Soitinpa sitten liikennelaitoksen neuvontaan tuosta bussin kuljettajasta, josta kirjoitin aikaisemmin tänään blogissani. Eli kiittelin bussikuskin käytöstä. Terveiset luvattiin toimittaa eteenpäin. Ajattelin nyt tasapainon vuoksi kiitellä, kun kesällä soittelin bussikuskista, joka yritti tappaa minut suojatiellä vihreiden palaessa.
Mutta kuusikymppisistä. Radiossa haastateltiin Hilkka Laukka-Sinisaloa, jolta on juuri julkaistu kirja Kuusikymppisten kirja. Hänellä oli minusta näkemyksiä, joihin paljolti voin yhtyä. Hänen mukaansa ikä usein tarkoittaa sitä, että ihminen tulee mitättömäksi. Itsekin aliarvioimme omaa osaamistamme, jota elämän erilaisissa kokemuksissa on jokaiselle kertynyt. Kaikki muutokset esimerkiksi ovat vaatineet osaaamista. Hänen mukaansa jokainen kuusikymppinen kysyy: mitä olen elämässäni saanut aikaan? Olisi hyvä kysyä ja keskustella toisten kanssa, mikä elämässä on tärkeää. Mikä viime vuoden aikana on ollut tärkeä, mukava asia? Tärkeää on myös kanssakäyminen eri ikäisten ihmisten kanssa.
Ajattelen, että ehkä vielä kuusikymppinen ei kysy, mitä on saanut aikaan, mutta ainakin sitten, kun lisää vuosia on tullut. Laukka-Sinisalon ajatukset tuovat mieleeni ns. kiitollisuuspäiväkirjan. Alakulon, jopa masennuksenkin, yhtenä ehkäisykeinona voi olla, että joka ilta kirjaa ylös ainakin kolme asiaa, joista sinä päivänä voi olla kiitollinen tai joista on iloinnut. Hyvät, pienet, asiat kun usein tahtovat jäädä sivuun. Uuden vuoden vaihtuessa voisikin miettiä, mikä oli vuodessa parasta. Vielä parempi, jos porukalla näitä mietitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti