Myöhäiskaikuja Brysselin matkalta, osa 2

 

 

Tässä joitain maisemia tavallisella pyöräilyreitilläni Tervueren puistoon.

Jo jossain aikaisemmassa blogissani Belgiasta sivumennen kehuin ihanaa Tervueren puistoa, jonne usein Sterrebeegissä ollessani pyöräilen.

Se on iso, iso puistoalue, jossa keskellä on iso lampi ja ympäri kulkee kevyen liikenteen tie. Puistoon ei ole istutettu kukkia, siellä on puita ja pensaita ja laajoja nurmikkokenttiä. Ihmiset tulevat sinne paitsi kävelemään tai pyöräilemään, myös kalastamaan, piknikille, pelailemaan tai aurinkoa ottamaan. Täälläkin ratsastajat hevosineen voivat tulla vastaan.  Hanhet, ankat, sorsat ja joutsenet uiskentelevat lammessa tai kävelevät rannalla. Lampea ympäröivältä tieltä lähtee monia polkuja pyökkimetsiin.

 

No, Suomessakin on paljon järviä ja lampia, joiden ympäri polut kiertävät, saattaisi joku sanoa. Niin on. Ja kauniita ovatkin. Tervueressa kauneus on erilaista johtuen erityisesti suurista puista, jotka varjostavat etenkin metsäpolkuja.

Esikoiseni kotoa puiston alkuun on jotakin kuusi kilometriä, lammen ympärys on sitten useampia kilometrejä.  Eräällä kerralla päätin palata kotiin toista reittiä, toisesta päästä puistoa. Reittiä olin käyttänyt viimeksi yli vuosi sitten. Tunnistinkin metsän läpi vievän polun tutuksi siitä, että se oli nytkin kapea ja kurainen.

Yhtäkkiä kuului räsähdys. Epäilin etupyörän irronneen. Ei, vaan etulokasuoja oli kääntynyt ihan kiharalle ja hankasi pyörää. Ei auttanut kuin ruveta taluttamaan. Kun pääsin metsästä ulos, en tunnistanutkaan seutua. Olin jo varustautunut kävelemään takaisin koko matkan, siksi en arvannut lähteä tutkimaan, mistä pääsisin tutuille paikoille. Käännyin siis ympäri. Polulla raapaisin paljaan nilkkani johonkin. Se oli paksu rautalanka. Nyt selvisi lokasuojan vinoon vääntäjä. Hämärässä metsässä sitä ei pystynyt ajaessa maasta erottamaan. 

Tuloreitilleni palaaminen tarkoitti sitä, että sain uudelleen tyylikkäästi posotella metsän jälkeisellä aukiolla  jotain partyä viettävän juhlakansan läpi. Hyvinkös minä pyörineni ja pyöräilykypärineni sulauduin heidän juhlamekkojensa ja shamppanjalasiensa sekaan. Ihmettelenkin, että miksi eivät pyytäneet minua juhliinsa mukaan!

Sain onneksi väännettyä lokasuojaa niin, että se ei hangannut pyörää, joten ajaminenkin onnistui. Kovasti en uskaltanut vääntää, kun pelkäsi sen katkeavan. En siis kuitenkaan joutunut kävelemään. Arvioni mukaan matkaa olisi kertynyt lähemmäs kymmenen kilometriä.

Kotiin tullessa matkamittari kertoi, että puistoreissulla oli tullut pyöräiltyä (ja vähän myös käveltyä) 25 kilometriä. Kun olin jo aikaisemmin päivällä pyöräillyt torilla, koko päivän saldo oli pari kilometriä yli 30 kilometriä.  Mikäpä siinä, sää oli kaunis ja aikaa oli.

Oppia ikä kaikki! Seuraavana päivänä kävin katsomassa, miten tätä vaihtoehtoista reittiä olisin päässyt kotiin. Loppumatkaa olisi ollut vain kolme kilometriä, jos olisin uskaltautunut jatkamaan tuntemattomalta näyttävää reittiä. Olisinko osannut oikeassa kohtaa kääntyä oikeaan suuntaan? En tiedä?

Kotona Esikoinen katsoi pyörää ja siitä vaan väänsi etulokasuojan oikeaan muotoonsa.

Voisin vähän uudelleen muotoilla vanhaa sananlaskua: pojasta polvi paranee, tyttärestä koko maailma.

Myöhäiskaikuja Brysselin matkalta, osa 1

PÄÄSYLIPPUNI

Täytyy näin jälkijättöisesti mainostaa Brysselin maan mainiota KASVITIETEELLISTÄ PUUTARHAA, MEISEÄ. Se nimittäin ansaitsee mainostuksen.

Odotukseni sinne mennessä eivät olleet kovin korkeat. Menin lähinnä asenteella: "Mikä ettei sinne voisi mennä." En nääs satu olemaan mikään vihreä peukalo enkä vietä aikaani, yllätys, yllätys, kasvikirjallisuuden parissa.

Paikka yllätti todella myönteisesti hieman skeptisen tulijankin. Kukkia, kasveja ja puita oli niin taivaan alla kuin kasvihuoneissa määrällisesti ja laadullisesti uskomaton määrä. Alue oli todella laaja. Vajaassa kuudessa tunnissa emme ehtineet kaikkea katsastaa.

Kävelyäkin tuli kivasti. Niin kivasti, että Kultatyttö meinasi jo välillä väsähtää, mutta sinnitteli kuitenkin koko ajan mukana. Alueella liikkui pikku junakin, mutta pysähdyspaikat eivät välttämättä osuneet haluamiimme kohteisiin.

Tänne on syytä mennä vielä toistekin! Ei todellakaan tarvitse olla hortonomi tai floristi eikä yleensäkään mikään -nomi tai -risti voidakseen nauttia alueesta!

"Juhannus oli meillä herttainen..."

KIELOT VALTAAVAT ILOKSENI YHÄ LISÄÄ ALAA MÖKILLÄ. NE TUOVAT AINA MIELEENI SADUN PIENESTÄ KIELOTYTÖSTÄ. EN VAIN TIEDÄ, MISTÄ SEN LÖYTÄISIN.

Mittumaari tuli, oli ja meni! Juhannustraditioni ovat pitkään olleet samat: mökkeily osittain vaihtelevien läheisten kanssa, hyvä ruoka, sauna vastoineen ja koivunoksineen, kokko kuoharilasillisineen.

Paremmaksi ei Juhannus voi tulla!

Joskus on innostuttu tekemään juhannustaikojakin. Tosin missään kaurapellossa ei ole kukaan alasti kieriskellyt. Olisi kyllä joskus voinutkin, jos olisi ollut kaurapeltoa lähimailla.

Tänä juhannuksena jäi ainoaksi maagiseksi ajatteluksi käen kukuntojen laskeminen. Käki tai varmaankin useampi käki kukkui tämän tästä. Tytär laski juhannusyönä kukunnoista, montako vuotta on vielä sinkkuna (ihmettelin kyllä, onko avoliitossa oleva sinkku?). Minä laskeskelin jäljellä olevia elinvuosiani. Onneksi kukuntakerrat vaihtelivat niin kovin, että tulevista elinvuosista ei olisi ottanut tolkkua se kuuluisa erkkikään. Ja hyvä niin.

KUOPUS ANTAA SAVUMERKKEJÄ.

Tämä juhannus noudatteli siis tuttua, hyväksi havaittua rataa. Mies, joka meillä majailee, oli aattona mukana (tärkeä henkilö vastavastaavana ja grillipihvimestarina) ja lähti juhannuspäivänä työkeikalle. Kuopus avokkeineen toi nuorta energiaa. Pienen porukan täydensi vuosi sitten kuolleen sisareni leski. Aikaisemmin sisareni on myös usein ollut mukana. Nyt oli vain muisto.

Ei haittaa sataa tai paistaa. Nyt oli juhannuspyhien aikaan sekä että. Ironista oli, että aattona ei juurikaan satanut, mutta kun kokkoa ruvettiin sytyttelemään, niin tuli sadettakin.

KUOPUKSEN OTTAMA PIILOKUVA.

Ei haitannut. Kuopus totesikin jossakin vaiheessa ääneen: " On itse asiassa ollut ihan kivat ilmat." Kuten olivatkin.

Iloitsin havaitessani Kuopuksen oikean asenteen: sää kuin sää, mitä siitä ruikuttamaan!

Sään laatukin on mukavaa, kun sen oikein oivaltaa!

JUHANNUKSEN MIETTELIÄIN VIERAS.

Lentokenttäelämää

Eilinen päivä meni lentokentillä ja koneissa kotimatkalla Brysselistä. Joka kerta lentämään lähtiessäni toivon, että joku älypää keksisi keinon, jolla voisi siirtyä hujauksessa paikasta toiseen, ilman että maasta toiseen siirtymiseen tarvitaan kaikkine odottamisineen tunteja ja tunteja. Ei sillä, ei minun kannattaisi valittaa, kun kyseessä on lyhyt, kahden tai kahden ja puolen tunnin lento.

Olin, kuten yleensä aina, kaksi tuntia ennen lennon lähtöä kentällä. Silti sain jonottaa neljäkymmentä minuuttia tiskille. Ihmisiä tuntui olevan tavallista enemmän. Onneksi muuten vävy, joka vei minut kentälle, muisti sanoa, että heidän tulostimellaan tulostetun lipun viivakoodi ei jostain syystä toimi kentällä. Osasipa vielä neuvoa lentoaseman aulassa olevan vehkeen, jolla lipun saattoi tulostaa uudelleen. Kiitti vaan vävy. Homma sujui itseltänikin, kun vaanin ensin miten vieressä oleva toimii.

Täytyy kehua Brysselin uudistettua kenttää. Matka turvatarkastuksesta porteille on minusta lyhentynyt ja ainakin "suoristunut".  Väljyyttä ja valoa on tullut lisää, katsokaa vaikka kuvia.

Koneen lähtö viivästyi melkein tunnin kuulemma siksi, että kiitoratatöiden takia käytössä on vain yksi kiitorata. Lähtöportti vaihtui kolme kertaa ja lentokenttävirkailijat olivat itsekin hätää kärsimässä, kun eivät tienneet, mikä portti lopulta on oikea.

Pelkäsin jo Helsingistä Tampereelle olevan jatkolentoni puolesta. Mutta ehdin nipin napin. Kiitos lentoemolle, joka selvitti asiaa ja tiedotti minulle. Ja suurkiitos matkalaukkujen siirtelijöille. Olin täysin vakuuttunut, että parinkymmenen minuutin aikana laukkua ei ehditä purkaa toisesta koneesta ja siirtää toiseen. Mutta yllätys, yllätys! Laukku liukui kauniisti Tampere-Pirkkalan kentän liukuhihnalle. Kiitos vain Finnair! Homma ruletti hyvin!

Jatkolennolle ehtimistä jännitin siksikin, että illalla oli pankkini tarjoama Komediateatterin näytös Tankki täyteen. Ehdin käväistä kotona ja syödä vähän. Sitten olinkin valmis nauramaan ja nauttimaan teatterissa. Hauska näytös oli, sanoi Aamulehden arvostelija nyt mitä hyvänsä. Ja niinhän hän sanoikin. Pankin tarjoamassa alkumaljassa ja leivoskahveissakaan ei ollut moittimista.

Muuten. Olin varustautunut jo menomatkalla Tampereella näyttämään turvaportilla ns. luukorttiani, joka kertoo minulla olevan keinonivel. Yllätys, yllätys! Ei inahdustakaan piippauksesta! Ehdin jo epäillä, että minulle on tehty lumeleikkaus. Kuka ties joku tutkii keinonivelen tarpeellisuutta samaan tapaan lumeleikkauksilla kuin ortopedi Sihvonen kumppaneineen pari vuotta sitten tutki polven tähystysleikkauksen vaikutuksia. No, Brysselin turvaportti oli sitten toista maata. Kyllä siellä niissä polvissa siis sitä kobolttikromia lienee.

Taidenautintoja Brysselissä

Tänään Brysselin seudulla on ollut lämpöä +32 astetta ja aurinko päälle. Illaksi saimmekin sitten tuntikausia jatkuneen ja yhä, jopa kovenevana, jatkuvan ukkosen.

Eilinen päivä oli +24 asteisena ihanteellinen kaupunkipäivä. Kävimme Marc Chagallin taiteen näyttelyssä. Ja ihastuimme ikihyväksi! Kilvan tyttären kanssa valitsimme sieltä tauluja kotiimme, vaikka ne eivät sattumoisin olleetkaan myynnissä. Emmekä olleet voittaneet lotossakaan. Ehkäpä jutuissamme oli vähän selittelyn makua, kun totesimme, että on oikeastaan hyvä, että emme pysty tällaisia arvotauluja hankkimaan. Muuten joutuisi järjestämään kotiinsa massiiviset turvatoimet ja jatkuvasti pelkäämään varkaita. Eihän siinä pystyisi taulustaan nauttimaankaan.

Voin tunnustaa sivistymättömyyteni. Ennen eilistä toki tiesin Chagallin nimeltä, mutta en hänen kubistisia ja surrealistisia töitään. Näyttelyn innostamana kävin netistä hakemassa hänestä lisätietoa. Kyseessä on 97- vuotiaaksi elänyt ja vuonna 1985 kuollut alkujaan Venäjän juutalainen. Hän oli monipuolinen taiteilija tehden taulujen lisäksi muun muassa Pariisin oopperaan kattomaalauksen, lasimaalauksia, lavastuksia ja roolipukuja näytelmiin. Viimemainituista oli esimerkkejä Brysselin näyttelyssäkin.

Jäin taas kerran miettimään, mitä tarvitaan, että vaatimattoman, kahdeksanlapsisen perheen esikoisesta kehkeytyy maailmankuulu taiteilija. Lahjoja ja intohimoa taiteeseen tietenkin. Ehkä usein myös tukijoita ja auttajia, kuten Chagallillakin kerrotaan olleen. Tärkeintä lienee kyky tehdä teoksia, jotka sykähdyttävät katsojaa. Chagallin tauluissa on, paitsi kauneutta, mielenkiintoista symboliikkaa.

Elähdyttävä taidenäyttelykäynti alkoi lattekahvilla Stockelissa aurinkoisella terassilla ja päättyi lounaaseen aurinkoisella terassilla Brysselissä.

Kerrassaan nautittava päivä!

Kyllä se vaan niin on, että ihminen tarvitsee elääkseen ruoan lisäksi sytyttäviä nautintoja!

 Ps. Kuvat ovat Chagallin tauluista.

Arkista touhuilua

Näin vierailla mailla, kuten nyt Belgiassa, törmää asioihin, joita ei välttämättä tapaa kotona. Eipä ole kotonani pyöräkilpailujen reitti kulkenut melkein ikkunani ohi. Ihan uskomattoman kovaa kilpailijat joka kierroksella menivät ja osa melkein toisessa ajajassa kiinni. Pieni suunnan vaihto jommalla kummalla ja pam! Mutta eivät ole amatöörejä siinä hommassa. Tuntikausia kisa kesti. Tytär vei puutarhatuolin toimitsijalle, joka hyvillä mielin sen vastaanotti.

Kun lapset ovat koulussa ja tytär töissä, perheen vauva, viisikuukautinen Armikoira pitää seuraa tahi sanoisinko, että jopa sitä vaatii. Yhdessä käydään lenkillä ja välillä yhdessä pihapissalla. Toinen tekee ja toinen on seurana. Kiltti ja kiva tyttö, mutta vielä pentu kujeineen. Milloin verhon alareuna vaatii vetämistä, milloin se on sitä mieltä, että mattoa on syytä ruveta purkamaan.

Mainostin jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani paikallisen kaupan, Delhaizin hienoja teknisiä ratkaisuja. Nyt voin mainostaa myös auttavaista suhtautumista väärän kieliseen. Satuin yksi päivä kysymään neuvoa yhdeltä myyjältä. Kohta oli kolme myyjää minua opastamassa ja vielä yksi asiakaskin. Eipä sillä, joitakin vuosia sitten sain saman kaupan pihassa ystävällistä apua autoiluuni tuntemattomalta mieheltä. Olin Kultapojan kanssa autolla liikkeellä ja poislähtiessä en saanut niin sitten millään pakkia päälle. Kun aikani työntelin, vaihdetangon nuppi jäi käteeni. Takapenkiltä kuului kauhistunut kysymys:" Rikoik' sä vaihdekepin?"  Kun en nyt oikein halunnut autoa sinnekään jättää, katsoin sopivan uhrin, vankasti keski-ikäisen miehenpuolen, jolle selitin ongelmani ja pyysin, voisiko hän kokeilla. Jo vain, setä istui autoon ja naps, pani pakin päälle! Voitte arvata, että auttajan ilme paljasti hänen mielipiteensä avuttomista autoilijoista. Yritin paikata asemaani selittämällä, että ajan ensi kertaa tätä autoa ( mikä oli totta). Sedän hölmistyneestä ilmeestä vasta tajusin, että se "tätä autoa" oli jäänyt selostuksestani pois.

Kaikkea siis sattuu ja tapahtuu. Niin kotona kuin maailmalla.