Onnellisuuden suhteen jälkijunassa

Antti S. Mattila puhumassa psykologeille ja psykologian opettajille Sibeliuslukiossa 7.2.15

Perjantaina vietettiin kansainvälistä onnellisuuden päivää.
Taas todettiin joukkoviestimissä, että me suomalaiset olemme kansainvälisten tutkimusten mukaan seitsemänneksi onnellisinta kansaa.

Ei huono.  
Jälkijunassa oloni tarkoittaa sitä, että onhan se nyt jälkijättöistä kirjoittaa siitä kaksi päivää myöhässä. Voinen puolustautua sillä, että ikääntyessä kaikki toiminnot hidastuvat. Ei kai silloin voi vaatia, että aina olisi ajan tasalla.

Odottakaamme vain, montako viikkoa olen asioissa myöhässä kymmenen vuoden päästä.

Sitä paitsi ajattelin lainata juttuja Mattilan ja Aarnisalon kirjoittamasta kirjasta Onnentaidot.

Olisin lainannutkin, mutta kun en sitä nyt tähän hätään löydä hyllystäni. Kuka lienee senkin taas jonnekin piilottanut.

Sitä vastoin löysin hyllystäni Hesarin torstailiitteen 15.1.15, jossa on iso juttu Mattilasta. Sivumennen sanottuna leike oli luonnollisesti yhdessä niin sanotuista kasoistani, joita lähietäisyydelleni kertyy. Kylään mennessä tarkistankin aina ensin, onko siellä kasoja syntynyt. Ellei niitä ole, se on hieman epäilyttävää. Epäilyn alaisuudesta pääsee, jos tunnustaa siivonneensa kasat vierailun ajaksi komeroon.

Mutta onnellisuusasiaan.

Lääketieteen tohtori, lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Antti S. Mattila on siis yksi niistä, joka on askaroinut onnellisuuskäsitteen kanssa. Kuuntelin häntä aiheesta livenäkin Hesassa helmikuun alkupuolella.

Mattilan mielestä ihmiset saavuttavat onnellisuuden, kunhan vain omaksuvat näkökulman vaihtamisen taidon. Moneen harmin aiheeseen saa uuden tuntuman, kun katsoo sitä toiselta kannalta.

Olen varmaan ennemminkin lainannut  antiikin Epiktetosta, joka totesi jotensakin näin: Eivät asiat sinänsä saa meitä menettämään malttiamme, vaan meidän käsityksemme asioista. Kyse on siis monesti tulkinnasta, näkökulmasta.

Rehellisyyden nimissä tässä tulee itselleni samanlainen tunne kuin entiselle papille: Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin sanon. Olen nääs lähes koko päivän ja kaksi edellistäkin päivää  tehnyt kirjoitusopintojen töitä koneella, joka on kaiken aikaa kenkkuillut. Olen paasannut ja rähissyt asiasta miehelle, joka ihmeen kärsivällisesti on koittanut aina korjata tilanteita.

Tänään en voinut itsekään kuin nauraa, kun sain kaapin hyllyt syliini ja huusin miestä apuun. Hän tuli sadatellen, että ei ole vielä ehtinyt edellistäkään toimeksiantoani koneen suhteen hoitaa.

Lehtijutun mukaan Mattilan nautinnon aiheet, joista hän ei luovu, olivat : onsenkylpylät (mitä mitä missä?), Netflixistä (mikä mikä) amerikkalaisen stand upin katselu, Australian Master Chef (näkis vaan). Kaiken huipuksi hän kertoo olevansa onnellinen Japanissa., jossa on käynyt kolmasti.

Olisi nyt edes vaihtoehtoiseksi onnellisuuspaikaksi laittanut vaikka suomalaisen kesäillan veden äärellä niin olisi jotakin kosketuspintaa tullut meikäläisenkin elämään. Olisi  jotenkin niin kuin eletty samantapaisessa maailmassa. 

Mutta.

" Jatkuva onnellisuus on mahdotonta, sillä hyvän elämän tavoittelu voi vaatia välillä kipua ja kärsimystäkin."

"Onni ei ole jokaisessa hetkessä läsnä."

No eipä toden totta!

Ei ainakaan, jos omaa sellaisen tietokoneen kuin meikäläinen!