netin iltapäivälehteä. Siellä kerrottiin amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa 1200:lta vanhalta kysyttiin, mitä he katuvat elämässään. Voiton vei huolehtiminen ja murehtiminen. Epäilen, että kyse oli paljolti turhanaikaisesta murehtimisesta ja etukäteismurehtimisesta. Tässä kohtaa voi sanoa, että vanhuus on tuonut viisautta. Sellaisen taidon kun osaisikin, että ei etukäteen eikä jälkikäteenkään pitkään töppäyksistään tai epäonnesta murehtisi. Voi olla, että ikää ei ole vielä tarpeeksi siihen viisauteen.

Usein sanotaan myös, että ihminen ei kuolinvuoteellaan suinkaan mieti sitä, että ei tehnyt enemmän töitä tai ansainnut, hankkinut enemmän rahaa. Se, mitä hän saattaa murehtia, on se, että hänellä ei ole ollut riittävästi aikaa läheisille ihmisille. Tällaisia lausuntoja olen muutaman kerran kuullut myös vielä elävien kirjoissa olevilta ikääntyneiltä ihmisiltä. Viisautta sekin.

Täyttä eläkeläiselämää

Mitenkähän tämä eläkeläisen vapaa elämä on näin päässyt luiskahtamaan! Että hommaa on koko ajan niin, että täytyy ihan suunnitella, mitä milloinkin ehtii. Peruin jo tai itse asiassa siirsin yhden vierailun. Syynä on oma ahneus. Olen ahnehtinut kirjoittamisen opintojen kursseja liian kanssa tänä keväänä. Ja toisaalta ne kaikki menevät osaksi päällekkäin. Tehtäviä on siis kaiken aikaa. Mutta kiirettä en halua sanoa olevan. Sitä moni tarjottelee ja toistelee sanontaa: kellään ei oo yhtä kiire kuin eläkeläisellä paitsi toisella eläkeläisellä. Minusta kiire on sitä, että ei ehdi tehdä hommia. Jos hommat ehtii tehdä, vaikka kurinalaisella ja tiukalla aikataululla, sehän ei ole kiirettä. Eihän?

Ensi viikon yritän lomailla Saksassa. On jo vähän perinne, että haen sieltä kevättä jo etukäteen sisaren perheen luota. Saapa nähdä, onko siellä tänä vuonna kevät haettavissa vai tulenko talven kanssa takaisin.

Aurinkoista pääsiäistä!

Kyllä on ilmoja pidellyt! Aivan upeita! Terveisiä taas hiihtoladulta järveltä. Luisto oli hyvä ja uutta, jäätöntä latua oli latukone nytkin tekemässä. Hiihtäjiä oli jonkin verran, ei haitaksi asti. Sujuvasti pääsivät ohittelemaan. Lisäksi oli  pilkkijöitä ja kävelijöitä.

Alkupääsiäinen sujuikin mökillä, sielläkin auringossa hiihdellen, uskomattomasta rauhasta nauttien ja saunoen. Ystävän syntymäpäiväjuhlat toivat mökiltä kesken pääsiäisen. Harmitti se lähtö, vaikka juhlat itsessään olivat mukavat. Niin harvoin vain miehen ja minun ohjelmat viikonloppuna osuvat niin, että mökille voimme lähteä. Nyt sitä aikaa olisi ollut.

Pääsiäisen alla olin Jyväskylässä Pääsiäiskonsertissa Taulumäen kirkossa. Nautinnon tarjosivat Jyväskylä sinfonia, Musica-kuoro ja neljä solistia, Riikka Hakola, Tuija Knihtilä, Dan Karlström ja Jouni Korola. Ohjelmassa oli mm. Rossinin Stabat Mater. Etenkin viimeinen osa, Finaali, oli todella vaikuttava kaikkien esiintyjien yhteistyö. Suosittelen siis vastaavaa tapahtumaa.

Kirjoitustyötäni varten olen taas lueskellut muistihäiriöistä. Antti Hervosen ja Pirjo Lääperin kurjassa Muisti pettää - jättääkö järki Hervonen kuvaa Seniili-spiraalia eli Kuinka vuodepotilaita tehdään, johon aikaisemminkin olen tutustunut. Yksinkertaistettuna spiraalissa on kyse toinen toisiaan kiihdyttävistä tapahtumista. Lähtökohtana on vanhan ihmisen pelko muistin menettämisestä, jota ympäristö eli läheiset alkavat ruokkia. Kiinnitetään huomiota pieniinkin muistitoiminnan häiriöihin. Hervonen puhuu jopa nuorempien harrastamasta ikäluokkasorrosta. Tämä aiheuttaa vanhalle stressiä ja huonommuuden tunnetta. Vähitellen hänen itsetuntonsa heikkenee ja itsemääräämisoikeutta vähennetään. Vanhan puolesta päätetään ja tehdään asioita yhä enemmän , jolloin vanha omaksuukin autettavan ja avuttoman roolin. Hervosen mukaan vanhana jatkuva stressi johtaa hermosolukadon kiihtymiseen ja vähitellen peruuntumattomaan toimintakyvyn häiriöön. Vanhan aivot eivät ole nuorten aivojen tavoin yhtä joustavat ja mukautuvat. Tällaisen kehityskulun sijaan olisi tärkeää, että vanhalla säilyisi hyvä itsetunto, optimistinen elämänasenne ja postitiivinen minäkuva.

Hervosen kuvailema ympäristön suhtautumistapa on minusta aika tavallista. Miten helposti alamme vähätellä ihmisen näkemyksiä ja kertomuksia, jos olemme sitä mieltä, että ei hän kuitenkaan muista. Samalla vähättelevä suhtautuminen siirtyy helposti koko ihmistä kohtaan. Silloinkin,  kun ihmisellä on todettu jo muistihäiriö, ihmisen arvostus ja kunnioitus on tärkeää. Luin nyt pääsiäisen aikaan  Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Hän pyrki suhtautumisessaan säilyttämään kunnioituksen muistisairasta isäänsä kohtaan, tietenkään aina siinä onnistumatta. Hänellä oli taitoa, tietoa ja voimia hankkia tietoa oikeasta suhtautumisesta. Validaatiomenetelmä eli suomalaisittain TunteVa-malli antaa keinoja kohdata muistisairas ja samalla helpottaa omaisen kokemuksia ja tunteita. Sen opin mukaan mm. muistirairasta ei saa nolata. Jensenin kirjaa voin suositella. Siinä omaisen kokemusten lisäksi hän antaa tietoa ja monia nettiosoitteita, joista löytää apua.