Aurinko armas

Tänään kaupunkiin pyöräillessäni tuli mieleeni vanha satu, jossa tuuli ja aurinko kilpailivat, kumpi saa kulkijan riisumaan palttoonsa.

Selvähän se. Aurinko voitti.

Näin keväällä, kun aurinko rupeaa oikeasti lämmittämään ja lämpötila on vielä matalahko, auringon voiman todella huomaa.

Pidennetyllä vappuviikonlopulla mökillä vuoroin paistoi, vuoroin hieman vettä tihutti, tulipa varmaan puolen minuutin raekuurokin.

Sää oli siis mitä sopivin kevätsiivoille ja haravoinneille. Selkähän siinä touhussa rupesi valittamaan. Leikatut polvet jo koko viime viikon marisivat ilmeisesti siitä, että oli liian kovaa menoa päiväkausia. Ilmeisesti toipilaina ovat vielä vähän kranttuja. Se niille suotakoon.

Mutta mitä näistä vaivoista, kuka niitä jaksaa jauhaa! Sanoihan jo vanha kansa: Joka vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Tosi on. Eivätkä ne mihinkään tekemisiini ole vaikuttaneet. Sekä kintut että selkä ovat sitä paitsi jo parempia. Poltesalin ohjelmakin meni tänään ihan kuin piti. Sitä paitsi psykologia sanoo, että se lisääntyy, mihin huomionsa ja ajatuksensa kiinnittää. Tosi on. Kuka nyt haluaisi lisätä harmitustaan tai kipujaan. En minä ainakaan.

Pyöräilyni tänään oli hyötyliikuntaa. Apteekista piti hakea koiralle lääkettä.

Joku kerta mainostin, kuinka huoltoasemalla ilmanpaineita mitatessa saa juttukavereita. Sama näyttää pätevän apteekkiin. Mukavalla penkillä istuen vuoroani odottaessani ihmisten kanssa juttu luisti. Enkä edes itse aloittanut, vaikka varsinainen smooltookkaaja ventovieraiden kanssa yleensä olenkin.

Ensimmäisen, nuorehkon naisen kanssa ( jos minuun verrataan) juttelimme jonosta ja sen sujuvasta etenemisestä. Päivittelimme myös, toiko vappu pientä ruuhkaa apteekin arkipäivään. Mietiskelimme, oliko yliopiston apteekki koko vapun auki.

Seuraava juttelija oli keppien kanssa kulkeva, nuorehko (vai lieneekö ollut jo alkavassa keski-iässä?) mies. Hän vertasi apteekin väkimäärää Saipan pelin katsojiin. Siinäpä olikin itselleni oiva aihe, kun en ole koskaan Saipan peleissä ollut, enkä juuri muissakaan. Täydellinen tietämättömyyshän antaa mahdollisuuden olla mitä mieltä vain.

Lopulta aktivoitui puhumaan toisella puolellani istuva rouva. Nyt päästiin varsinaiseen asiaan: sairauksiin ja lääkkeisiin. Tosin rouva oli hakemassa sairaalle kissalleen lääkettä. Meitä yhdisti lähes verisukulaisiksi se, että sekä hänen kissansa että meidän Wimma ovat molemmat 16- vuotiaita (Wimma tosin vasta viiden päivän päästä). Sen lisäksi käytämme lemmikkejämme samalla eläinlääkäriasemalla, joskin eri lääkärillä.

Että ihan näin samiksia oltiin.

Saatan olla hiukan yksinkertainen, mutta kyllä vain odotusaika (joka tosin tällä kertaa oli jokseenkin lyhyt, jonosta huolimatta) sujuu paljon mukavammin jutellen  vaikka kissan korvatulehduksesta ja kilpirauhasvaivoista kuin tuijotellen mykkänä numerotauluun.

Yleensä ottaen ihmiset ja ihmisten jutut ovat mukavia.

Toisillemme hyvää jatkoa toivotellen erosimme omille teillemme.

Aurinko paistaa ajoittain sisätiloissakin!