Eilinen päivä meni lentokentillä ja koneissa kotimatkalla Brysselistä. Joka kerta lentämään lähtiessäni toivon, että joku älypää keksisi keinon, jolla voisi siirtyä hujauksessa paikasta toiseen, ilman että maasta toiseen siirtymiseen tarvitaan kaikkine odottamisineen tunteja ja tunteja. Ei sillä, ei minun kannattaisi valittaa, kun kyseessä on lyhyt, kahden tai kahden ja puolen tunnin lento.
Olin, kuten yleensä aina, kaksi tuntia ennen lennon lähtöä kentällä. Silti sain jonottaa neljäkymmentä minuuttia tiskille. Ihmisiä tuntui olevan tavallista enemmän. Onneksi muuten vävy, joka vei minut kentälle, muisti sanoa, että heidän tulostimellaan tulostetun lipun viivakoodi ei jostain syystä toimi kentällä. Osasipa vielä neuvoa lentoaseman aulassa olevan vehkeen, jolla lipun saattoi tulostaa uudelleen. Kiitti vaan vävy. Homma sujui itseltänikin, kun vaanin ensin miten vieressä oleva toimii.
Täytyy kehua Brysselin uudistettua kenttää. Matka turvatarkastuksesta porteille on minusta lyhentynyt ja ainakin "suoristunut". Väljyyttä ja valoa on tullut lisää, katsokaa vaikka kuvia.
Koneen lähtö viivästyi melkein tunnin kuulemma siksi, että kiitoratatöiden takia käytössä on vain yksi kiitorata. Lähtöportti vaihtui kolme kertaa ja lentokenttävirkailijat olivat itsekin hätää kärsimässä, kun eivät tienneet, mikä portti lopulta on oikea.
Pelkäsin jo Helsingistä Tampereelle olevan jatkolentoni puolesta. Mutta ehdin nipin napin. Kiitos lentoemolle, joka selvitti asiaa ja tiedotti minulle. Ja suurkiitos matkalaukkujen siirtelijöille. Olin täysin vakuuttunut, että parinkymmenen minuutin aikana laukkua ei ehditä purkaa toisesta koneesta ja siirtää toiseen. Mutta yllätys, yllätys! Laukku liukui kauniisti Tampere-Pirkkalan kentän liukuhihnalle. Kiitos vain Finnair! Homma ruletti hyvin!
Jatkolennolle ehtimistä jännitin siksikin, että illalla oli pankkini tarjoama Komediateatterin näytös Tankki täyteen. Ehdin käväistä kotona ja syödä vähän. Sitten olinkin valmis nauramaan ja nauttimaan teatterissa. Hauska näytös oli, sanoi Aamulehden arvostelija nyt mitä hyvänsä. Ja niinhän hän sanoikin. Pankin tarjoamassa alkumaljassa ja leivoskahveissakaan ei ollut moittimista.
Muuten. Olin varustautunut jo menomatkalla Tampereella näyttämään turvaportilla ns. luukorttiani, joka kertoo minulla olevan keinonivel. Yllätys, yllätys! Ei inahdustakaan piippauksesta! Ehdin jo epäillä, että minulle on tehty lumeleikkaus. Kuka ties joku tutkii keinonivelen tarpeellisuutta samaan tapaan lumeleikkauksilla kuin ortopedi Sihvonen kumppaneineen pari vuotta sitten tutki polven tähystysleikkauksen vaikutuksia. No, Brysselin turvaportti oli sitten toista maata. Kyllä siellä niissä polvissa siis sitä kobolttikromia lienee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti