Kuusikymppisistä

Soitinpa sitten liikennelaitoksen neuvontaan tuosta bussin kuljettajasta, josta kirjoitin aikaisemmin tänään blogissani. Eli kiittelin bussikuskin käytöstä. Terveiset luvattiin toimittaa eteenpäin. Ajattelin nyt tasapainon vuoksi kiitellä, kun kesällä soittelin bussikuskista, joka yritti tappaa minut suojatiellä vihreiden palaessa.

Mutta kuusikymppisistä. Radiossa haastateltiin Hilkka Laukka-Sinisaloa, jolta on juuri julkaistu kirja Kuusikymppisten kirja. Hänellä oli minusta näkemyksiä, joihin paljolti voin yhtyä. Hänen mukaansa ikä usein tarkoittaa sitä, että ihminen tulee mitättömäksi. Itsekin aliarvioimme omaa osaamistamme, jota elämän erilaisissa kokemuksissa on jokaiselle kertynyt. Kaikki muutokset esimerkiksi ovat vaatineet osaaamista. Hänen mukaansa jokainen kuusikymppinen kysyy: mitä olen elämässäni saanut aikaan? Olisi hyvä kysyä ja keskustella toisten kanssa, mikä elämässä on tärkeää. Mikä viime vuoden aikana on ollut tärkeä, mukava asia? Tärkeää on myös kanssakäyminen eri ikäisten ihmisten kanssa.

Ajattelen, että ehkä vielä kuusikymppinen ei kysy, mitä on saanut aikaan, mutta ainakin sitten, kun lisää vuosia on tullut. Laukka-Sinisalon ajatukset tuovat mieleeni ns. kiitollisuuspäiväkirjan. Alakulon, jopa masennuksenkin, yhtenä ehkäisykeinona voi olla, että joka ilta kirjaa ylös ainakin kolme asiaa, joista sinä päivänä voi olla kiitollinen tai joista on iloinnut. Hyvät, pienet, asiat kun usein tahtovat jäädä sivuun. Uuden vuoden vaihtuessa voisikin miettiä, mikä oli vuodessa parasta. Vielä parempi, jos porukalla näitä mietitään.

Havaintoja bussissa

Käytinpä tässä aamupäivällä hyväkseni kaupungin busseja keskustassa käydäkseni. Pääsin jopa kulkemaan seniorihinnalla, joka on puolet normaalihinnasta. Seniorihinta on tosin vain klo 9-14 voimassa. Se on silti minusta tosi hieno ele kaupungilta ikäihmisiä kohtaan.

Bussikuskeja usein moititaan, osin varmaan aiheellisestikin, epäystävällisyydestä. Nyt täytyy kyllä vain kehua bussin kuljettajaa. Yhdellä pysäkillä oli kolme äitiä rattaiden kanssa. Kolmas oli jo jättäytynyt syrjempään olettaen, että ei kyytiin sovi. No, bussin kuljettaja oikein kurottautui huutamaan hänelle, että tulee vain kyytiin. Ja sopu sijaa antoi. Parin pysäkin päässä olivat vanhemmat lastenvaunujen kanssa pyrkimässä bussiin. Vaikka pysäkiltä ei ollut muita pyrkimässä bussiin, kuljettaja pysäytti ja kertoi, että on jo kolmet rattaat ja mukaan ei sovi. Ohjasi vielä menemään toisen linjan pysäkille. Tällaista toimintaa sanoisin jo hyväksi asiakaspalveluksi! Ilokseni äiti, jonka kuljettaja kutsui kyytiin, kiitti kuljettajaa. Minua nimittäin aika usein harmittaa, että matkustajilla voi olla aika tiukassa tuo kiitoksen sanominen. Kuljettaja saattaa odottaa jotakin, joka myöhässä juoksee pysäkille, mutta kyytiin täten ehtinyt ei viitsi kiittää. Vanha viisaus, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, pitää monesti, joskaan ei aina, paikkansa.

Jooga ja mielenterveys

Kirjoitin aiemmin tänään joogaharrastuksestani. Täytyi heti palata asiaan, kun luin päivän Hesarin. Lehdessä oli juttu: Tutkimus:jooga helpottaa msennusta. Artikkelin mukaan Yhdysvaltain Duken yliopistossa tehtiin katsaus tutkimuksista, jotka käsittelivät joogan ja mielenterveyden häiriöiden yhteyksiä .Tutkijat arvelivat, että joogalla saattaa olla vaikutuksia stressiin liittyvien mielenterveyden häiriöiden torjunnassa. Jooga helpotti kaikkia tutkittuja mielenterveyden häiriöitä, esimerkiksi lievää masennusta ja unihäiriöitä. Lääkkeiden ohella se helpotti skitsofreniaa ja lasten tarkkaavaisuushäiriötä ja ylivilkkautta. Sen ohella joogalla saattaa olla vaikutuksia stressiin liittyvien mielenterveyden häiriöiden torjunnassa. Jutussa sanotaan kuitenkin, että näissä käytetyissä tutkimuksissa yksikään ei yltänyt tiukimpiin näyttöön perustuvan lääketieteen vaatimuksiin.

Joogan vaikutuksista stressiin ja univaikeuksiin on toki puhuttu aiemminkin. Itsekin totesin ensimmäisenä joogavuotenani selvän yhteyden unen laadun paranemiseen. No jaa, myöhemmin joogasta huolimatta uniongelmia oli, mutta se on toinen juttu. Tutkimus ei kerro, millaista joogaa niissä oli käytetty. Lajeja kun on enemmän kuin lehmät söisivät. Itse harrastan sitä pehmeintä, vähiten fyysistä hatha-joogaa, jonka uskon sopivan hyvin useimmille ikäihmisillekin. Omassa ryhmässäni harrastajia on nuoresta meikäläisen ikäiseen ja vielä vanhempaankin. Eräs pari vuotta nuorempi ystäväni oli tässä kuussa aloittanut joogakokeilut. Hän tuskitteli, että se ei ehkä sovi hänelle, kun lonkkaan sattuu, kun pitäisi risti-istunnassa kallistaa selkää eteen. Vaikka joogaohjaaja ei olekaan, sanon ja sanoin, että jokaisen liikkeen voi soveltaa itselle sopivaksi, kipu ei kuulu ainakaan minun joogaani. Itsekään nivelrikkopolvieni takia en pysty esimerkiksi timantti-istuntaan eli istumaan polvien päällä. Se on aika usein käytetty istunta. Istua voi silti muutenkin, kuten ohjaajakin muistuttaa. Hooga on lempeä laji siinäkin mielessä, että siinä ei ole taitovaatimuksia. Kaikki liikkeet tehdään omaa kehoa kuunnellen ja sillä tavoin, kuin tällä kertaa tuntuu hyvältä. Kokeile, ehkä se on sinunkin lajisi!

Kropan kidutusta

Kyllä taas tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun on valuttanut hikeä tunnin ajan soutuspinningissä! Kolme ensimmäistä viikkoa tänä vuonna pitelin flunssaa ja keuhkoputkentuledusta. Nyt taas osaan arvostaa mahdollisuutta liikkua kunnolla. Viime viikolla jo olin vesijumpassa ja joogassa ja toki sauvakävelemässä. Kaikki lajeja, joissa mielelläni käyn. Valehtelisin kyllä, jos väittäisin, että lähden kello 19.30 alkavaan ja kello 21 loppuvaan joogaan viiden kilometrin päähän aina ylös hyppien. Pois se minusta. Yleensä marisen lyhyempään tai pitenpään, että" miks mun tarvii aina keskellä yötä lähtee johonkin". Mutta aina, ja nimenomaan AINA kotiin tullessa on hyvä olo ja tyytyväinen mieli. Töissä ollessa vakuutin, että jahka olen eläkkeellä, en lähde pirtistä enää mihinkään kello kolmen jälkeen iltapäivällä, kun on mahdollista ottaa harrastukset päivällä. Tuo iltajoogan vetäjä on minusta vain niin hyvä, että haluan pysyä hänen ryhmässään. Tänä iltakin jooga on ohjelmassa.

Kyllä varmaan ihminen on niin rakennettu, että hän tarvitsee ruumiillista rasitusta paitsi kuntonsa, myös psyykkensä takia. Tavallisimmin meillä kaupunkilaisilla se tarkoittanee liikuntaa liikunnan takia. Joskus mökillä, mitä lie pihahommia tehdessäni, hiki päässä ja muuallakin kropassa, totesin miehelle, että mistään ei tuu niin hyvä mieli kuin fyysillisestä työstä .Mies vastasi, että sun ois tarvinnu mennä maanviljelijän kanssa naimisiin. Johon minä vastasin: Älä hullua yllytä, voin sen tehdäkin! Että varo vain. - Leikki kuitenkin leikkinä. Maanviljelys on varmasti rankkaa ja sitovaa työtä, johon  minusta ei ehkä olisi ollut koskaan. Tai kuka tietää?

Mitenkähän laajaa suosiota lääkäreiden kirjoittamat liikuntareseptit ovat saaneet? Miten paljon niitä kirjoitetaan, millaisissa sairauksissa ja noudatetaanko niitä? Olisipa mielenkiintoista tietää?

Mukava, mutta aina tiellä?

Satuin joku viikko sitten radiosta kuuntelemaan ohjelmaa Tosikoille ja Veitikoille. Sinne saavat ihmiset soitella ja kirjoitella mietityttävistä asioista. Olipa sillä kertaa yksi, äänestä päätellen vankasti keski-ikäinen mieshenkilö, joka oli todella käärmeissään, kun eläkeläiset ovat joka paikassa tiellä. Kehtaavat mokomat olla esimerkiksi jo apteekin ovellakin odottamassa aamulla , kun hänen (siis tämän miehen) pitäisi päästä nopeasti asioimaan, kun hänen pitää ehtiä töihin. Jutun juju oli mielestäni juuri tuossa, että eläkeläiset eivät ymmärrä antaa hänelle paikassa kuin paikassa etusijaa, hän kun on työtätekevä! Ensin ajauduin kovalla vauhdilla kiihdytyskaistalle. Sitten minua rupesi huvittamaan. Miehen tuohtumus oli niin suurta näin suunnattomasta ongelmasta!Näin ihan höyryn nousevan. Ihan rupesi sääliksi häntä käymään, kun aivan ilmeisesti pipo oli jo lapsena ollut kireellä ja kuristusnauha oli vaan lisää ilmeisesti kiristänyt pipoa iän myötä. Ehkäpä hän ei tullut ajatelleeksi, että me eläkeläisetkin olemme olleet aikamme töissä (ihan tottako?) ja jos hyvin käy, hänestäkin tulee eläkeläinen. Vai sekö ajatus häntä niin rassasikin?

Tämän vastapainoksi kuuntelin radiosta hiljakkoin valmistuneen hoivatyöntekijän haastattelua. Hän sanoi työn olevan mielekästä, koska vanhukset ovat niin mukavia. Tietysti oli mukava kuulla, että vanhusten kanssa työskentelevä näin ajattelee. Itse ajattelen kuitenkin, että iästä riippumatta meitä on joka junaan. Jo aikoinaan Kari Suomalainen piirsi erinimisiä mummoja. Oli Kilttimummo, Kärttymummo ja mitä niitä nyt muita olikaan.
Samakin ihminen voi sitäpaitsi välillä käyttäytyä mukavasti, välillä vähemmän mukavasti. Syitä voi olla monia.
Itse totesin jo vuosia sitten  miehelleni, että minusta tulee varmasti vanhana kärttyinen akka. Jo sen sanoessani arvasin, mitä hän vastaa ja niin vastasikin: Sähän oot jo!Olisi ollut sääli olla käyttämättä noin hyvää kohtaa vinoiluun. Huumorin kukka se on kaunehin kukka!

Helmikanoja ja muita olioita

Tuli tässä eilen oltua teatterissa eli helmikanana tai kulttuurikorppikotkana haahuilemassa. Sivistyin tässä joku päivä sitten Hesarin juttua lukiessani näillä uusilla nimikkeillä. Ilkka Malmberg kertoi, että keski-ikäisiä ja sitä vanhempia kulttuurin kaikkiruokaisia suurkuluttajanaisia nimitetään noilla nimillä. Englanninkielisessä maailmassa kuulemma korppikotka on käypä nimi. Korppikotka vaanii haaskoja, tässä tapauksessa rankkoja, uusia ja kohuttuja kulttuuritapahtumia ja käy kiinni. Helmikana on sitten vastaava Suomessa käytetty nimitys. Päädyimme teatteriseurani kanssa olemaan mieluummin helmikanoja.

Googletin ihan, miltä helmikana näyttää ja mitä siitä sanotaan. Ihan vain tutustuaksni itseeni paremmin.  Helmikana on pullukkavartaloinen, mutta pienipäinen, ihan söpön näköinen otus. Sen lisäksi se on seuraa rakastava ja hyvä juoksija. Vaaran uhatessa pakenee. No jaa. Tuo seurallisuus taitaa olla ainut joka rimmaa itseni kanssa, mikäli söpöyttä ei oteta mukaan. (vitsi, vitsi)

Eilinen teatterikappale ei ollut "rankka" eikä edes kohuttu eikä uusi. Olipahan ihan oikeasti naurattava komedia hyvin näyttelijöin: Tuhkaa ja teräviä Tampereen teatterissa. Koska kyseessä oli päivänäytäntö, yleisö oli enemmän tai vähemmän iäkästä, mutta miehiäkin oli aika paljon.
Olenpa olllut useammassa kuin yhdessä komediassa tai farssissa, jossa nauru on jäänyt vähiin. Tämä oli siis iloinen yllätys. Oli niin mukavaa, että melkein näin pohojalaislikkana teki mieli kysyä itseltään: Mikä ristus ny o, kun ei aharista?

Mitä vielä helmikanailuun tulee, niin kysynpä vain, miten meidän kulttuuritapahtumamme löisivät leiville, jos me kaikki helmikanat tekisimme kulttuurilakon.Siinä voisi tulla aharistusta  yhdelle jos toiselle kulttuurin tuottajalle. Eihän helmikanailussa ole mitään vikaa, eihän?

Vanha vai ei?

Onko yli 60-vuotias vanha? Erään, minua muutaman vuoden vanhemman, ystäväni kanssa kävimme tästä kiivaan keskustelun. Itse totesin, että en koe itseäni vanhaksi. Hänen mielestään kaikki 60 täyttäneet ovat vanhoja ja minunkin pitäisi tunnustaa olevani vanha. Minusta kaikenikäisillä tulee olla oikeus itse määritellä, minkä ikäinen tuntee olevansa. Ajattelen, että koen olevani vanha silloin, kun huomaan, että ikääntyminen vaikuttaa toimintakykyyni. Nykyisellään tunnen eläväni myöhempää keski-ikää. Nuori en ole, enkä yritäkään olla. Ymmärrän silti, että jonkun mielestä voin olla jopa pahasti haudan partaalla keikkuva ikäni takia. Se hänelle suotakoon.

Pepi Reinikainen kirjassaan Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat tarkastelee elämänkaarta vuodenaikojen mukaan. Elämä alkaa keväästä ja jatkuu kesän ja syksyn kautta talveen. Syksyä elää 56-84 vuotias. Keskisyksyssä on 63-70 vuotias. Talveen on siis vielä aikaa. Reinikainen ohjeistaa keskisyksyä eläviä miettimään, millainen "notkahdus" eläkkeelle siirtyminen oli henkisesti, aineellisesti ja arkipäivän elämässä. Reinikainen ei puhu muutoksesta, vaan notkahduksesta. Olen maistellut tuota sanaa "notkahdus".
Minusta se on jo valmiiksi tunnevärittynyt. Ainakin itselleni se tuo mieleen huononnuksen. Näin kai ei välttämättä tarvitse olla. Totta on, että eläke on pienempi kuin palkka. Riippuu palkan tasosta ja tehdyistä työvuosista, mihin eläke asettuu. Itse voin olla omaan eläkkeeseeni tyytyväinen. Asiaa auttaa sekin, että mieheni on rahallisesti jakamassa yhteisiä kuluja, kuten esimerkiksi asumiskuluja. Henkisiä ja arkipäivän notkahduksia voinee itse pitkälti säädellä. Itse ainakin voin arkipäiväni aikatauluttaa tai olla tauluttamatta. Henkisestä vireydestä ja virikkeistä joutuu toki itse pitämään huolen, kun työn vaatima aivotyö ei enää sitä tee. En itse koe sitä kyllä miksikään "joutumiseksi", vaan mielenkiintoisten asioiden tekemiseksi.Olen aina ajatellut, että ystäviä on hyvä olla muistakin kuin työtovereista. Tämän merkitys korostuu eläkkeelle jäädessä. - Edellä kertomastani lienee helppo päätellä, että en ole eläköitymistä kokenut notkahduksena. Päivät ovat tietyltä osin erilaisia kuin ennen, mutta eivät ainakaan huonompia!

Sanotaan, että ei ole tärkeää, kuinka vanha olet, vaan kuinka olet vanha. Tästä esimerkkinä voisi olla 86 -vuotiaas Aira Samulin. Häntä kuunnellessa minulle on joskus tullut tunne, että hänkään ei taida pitää itseään vanhana. Hän saattaa puhua vanhuksista ikäänkuin "niistä vanhuksista", joihin ei itseään laske. Marja Saarenhoimo, vanhuustutkija, puhuisi tässä yhteydessä toiseuden käsitteestä. Ne toiset, joihin en itse kuulu. Mene tiedä, voin tulkita Samulinia väärinkin.

Työntekijästä eläkeläiseksi!

Olen noin puoli vuotta sitten vanhuuseläkkeelle jäänyt kahden lapsenlapsen etämummeli. Aikuisia lapsia on kaksi ja toinen heistä perheineen asuu ulkomailla. Lapsenlapset ovat alakouluikäisiä.
Blogissani aion käsitellä nimenomaan ikääntymiseen ja etäisoäitiyteen liittyviä asioita. Varaan oikeuden halutessani käsitellä myös muita asioita.

Useasti olen näiden eläkekuukausien aikana kuullut kysymyksen: " Miltä se nyt sitten on tuntunut?" Kun ei ole tuntunut miltään erityiseltä! Ei ole ollut hurjaa vapauden tunnetta, ei myöskään minkäänlaista kaipausta töihin. Tosin, olen entistä aktiivisemmin harrastanut ja aloittanut myös taas opiskella. Kaikki nämä ovat täyttäneet päivät hyvin ja mielenkiintoisesti. Viime aikoina tosin olen ruvennut ajattelemaan, olenko näillä kaikilla aktiviteeteilla halunnutkin tukahduttaa kaikki tuntemukset? Erilaisiin lomakkeisiin ammatin kohdalle "eläkeläinen" sanan kirjoittaminen kun ei tunnu mukavalta, myönnetään. Kai siihen sanaan sisältyy paljon erilaista painolastia: tehoton, yhteiskunnan varoja kuluttava, höperöitynyt tai ainakin pian höperöityy. Ja vielä kuuluu ahneisiin suuriin ikäluokkiin, mistä siitäkin on saanut joskus lukea viestimistä. Johan siinä on syntisäkkiä tarpeeksi.

Kunnallisvaalien aikaan ihmettelin eläkkeellä olevien ehdokkaiden ilmoittelua. Yksikin, jo pitkään eläkkeellä ollut, käytti titteliä ylihoitaja. Ymmärrän asian niin, että eläkkeelläkin koulutustitteli tietysti säilyy, mutta viran nimike ei. Minusta näin ainakin tuntuisi loogiselta. Ainakaan itse en kokisi rehelliseksi laittaa entisen virkani nimikettä, vaikka eläkeläistä vierastankin.

Ehkäpä seuraavan kerran ammatti-kohtaan laitankin Taiteilija. Eiköhän me omanlaisiamme Elämän Taiteilijoita liene jokainen!