Eläkevalmennustako?

Olipa tässä päivänä muutamana Aamulehdessä juttu eläkkeelle valmentajasta. Tämä valmentaja Rantala, eläkeläinen hänkin, on vetänyt valmennusryhmiä mm. Aaltoyliopistossa ja ammattikorkeakoulussa. No joo, tämähän aina välillä putkahtelee esiin, että eläkkeelle siirtymiseen tarvittaisiin valmennusta. Mikäpä siinä, ellei oman ajattelun avulla pysty tulevaisuutta suunnittelemaan. Sitä mieltä olen, että eläkkeelle jääntiä tulisi ihan oikeastikin ajatella ennen eläkeikää. Se tarkoittaa mm. sitä, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koppaan. Ei siis kaikkien tarpeiden tyydytystä hakea työelämästä ja elää ainoastaan työlle. Ystäviäkin kannattaa olla muualtakin kuin työtovereista. Useamminkin olen kuullut sitä, että kovasti on sovittu yhteyksien pitämisestä eläköityneen ja entisten työtovereiden välillä, mutta tahtoo vaan jäädä yhteydenotot. Tietysti sydänystävyys on asia erikseen, sehän pitää. Vakuuttunut olen myös siitä, että erilaiset harrastukset ovat tärkeitä jo ennen eläkeikää. Ellei ole mitään harrastusta ikäänkuin valmiina, kun jää eläkkeelle, putoaa ehkä ajankulussa tyhjän päälle. Kyllä, tällaisestakin olen saanut kuulla todistusta, ihan ihmisen itsensä suusta. Moni itseäni aikaisemmin eläköitynyt on sanonut, että menee vuosi ennenkuin arkielämän rytmi löytyy, mene tiedä. Rantala kertoo sen kestävän puolesta vuodesta useampaan vuoteen. Serkkuni sanoi, että ensin täytyy olla ainakin puoli vuotta toipumisaikaa työn rasituksista. Itse osa-aika-eläkeläisenä harjoittelin jo eläköitymistä, kuten työtovereille eläkepäiviäni nimitin.Rantalan mukaan eläkkeellä olon alku on kuherruskuukautta, jolloin nautitaan siitä, että kello ei aamulla soi ja tehdään kaikki asiat, joihin ei ole ollut aikaa. Entinen työtoverini kertoi eläkkeelle jääneen vaimonsa siivonneen heti alkajaisiksi omakotitalon kerrarista vinttiin. Siinä rytäkässä vaihtoi miehen vaatekaappikin paikkaa miehen tietämättä. Sellainen puuhakas eläkeläisvaimo meillekin tarvittaisiin. Edes vaatekomero ei ole tämän kahdeksan kuukauden aikana siivoutunut mitenkään. Päinvastoin, kohta sieltä jo tavarat kävelevät ovesta ulos. Kellokin soi toisinaan aamulla, kun harrastukset kutsuvat. Työaikana päätin, että eläkkeellä illat pysyn pirtissä, kun työpäivän jälkeen yritin raahautua harrastuksiin. No ei sekään ole ihan niin mennyt, mutta eipä ole työpäivää alla. Sen olen kyllä huomannut, että aika on rajallista eläkkeelläkin. Pahasti pelkään, että tämän elämän eläkeaikana en ehdi tehdä kaikkia mielenkiintoisia asioita, vaikka vuosia ja terveyttäkin riittäisi.

Ohitteluja

Sattuipa äsken hassu juttu hiihtoladulla. Edelläni hiihti nainen, varttuneempi jo kuten minäkin. Kun saavutin häntä, hän siirtyi viereiselle ladulle, kiihdytti siellä vauhtia ja siirtyi sitten taas eteeni ladulle. Vähän ajan päästä siirryin huonokuntoisemmalle ohitusladulle. Nainen kiihdytti taas vauhtia. Siinä sitten sivakoimme rinnakkain. Ajattelin jo kysyä, onko meillä kisa menossa, mutta puhelimeni soiminen esti sen. Nainen jatkoi hiihtoa, pysähtyen niistämään kuitenkin jonkin matkan päähän. Siinä sitten ohitin hänet. Sen koommin en häntä nähnyt. Tilanne oli sikäli mielenkiintoinen, että tuollaista en ladulla ole ennen kokenut. Tosin meikäläisen vauhdilla ei toisia hiihtäjiä alvariinsa ohitella.

Tilanne toi mieleeni vuosikymmenten takaisen ohitustilanteen autolla maantiellä. Edessä oleva auto ajoi selvästi alle nopeusrajoituksen. Kun kilometrien päästä ohitusmahdollisuus tuli, panin vinkan päälle ja lähdin ohitukseen. Mitä teki edellä oleva auto? Siirtyi vastaantulijoiden kaistalle estäen näin ohituksen. Seuraavalla yrittämällä sama juttu. Silloin höyry rupesi nousemaan päästäni. Kun ohitusmahdollisuus taas tuli, painoin töötän pohjaan. Tämän äänisinfonian siivittämänä pääsin ohi. Jälkeenpäin kyllä ajattelin, että viisasta olisi ollut pysähtyä tien sivuun ja päästää höyryt pihalle. Adrenaliinin siivittämänä jätin nimittäin ohitetun vauhdilla taakseni.

Innokkaana pyöräilijä koen usein ohitustilanteita. Useimmiten niin, että nopeat pyörät suhahtavat ohi. Kerran ylämäessä selvästi vanhempi mies vaihteettomalla pyörällä ohitti minut. Silloin kyllä jäin miettimään, miten luotettaviane mittarit olivat, joilla kuntoni määriteltiin ikään nähden erinomaiseksi.

Vielä lopuksi haluan ehdottomasti taas ihastella tätä ihanaa auringon paistetta! Nautitaan siinä määrin kuin voidaan!

Aurinko armas

Monet valittelevat talven jatkumista. Joku jo epäili, että kevät on tänä vuonna peruutettu. Itse en ole viime viikkoina osannut valitella säätä. Tampereella ainakin on ollut aivan ihanat, aurinkoiset,etten sanoisi fantastiset ilmat! Mitä parhaimmat kevättalven säät! Tänäänkin nautin siitä parhaalla tietämälläni tavalla eli hiihtämällä järven jäällä. Ensin epäilin, viitsinkö lähteäkään, kun aurinkoa ei näkynyt. Onneksi lähdin, ennen ladulle pääsemistä se jo paistoi. Viime talvena järven jäät olivat sen verran oikulliset, että ainakaan tuolle järvelle latuja ei vedetty lainkaan. Kaupungin liikuntatoimi nekin ladut hoitaa, kiitos ja kumarrus.

Päivittäin pitkä aika kuluu tietokoneen ääressä kirjoittamisopintojen töitä tehden. Taidan vieläkin siirtää tuonnemmaksi facebokiin liittymisen. Siellä kuhkaamiseen ei aikaa taida riittää, tällä hetkellä. Heikkona hetkenä lupasin pienen työkeikankin tehdä vielä tänä keväänä. Ensi syksyn työkeikkatarjouksesta kieltäydyin. Kahden vaiheilla olin. Haikealta tuntuu olla ottamatta. Mutta järki voitti. Vai voittiko, en tiedä. Kevään tarjouksesta soitettiin, syksyn vastaavasta sain sähköpostia. Selvästi helpompi itselleni on kieltäytyä sähköpostin kautta. Mietin jopa asiaa yön yli. Yritän nyt asettua siinä suhteessa eläkeläiseksi. Eläkeläiseksi en kuitenkaan itseäni tunne, kuten kai aikaisemminkin olen kirjoittanut. Jotakin negatiivista siihen sanaan itselläni liittyy. Mitä, sitä en ole analysoinut. Ehkä mieluummin olisin entinen työntekijä. Voisiko olla kyse siitä, että eläkeläinen sanasta tulee tunne kuin ei muuta tekisikään kuin olisi eläkkeellä, eläisi eläkkeen varassa. Siis jonkinlainen passiivisuuden tunne. Sehän ei pidä paikkaansa useimpien kolmatta ikää elävien kohdalla, mikäli terveyttä on riittänyt. Toisaalta työntekijästäkin käytetään toisinaan sanaa palkollinen, siis elää palkan varassa. Ei kai se sen kummempi sana ole.

Kynäilyä ja junailua

Terveiset Jyväskylästä kirjoittamisen opinnoista.Kyllä aina friskaa päätä ja niskaa, kun käy arkikuvioidensa ulkopuolella. Ihan yöpyykin vieraassa kaupungissa.Tärkeää on tietysti mukava tekeminen, joka nyt oli  kirjoittaminen ja siihen saatava ohjaus mukavassa ryhmässä. Jyväskylään kaupunkiin olen tämän lukuvuoden aikana vallan ihastunut. Se on sopivan kokoinen, kaikki mukavasti suhteellisen lähellä. Huono puoli ei ole sekään, että viikkosiivot jäävät Jyväskylän viikonloppuina miehen harteille.

Viime viikon keskiviikon Aamulehdessä Mikko Pulliainen kolumnissaan kertoo kokemuksiaan junasta.Hän ehdottaa siinä erillisiä vaunuja erilaisille ryhmille, esimerkiksi "Kävin suihkussa ennen matkustusta" - vaunu ja "Vain välttämättömät yksityispuhelut" ihmisille oma vaunu. Tämän jälkimmäisen vaunun tarpeellisuudesta on itsellänikin kokemuksia. Pipoa kiristävin oli se junailukerta, kun takana puhui puhelimeen jonkun kansanedustajan tamperelainen eduskunta-avustaja (harmi, kun hän ei puheluissaan kertonut, että kenen), käytävän toisella puolella kohtalaisen tunnettu tangolaulaja ja edessä joku tunnistamaton henkilö. Jokainen tietysti puhui ihan riittävän kovalla äänellä ja riittävän jatkuvalla syötöllä.Mikähän siinäkin on, että joidenkin pitää huutaa puhelimeen. Ehkä ne ovat ne samat ihmiset, jotka huutavat puhuessaan muutenkin. Tangolaulaja oli kaksi viikkoa lomaillut Kanarialla seurassa, jossa oli mahatauti jyllännyt. Itsellään se oli ollut lievänä. Erityisen kiinnostunut en olisi ollut siitäkään tiedosta, montako kertaa hän taudissa oksensi (voin paljastaa, että vain yhden). Seiska-lehti olisi voinut olla kiinnostunut kaikista saamistani tiedoista, minä en.

Tämä juttu nyt kuului sitten sarjaan marinoita maailmalta. Totuuden nimessä täytyy kertoa, että tämän viikonlopun junareissullani ei ollut yhtään kännykkähäirikköä. Eikä muitakaan häiriköitä. Kaikki muut paitsi minä taisivat olla vielä suihkunraikkaitakin.

Nettitaitoja

Pari päivää sitten joku Danske Bankin johtaja selitti Aamulehdessä pankin tekemää tutkimusta, jonka mukaan iäkkäistä yli 80% käyttää laskujen maksuun nettiä. Jos nyt oikein muistan, hän puhui nimenomaan 60-70-vuotiaista. Tämän päivän lehdessä yleisönosastossa jo epäiltiin tutkimuksen tulosta. Itse ajattelen, että jos kyse on tuosta ikäryhmästä, tulos kuulostaa oikeansuuntaiselta. Meidän ikäluokastamme iso osa, oletan, on jo töissään tehnyt tuttavuutta nettiohjelmien kanssa. Myös asioiden hoito, esimerkiksi laskujen maksu, on monille tuttua jo ennen eläkeikää. Muistan työaikana jonkun kollegan laskeneen, että työkäytössämme on toistakymmentä ohjelmaa. Tilanne muuttuu mielestäni, kun mennään vanhempiin ikäryhmiin. Todenmukaisen kuvan saamiseksi ikääntyneiden netin käytöstä pankkiasioissa, tulisi toki ottaa tutkimukseen myös vanhemmat ikäryhmät.

Eilisessä Aamulehdessä 66-vuotias Sirkka Honkala kertoo omasta internet-taitojen haltuunotostaan, joka tapahtui kymmenen vuotta sitten. Ihailtavan omatoimisesti hän postimyynnistä koneen ostettuaan opetteli tarvittavat taidot. Jos oikein kirjoituksesta ymmärsin, hän myös itse asensi koneen käyttökuntoon. Hänellä ei ollut lähipiirissä avustavaa henkilöä. Kyseinen henkilö moittii meitä senioireita valittamisesta. " Ei haluta nähdä vaivaa, ei haluta harjoitella, kaiken pitäisi olla hetkessä selvää", hän toteaa. Tuossakin lienee vinha perä, ainakin osan kohdalla. Tunnustan, että mielelläni käännyn heti mieheni puoleen, jos nettiasioissa tulee jotain ongelmaa. Toisaalta viitsimättömyys tuskin on vain meidän senioreiden vika. Motivaatio asiaan on ensisijainen on kyse minkä ikäisestä tahansa. Jos osaamattomuus kuitenkin haittaa itseä, vaivannäköön on kai syytä ryhtyä. Nykyään ainakin vähän isommissa kunnissa on saatavilla perehdytystä tietokoneen käyttöön, jopa ilmaiseksikin. Kaikkien ei toki tarvitse opetella asioita ihan niin aasta alkaen, kuin Honkala.