Ihmettelyä ruokakaupassa

P

Esikoisen luona Belgiassa majaillessani olen vuosien ajan käynyt paikallisessa kaupassa, Delhaizissa eli Deltsussa meidän tuttujen kesken. Tällä kertaa Esikoinen jo valistikin, että siellä on tehty iso remontti. Kutsu avajaisiin oli tullut myös tyttäreni perheelle, kanta-asiakkaita kun ovat. Valitettavasti aika ei sopinut. Tarjoilut olivat nimittäin olleet ennen näkemättömät: pitkiä herkkupöytiä, viiniä ja jäätelöbaari. Herkkujen päälle ymmärtävä Kultatyttö erityisesti haikaili viimemainittuja perään. Avajaisissa ei siis tosiaankaan napeilla pelattu: ei ollut hammastikun nenässä juustoa nakin palan päällä.

Vaikka sain siis valistusta uudistuksista, jouduin ymmälleni heti ostoskärryjen kanssa. Mihin laitan kourassani olevan euron? Aikani tutkailtuani totesin, että kärryjä ei olekaan kytketty toisiinsa. Sitä vastoin kärryjen aisassa oli esiin käännettävä suurennuslasi ja nipsu ostoslistaa varten. Miltä loistavat ideat! Onnekseni en itse vielä tarvitse suurennuslasia pienienkään tuotetekstien lukuun, mutta monelle asiakkaalle se on kullan arvoinen!

Enemmistö asiakkaista näyttää käyttävän "kapulaa", jolla itse laskevat ostostensa summan yhteen ja maksavat sen. Kassoilla asioiville ei edelleenkään ollut kuin yksi "kouru" kassaan löydyille ostoksille. Seurasin taas tapahtumaa, joka on tavallinen näissä kaupoissa. Edelläni asioi vanhempi leidi. Kun kaikki tavarat oli lyöty kassaan, hän kaikessa rauhassa nosteli ne kassiinsa. Edelleen kaikessa rauhassa otti käsilaukkunsa esiin kaivaakseen rahaa. Kassat nimittäin odottavat tyynenä, että edellinen asiakas saa kaikki asiansa hoidettua ja kassa toivotettua hänelle hyvää päivän jatkoa. Vasta sitten kassa edes kääntää katseensa seuraavaan asiakkaaseen. Tässä suhteessa paikka on kuin vanhoille tarkoitettu. Olen jo monta kertaa Suomessa ajatellut, miten ikinä vanhana ja hitaana selviän kaupan kassoilla ajoissa jaloista pois. Tiukkaa tekee jo toisinaan nytkin. Ehkä sitä täytyy sitten vaihtaa maata.

Nyt olin kyllä pudottaa silmät päästäni, kun rouva ei antanutkaan rahaa kassalle, vaan laittoi sen tiskin alla olevaan "taskuun". Vaihtorahat tulivat samaan vehkeeseen. Tuota en olisi kyllä mitenkään tajunnut itse, ellen olisi saanut mallia. Olisin vaikuttanut taas  vieläkin maalaisemmalta kuin tavallisesti.

Pyöräilyä Sterrebeekissä

Pyöräilymaisemani ovat siirtyneet Belgiaan muutamaksi viikoksi. Olen Esikoisen kotona "aupairina", kun vävy on sananmukaisesti merillä.

Pyöräteitä ei ole samassa määrin kuin kotomansessa. Usein on ajotien reunaan merkattu kaista tai vain polkupyörän kuva. Kadut eivät ole leveydellä pilattuja, joten etenkin kuorma-autojen ja vastaavien ohi suhistessa saa terästää tasapainoaan.

Lempireittini tosin kulkee usein osittain kevyen liikenteen reittiä iki -ihanaan Terveren puistoon. Paha vaan, että se on läheisen ponitallin ratsastajien suosikkiväylä. Tänään kohtasin yhdeksän ratsukon porukan. Onneksi pääsin luimuilemaan "ratsuväkeä" kunnioittamaan pysähtyneen mopoilijan taakse. Jos joku poni (iso) pillastuisi, ensin se törmäisi mopoon, suunnittelin. Kunnioitan (lue pelkään) näitä isoja eläimiä. Kun pitää ohittaa yksittäistäkin ratsastajaa, toivon sydämestäni, että poni/hevonen ei katso minua pahalla silmällä tai jopa anna ohimennen sivupotkua. Jos mahdollista, pysähdyn ja yritän väistää melkein ojaan jos mahdollista. Monin paikoin vain kapean reitin varrella on korkeat maareunat. Vielä en ole onnistunut pyörän kanssa niitä kiipeämään. Yritystä on kyllä ollut.

Tänä vuonna tätä kevyen liikenteen reittiä ajavat tietöistä johtuen toiseen suuntaan  myös autot. Aika vilkasta oli tänään, kun on viikonloppu. Arkena taas varmasti rauhoittuu.

Esikoisen pyörässä ei muuten tällä hetkellä toimi pienemmät vaihteet. Onneksi maasto ei ole erityisen mäkistä. Toisaalta, positiivisesti ajatellen, reisilihakseni saavat vastamäessä enemmän treeniä. Ei paha.

Muistisairaille kylä Tampereelle?

Ellen nyt ole vallan unta nähnyt, niin lehdestä tässä joku päivä luin, että Tampereelle kaavaillaan muistisairaille omaa kylää. Ilmeisesti asia on vasta kovasti ajattelun asteella.

Jos tämä toteutuisi, Tampere toisena maailmassa toteuttaisi tällaista hoitomuotoa. Helsingissäkin tosin on samanlaisia kaavailuja. Edelläkävijä on kuitenkin Hollanti, jossa vuodesta 2008-2009 asti on ollut vaikeaa dementiaa ja Altheimerin tautia sairastaville pienoiskaupunki Hogewey. Tästä toteutuksesta oli hiljattain lehtijuttukin ja lisätietoa hain, mistäpä muusta, kuin netistä.

Hollannissa Hogewey oli ennen tavallinen hoitokoti. Alkunsa kylän sanotaan saaneen hoitokodissa työskennelleen vastaavan hoitajan ajatuksesta. Hän oli iloinen, että oma isä ei joutunut sinne hoitoon. Edes hoitajien mielestä paikka ei ollut hyvä vanhuksille.

Nykyään kylässä asuu noin 150 vanhusta
parissa kymmenessä kodissa. Kodeissa on erilaisia elämäntyylejä, kuten yläluokkainen koti, kulttuurikoti, kristillinen koti, kaupunkilainen koti. Dementoituneelle valitaan koti omaisten kertomusten pohjalta. Siten he pääsevät kaltaistensa seuraan.
Kylässä tai kaupungissa, miten nyt halutaan sanoa, on kampaamo, kauppa, teatteri, kahvila, myyntikoju ja pubi. Asukkaat voivat vapaasti liikkua alueella ja käyttää palveluita.

Kuulostaa ihanteelliselta. Ilmankos paikkaan on kovasti jonotusta. Onnellisia ne, jotka sinne pääsevät. Kerhojakin on moneen lähtöön, musiikkikerhoja pitkälti toistakymmentä. Uskon vakaasti, että dementoituneen käytöshäiriöt ovat täällä vähäisempiä kuin pienemmässä, suljetussa tilassa.

Pitäisivät nyt Tampereen puuhaihmiset kiirettä. Meinaan vaan, että jos tarvetta tulee, olisi tässä meikäläiselläkin joku mahdollisuus tuollaiseen kylään päästä. Erityisesti haluaisin asua yläluokkaisessa kodissa hienojen posliiniastioiden ja kukka-asetelmien keskellä. Se nyt ei kyllä ole sattunut olemaan tähänastisessa elämässä elämäntapani, mutta olisi sitä aika edes vanhuudessa päästä kokeilemaan. Kuka tietää, millaisessa yläluokassa olen mahdollisessa entisessä elämässäni elänyt.

Jos totta puhutaan, niin kylä kuulostaa niin houkuttelevalta, että voisin käydä sellaista koekäyttämässä jo nyt. Etenkin, kun toivon tarvitsevani pyöräilykypärää mahdollisimman pitkään.

Ai, että mitä tekemistä pyöräilykypärällä on tässä yhteydessä? Olen todennut, että käytän niin kauan pyöräillessä kypärää, kun uskon siellä päässäni olevan vielä jotakin suojelemisen arvoista.


.

Iloa ja terveyttä kuorosta

Vieläkin mieli hyrisee mielihyvästä eilisen kuoroni, Seniorikuoro Suvannon, Kahvikonsertin jälkeen!

Laulumme olivat iki-ihania, tuttuja elokuva- ja musikaalisävelmiä, kuten Edelweiss, Nousee päivä, Vain rakkaus ja mitä niitä nyt olikaan. Niitä lauloi enemmän kuin mielellään!

Ja entäpä yleisö! Tupa oli täynnä ja kova pulina oli ennen ensimmäistäkään laulua. Taitaa olla totta, että kahvi laukaisee kielenkannet. Ja entä ne aplodit! Olkoonkin, että todennäköisesti kuulijat olivat enimmäkseen "omaisia ja muita surevia", kuten yksi kuoronjohtaja on sanonut, niin innokkaita he olivat. Taputukset mennen tullen olivat sitä luokkaa, että olisi voinut kuvitella olevansa suurempikin  tähti. Kuoro ja yleisö lauloi yhdessä kaksi laulua ja volyymin voimasta katto taisi hieman nousta koti taivaita.

Konsertissa olleet ystäväni luonnollisesti kehuivat tapahtumaa. Aika vaikea heidän olisi varmaan ollutkin sanoa, että huonoa, huonoa. Tosin yksi näistä ystävistä on niin suorasanainen, että häneltä olisin voinut jotain sen suuntaista odottaakin. Ei moittinut muuta kuin pianistin alussa liian kovaa soittoa. Mikä ihmeellisintä, että kodissani majaileva mies, joka enemmän kuin pitkin hampain lähti kuuntelemaan, antoi myönteistä palautetta.

Siis nautittavaa oli puolin ja toisin.

Esiintymiset ovat meille kuorolaisille vain pieni osa lauluharrastuksesta. Kuorossa laulamiseen liitetään monia positiivisia asioita, niin brittiläisten, ruotsalaisten kuin kotimaistenkin tutkimusten mukaan.  Kuorolaulu pidentää ikää ja parantaa elämän laatua. Lauluasento ja hengitys laulettaessa auttavat rentoutumaan. Rauhallinen ja säännöllinen hengitys vaikuttaa sydämen lyöntitiheyteen ja sitä kautta voi lieventää sydänvaivoja. Laulamista verrataan jopa joogaan. Molemmissa hengitysharjoitukset vaikuttavat mielialaan.

Sosiaaliset suhteet kuorolaisten kanssa antavat sosiaalista pääomaa. Nykyistä kuoroa en voi kuin kehua sosiaalisen kanssakäymisenkään osalta, kuoronjohtaja Katja Hariloa unohtamatta. Yhteishenki on todella hyvä, mutta ei niin sisäänlämpiävä, etteikö uusi jäsen pääsisi hyvin mukaan. Tiedän sen kokemuksesta, koska itse tulin mukaan vasta viime syksynä. Luulin jo lopettaneeni kuoroharrastukseni, kunnes vuoden "kuorottaolon" jälkeen hinku päästä laulamaan taas voitti. 

Nykyään on kuoroja perustettu myös niin sanotuille laulutaidottomille. Upea homma! Osalla voi olla väärä luulo laulutaidostaan ja joka tapauksessa laulutaitoa voi kehittää. Suotta siis yksi ystäväni eilen valitti, miten mielellään hän haluaisi myös laulaa, mutta kun ei ole lainkaan ääntä.

Kaikkialla, myös muualla kuin kuorossa, jossa lauletaan yhdessä, kyse on yhteishengestä. Tätä olin todistamassa muun muassa Tarton reissullani, jolla auton levittyä tielle yhteislaulu konkretisoi lämmintä yhteishenkeä.

Kohta laitan kuoronuotit kesäksi laatikkoon. Vielä yksi

vanhainkotikeikka ja lopettajaiset laseja nostellen.

Terveydeksi! Lauluksi!

Melkein lähimatkailua Hämeessä

Istun puiston penkille ja alkaa kuulua musiikkia. Vaihdan penkkiä ja taas musiikki alkaa.

Ei, en kuule niin sanotusti ääniä. Kuljen Sibeliuspuistossa Hämeenlinnassa. Viiden puiston penkin alle on laitettu Sibeliuksen Puusarjan musiikkikappaleita: Kuusi, Haapa, Koivu, Yksinäinen honka ja Kun  pihlaja kukkii.

Istuminen tai jopa penkin lähelle meno aktivoi soiton.

Olen lapsellisen innostunut ideasta! Vaihtelen penkkejä ja maistelen musiikin herättämää tunnelmaa. Kyllä välillä kannattaa ottaa oppia vierailta mailta, kuten tässä on tehty. Lehtijuttujen mukaan Helsinkiinkin on suunnitteilla soivia puiston penkkejä. Siitä vaan! Tulen varmasti sinnekin istuskelemaan!

Hämeenlinnan päivän reissu sisälsi Wetterhofia ja siellä muun muassa Sibelius centerin. Kaikkea "Janneen" ja/tai  hänen musiikkiinsa liittyvää on kehitelty. Itse ostin korttien lisäksi sukat. Toivon musiikkia harrastavan Kuopuksen kelpuuttavan ne itselleen.

Oli Hämeen linnaa, verkatehdasta ja taidemuseota,

esimerkiksi. Luulin tietäväni jotakin Martta Wendelinin töistä, mutta erehdyin. Hänhän oli kuvittajan lisäksi ilmeisen taitava taidemaalari: muotokuvia, maisemakuvia, asetelmia. Näistä harvemmin puhutaan hänen yhteydessään. Wendelinin kuvitustöitä on toisinaan moitittu liiallisesta siloisuudesta, särön puuttumisesta. Mitä vikaa siinä on? Kyllä löytyy muita taiteilijoita, jotka kuvaavat synkkyyttä ja elämän nurjaa puolta. Itsellä ainakin silmä lepää hänen korttiensa ja kuvituksiensa katselemisessa. Kaunista ja harmonista! Ristiriidatonta.

Aulangon historia ja maisemat aukesivat ihan uudella tavalla todella taitavan ja osaavan oppaamme , Seppo Saarisen avustuksella. Hän osasi jopa rytmittää selostuksensa niin, että ei tarvinnut kysellä: missä? joko se meni? onko se tuo?

Hattulan Pyhän Ristin kirkko oli viimeinen kohde. Saariselta tipahteli nimiä ja vuosilukuja tuosta vaan, vaikka kuuluukin jo vanhempiin valtiomiehiin. Seurakunnan taholta oli konkreettisesti lämmittävä ratkaisu, että kirkon penkkiin oli tarjolla istuinalustaksi villainen lämmitin. Muuten olisikin ahteri todennäköisesti jäätynyt, kenties penkkiin kiinni. Kirkon seinät ja katto ovat täynnä maalauksia. Oppaan mukaan epäillään maalareiden olleen suomalaisia. Perusteena epäilylle on se, että maalauksessa Aatamin ja Eevan salaisia paikkoja ei ole peitetty perinteisillä viikunan lehdillä, vaan, yllätys yllätys,  saunavihdoilla. Näin näkyi olevan.

Neitsyt Marian patsas Hattulan vanhan kirkon sakastissa.

Lauantaipäivä sujui sutjakkaasti lähes kiven heiton päässä kotoa. Ruokakin oli perinteisesti hyvää ja riittävää. Viineri kahvin kanssa jättisellainen.

Paljon uutta asiaa tuli. En uskalla sanoa, että OPIN paljon uutta. Kokemus kun on opettanut, että pitkäkestoiseen muistiin jää kuitenkin hyvin vähän. Tärkeintä lienee, että oli mukava tunnelma, mukava seura ja innostuneisuutta. Muisto niistä säilyy.

ps. Kirjoittelin viimeksi jalkapallofanien rettelöinnistä Tampereen pelissä. Jos eilisen lehden kuvat pitävät paikkansa, mukana oli ihan äijäikäisiä, ei ainakaan pelkästään nuoria hurjia. Kukkahattutädin sydäntä lämmitti, kun luin, että HIFK, jonka kannattajia rettelöijät olivat, on nopeasti laittanut näille porttikiellon otteluihin. Pahimmat pukarit olivat kuitenkin HIFK:n toimitusjohtajalle tuntemattomia, joita ei peleissä ole näkynyt. Näinköhän siis oli, kuten epäilin, että rähinähakuiset pääsivät soluttautumaan mukaan, muka faneina? Olivat äijiä tai ei, niin kakarat kaipaavat rajoja ja seuraamuksia. Hyvä HIFK!

Kansainvälistä meininkiä?

Jokunen aika sitten kirjoittelin kiekkolasten vanhempien älyttömästä käyttäytymisestä. Nyt Tampereella urheilufanit ovat panneet paljon paremmaksi. Tietojen mukaan useat jalkapallo-ottelun katsojat ovat, ymmärtääkseni eilen, rähinöineet ja vahingoittaneet järjestysmiehiä. Oppi on kenties haettu briteistä.

Enpä olisi uskonut, että vielä rupeaisin kehottamaan ihmisiä menemään nettiin kirjoittelemaan solvauksia ja aggressiivisia kommentteja. Nyt tuntuu siltä, että parempi se, kuin käydä ihmisten päälle. Ihan ei pieneen päähäni mene se, miten järjestysmiehet ovat syyllisiä vääränlaiseen ottelutulokseen. Minun täytyisi kai kuulua tähän fanilaumaan, että ymmärtäisin. Jos sittenkään.

Menkää aggressiiviset fanit siis netin keskustelupalstoille. Siellä niitä on muita samanlaisia aggression purkua toteuttavia.

Kun kuitenkin nyt on kyse penkkiurheilijoista, niin toisenlainenkin malli voisi olla hyvä. Ei muuta kuin pakollinen tunnin jalkapallomatsi jokaiselle peliä katsomaan tuleville ennen sisään pääsyä. Saisivat pahemmat höyryt päästellä jo ennen peliä. Ilman höntsäilyyn osallistumista ei saisi tulla katsomoon. Ehkä puoli tuntiakin riittäisi. Joku komentoora vielä pitämään huolen siitä, että liikuntaa tulee. Pelitauolla sama juttu.

Kun en ole alan asiantuntija, enkä todellakaan ollut mukana katsomossa, onneksi, niin en tosin tiedä, paljonko tässäkin tapauksessa oli niitä, jotka oikeasti olivat pelistä kiinnostuneita ja kuinka paljon niitä, jotka saivat vinkkiä, että säpinää on luvassa ja halusivat osallistua nimenomaan siihen. Järjestäjän mukaan oli tiedossa, että jotain levottomuuksia on tulossa. Tämän kaltaiseen rähinöintiin ei kuitenkaan ollut osattu varautua. Mukana radiosta kuulemani mukaan oli paukkujakin.

Että raastuvassa kuulemma tavataan.

Kyllä varmaan homma kannatti!

Onko siis järkeä vai ei?

Ei!

Ollapa vanhuksena täällä!

Olen useamman kerran näissä blogeissani kohkannut vanhusten huonosta kohtelusta. Kerrankin on minulla aihetta ylistää hyväntuntuista vanhusten hoitoa.

Katsoin viime maanantaina televisiosta tulleen Opri ja Oleksi - ohjelman. Nimestä en vielä päässyt jyvälle, mistä on kyse.

Kyse oli ja on Espoossa sijaitsevasta muistisairaiden hoitoon erikoistuneesta hoivakodista, jossa on 16 paikkaa.

Ohjelmassa kuvattiin vanhusten ja hoitajien arkea ja jututettiin joitakin hoitajia.

Jos olisin muistisairas vanhus, niin sinne haluaisin! Sikäli mikäli mitään asiasta enää ymmärtäisin.

Hoitajien ja vanhusten välinen vuorovaikutus oli lämmintä. Vanhuksia puhuteltiin kuin ihmisiä eikä lässytetty tai turhaan holhottu. Hoitajien puheista ja toiminnasta välittyi arvostus vanhoja kohtaan. Opiskelijalle asukkaan aamujumppaa näyttäessään hoitaja totesi, että jos asukas ei halua, sitä ei tehdä.

No joo. Joku saattaa sanoa, että kyllä kai sitä nyt yritetään, kun tiedetään, että se televisiossa näytetään.

En usko tuohon. Jos näin olisi, sanat olisivat olleet kauniita, mutta muu viestintä olisi välittänyt muuta. Sanoillahan meidän on helpointa valehdella. Elekielen saaminen valehteluun mukaan on jo vaikeampaa.

Parhaiten hyvästä kohtelusta todistivat vanhusten katseet ja iloisuus. Tippa tuli linssiin esimerkiksi, kun syöttötilanteessa vanhus katsoi syöttävää hoitajaa hetken silmiin ja sitten hänen kasvojaan valaisi mitä kaunein hymy.

Hoivakodissa ilmeisesti lauletaan myös paljon. Laulun avulla yksikin vanhus saatiin huomaamatta reippaammin liikkumaan. Muistisairaillahan laulujen sanat voivat yllättävän hyvin tulla muistista, vaikka muuta puhetta ei olisi lainkaan. Tämä tuli todistettua tässäkin ohjelmassa. Asukkaan kanssa saatettiin panna myös ohimennen tanssiksi. Aitaakin maalattiin ja korvapuusteja leivottiin.

Kävin netissä katsomassa tietoa tästä hoivakodista. Kuvista näin, että piha on kaunis ja aitojen ympäröimä, mikä mahdollistaa ulkoilun ympäri vuoden.

Yksi haastateltu hoitaja, olisiko ollut peräti paikan johtaja, kertoi, että asukkaat saatetaan myös kuolemaan tässä kodissa. Ei siis terveyskeskusrumbaa, näin ymmärsin.

Talon suvaitsevuudesta ja arvomaailmasta antoi esimerkin tummaihoinen hoitaja, joka sanoi kokevansa, että hänestä oikeasti pidetään hoivakodissa. Sekään ei ole itsestään selvää, ei edes aina valkoihoisille.

Ihanaa, että tällaista hoitoa on! Ja jopa muistisairaille! Tämä antaa uskoa siihen, että tällaisia paikkoja löytyy enemmänkin!

Äitienpäivän aatoksia

Jotkut pitävät ihan turhana koko äitienpäivää. Itse en kuulu näihin.


Vallan mielelläni olen tuolloin huomion ja kiitosten kohteena. Mukavaltahan se tuntuu saada kahvitkin aamulla sänkyyn. Olen siis eri linjoilla kuin esimerkiksi Nicke Lignell jossakin haastattelussa. Hän kun oli sitä mieltä, että kuka nyt haluaisi sängyssä kahvia juoda, kun se on niin hankalaa ja koirakin kuitenkin hyppää sänkyyn. Pöydän ääressä on mukavampaa muiden kanssa.

No, minun tilanteeni on toki erilainen kuin Lingnelleillä. Lapsia ei ole kuin kaksi, joista kumpikaan ei päässyt eilen päivääni läsnäolollaan juhlistamaan. Muuten kyllä soitoin ja lahjoin muistivat. Koiralla taas on porttikielto sänkyyn. Mies, joka huoneissamme majailee, huolehti siis konkreettisista toimista, kahvista ja ruokailun järjestämisestä vaikka en toki hänen äitinsä olekaan. Ilokseni hän toi koiralenkiltä valkovuokkokimpun. Sekin tapa liittyi lapsuudessani äitienpäivään.

Olen joskus aikojen alussa oikein ostanut selllaisen jalallisen sänkytason, jossa on hyvä juoda kahvia sängyssä istuen. Kas, kun lapsuuden kodin perintönä on meillä tapana aina nimi- ja syntymäpäivinä tuoda juhlakalulle aamupala sänkyyn laulun ja lahjojen kera. Miehen lapsuuden kodissa ei tätä tapaa ollut ja ensin hän vastusteli sitä omalla kohdallaan. Jokunen vuosi sitten unohdin hänen merkkipäivänsä. Aikansa sängyssä maattuaan hän nousi ja sanoi: "Kai se pitää nousta, kun ei mitään kahvia näytä tulevan". Olipa tullut tavasta mieluisa hänellekin!

Olen sitä mieltä, että aina kannattaa juhlia, jos pienikin syy siihen on.

Äitienpäivän perhekeskeisyyden keskelle telkkarissa näytettiin ohjelma yksinäisyydestä. Omakohtaista kokemusta yksinäisyydestä kertoivat alakouluikäinen, nuori yksinhuoltaja, keski-ikäinen nainen, eläkeikäinen mies sekä Jonne Aaron. 

Kovin erilaisia kokemukset olivat. Minulle tuli sellainen tunne, että useamman haastatellun kohdalla yksinäisyys syntyi kumppanin tai perheen puutteesta ja liittyi nimenomaan siihen. Ystäviä saattoi olla paljonkin ja silti tuntui yksinäiseltä.Joku toi perheen kaipuun sanallisestikin suoraan esiin, toinen hieman peitellymmin puhuen ohimennen intiimin kanssakäymisen kaipuusta.

Tätä taustaa vasten on hyvä, että järjestetään erilaisia treffimahdollisuuksia. Katsoinpa uteliaisuuttani yhden jakson ohjelmasta Aatami kohtaa Eevan. Nimi oli näin tai ainakin jotakin sinnepäin. Hommahan menee siinä niin, että paria etsivät  ovat alasti saarella. Ohjelmasta kuultuani ajattelin, että kyllä kaikkea täytyy järjestää. Onko tyhmempää ideaa!

Alastomuus ei minusta kuitenkaan katsojan silmille tullut mitenkään häiritsevästi. Kuvaajat eivät korostaneet alastomuutta, vaan se jäi taka-alalle, ainakin minun kokemuksessani. Toisaalta ajattelen, että saman homman olisi voinut toteuttaa uima-asuissa tai rantashortseissa. Tiedä sitten, miten ohjelmassa esiintyvät asian kokevat. Ymmärrän toki, että ohjelma myy hyvin alastomuuden mainostamisella.

Tässä jaksossa esiintyneet vaikuttivat ihan tolkun ihmisiltä ja toivon, että syntynyt pari saisi oikeasti toisistaan kumppanin.

Yksinäisyys kun tappaa enemmän kuin ylipaino, sanovat asiasta paremmin tietävät.

Elämää suurempia tavoitteita

Eilen illalla katsoin kaksi ohjelmaa televisiosta: Silminnäkijän ja A-talkin.

Molemmissa tuotiin esiin, mitä voi tapahtua, kun omat tavoitteet eivät toteudu.

Silmännäkijässä kerrottiin juniorikiekkoilusta ja erityisesti vanhempien käyttäytymisestä peleissä niin pelaajia kuin valmentajia ja erotuomareita kohtaan.

Jotakin on pahasti vialla, kun vanhempien räävittömän huutelun, haukkumisten ja kohtuuttomien vaatimusten takia valmentajia eroaa hommistaan eikä uusia helposti saada . Erotuomarin tuntuman mukaan äidit ovat peleissä kovaäänisimpiä asiattomien kommenttien huutajia. Huipentumana on tulossa oikeudenkäynti vanhempaa vastaan, joka löi erotuomarin hetkeksi tajuttomaksi. Eipä ihme, että kyseinen henkilö ei enää hoida niitä hommia. Lehdestä muistan hiljattain lukeneeni, että joku kiekkopoika oli erotettu joukkueesta vanhemman käyttäytymisen takia.

Mikä vanhempia vaivaa?

Enpä muista tällaisista ongelmista kuulleeni vuosikymmeniä sitten. Varmasti asiatonta huutelua ja haukkumista on ollut ennenkin, mutta peli lienee koventunut. Yhtenä syynä tuotiin esiin harrastuksen kalleus, joka saa vanhemman "vaatimaan" rahalleen vastinetta eli ilmeisesti jälkeläisensä korostunutta huomioimista, vanhemman mielen mukaista peliaikaa ja sitä kautta ilmeisesti tietä rahakentille.

Sanonpa vain, että vanhempi voisi hankkia itselleen sellaisen elämän, jossa hän voi itse tyydyttää itselleen tärkeitä asioita. Yksi selitys tällaisille ylilyönneille voi olla nimittäin se, että lapsen kautta pyritään saamaan asioita, joita vaille itse on jäänyt. Lapsi valtuutetaan toteuttamaan omia unelmia , kenties mainetta, kunniaa ja rahaa.
Paha vaan, että kaikista ei ole teemuselänteiksi tai sakukoivuiksi, vaikka vanhempi kuinka mesoisi.

Kärsijänä on aina lapsi.

Konkreettisena keinona otteluihin suosittelen järjestysmiehelle vesiletkua, jolla hän jäähdyttää kiihtyneen vanhemman.

A- talkissa puolestaan tuotiin alussa esiin kahden hallitusneuvotteluissa oppositioon jääneen poliitikon tviittejä. Niissä nämä kansakunnan kaapin päällä olevat olivat kuvanneet tulevaa hallitusta SSS- miesten hallitukseksi.

Vastenmielistä ja mautonta.

Jokainen historiansa lukenut tietää, mihin tässä viitataan. Onpa nyt miten pettynyt tahansa mahdollisen ministeripaikan ohi menoon, niin ihan vähäsen voisi odottaa jotakin tolkkua. Voisi ensin antaa suurimman pettymysryöpyn mennä ohi, ennen kuin lähtee aatoksiaan jakamaan. Kyllä näitä ala-arvoisia kommentteja asiasta kuin asiasta on netti muutenkin tulvillaan.

Jonkinlaista ymmärrystä vanhempien käyttäytymiselle vielä voin antaa, vaikka sitä en missään tapauksessa hyväksy.

Poliitikkojen vastenmielisiä tviittejä en edes ymmärrä, saati hyväksy. Ja täsmennettäköön vielä, että mauttomien viestien lähettäjien puolueella ei tällaisissa tapauksissa ole mitään merkitystä näkemyksiini.

Aurinko armas

Tänään kaupunkiin pyöräillessäni tuli mieleeni vanha satu, jossa tuuli ja aurinko kilpailivat, kumpi saa kulkijan riisumaan palttoonsa.

Selvähän se. Aurinko voitti.

Näin keväällä, kun aurinko rupeaa oikeasti lämmittämään ja lämpötila on vielä matalahko, auringon voiman todella huomaa.

Pidennetyllä vappuviikonlopulla mökillä vuoroin paistoi, vuoroin hieman vettä tihutti, tulipa varmaan puolen minuutin raekuurokin.

Sää oli siis mitä sopivin kevätsiivoille ja haravoinneille. Selkähän siinä touhussa rupesi valittamaan. Leikatut polvet jo koko viime viikon marisivat ilmeisesti siitä, että oli liian kovaa menoa päiväkausia. Ilmeisesti toipilaina ovat vielä vähän kranttuja. Se niille suotakoon.

Mutta mitä näistä vaivoista, kuka niitä jaksaa jauhaa! Sanoihan jo vanha kansa: Joka vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Tosi on. Eivätkä ne mihinkään tekemisiini ole vaikuttaneet. Sekä kintut että selkä ovat sitä paitsi jo parempia. Poltesalin ohjelmakin meni tänään ihan kuin piti. Sitä paitsi psykologia sanoo, että se lisääntyy, mihin huomionsa ja ajatuksensa kiinnittää. Tosi on. Kuka nyt haluaisi lisätä harmitustaan tai kipujaan. En minä ainakaan.

Pyöräilyni tänään oli hyötyliikuntaa. Apteekista piti hakea koiralle lääkettä.

Joku kerta mainostin, kuinka huoltoasemalla ilmanpaineita mitatessa saa juttukavereita. Sama näyttää pätevän apteekkiin. Mukavalla penkillä istuen vuoroani odottaessani ihmisten kanssa juttu luisti. Enkä edes itse aloittanut, vaikka varsinainen smooltookkaaja ventovieraiden kanssa yleensä olenkin.

Ensimmäisen, nuorehkon naisen kanssa ( jos minuun verrataan) juttelimme jonosta ja sen sujuvasta etenemisestä. Päivittelimme myös, toiko vappu pientä ruuhkaa apteekin arkipäivään. Mietiskelimme, oliko yliopiston apteekki koko vapun auki.

Seuraava juttelija oli keppien kanssa kulkeva, nuorehko (vai lieneekö ollut jo alkavassa keski-iässä?) mies. Hän vertasi apteekin väkimäärää Saipan pelin katsojiin. Siinäpä olikin itselleni oiva aihe, kun en ole koskaan Saipan peleissä ollut, enkä juuri muissakaan. Täydellinen tietämättömyyshän antaa mahdollisuuden olla mitä mieltä vain.

Lopulta aktivoitui puhumaan toisella puolellani istuva rouva. Nyt päästiin varsinaiseen asiaan: sairauksiin ja lääkkeisiin. Tosin rouva oli hakemassa sairaalle kissalleen lääkettä. Meitä yhdisti lähes verisukulaisiksi se, että sekä hänen kissansa että meidän Wimma ovat molemmat 16- vuotiaita (Wimma tosin vasta viiden päivän päästä). Sen lisäksi käytämme lemmikkejämme samalla eläinlääkäriasemalla, joskin eri lääkärillä.

Että ihan näin samiksia oltiin.

Saatan olla hiukan yksinkertainen, mutta kyllä vain odotusaika (joka tosin tällä kertaa oli jokseenkin lyhyt, jonosta huolimatta) sujuu paljon mukavammin jutellen  vaikka kissan korvatulehduksesta ja kilpirauhasvaivoista kuin tuijotellen mykkänä numerotauluun.

Yleensä ottaen ihmiset ja ihmisten jutut ovat mukavia.

Toisillemme hyvää jatkoa toivotellen erosimme omille teillemme.

Aurinko paistaa ajoittain sisätiloissakin!