Toiveet yksinään eivät riitä!

 
Hoitajat toivovat vanhoina yksilöllistä hoitoa, otsikoi Helsingin sanomat tänään yhden juttunsa.

Hoitotyön tutkimussäätiö oli kysellyt yli tuhannelta sairaanhoitajalta, miten he haluaisivat tulla hoidetuiksi vanhoina.

Ja jopa jotakin. Tulokset eivät pääse yllättämään.

Hoitajat halusivat elää kotona niin pitkään kuin mahdollista, sen jälkeen kodinomaisissa oloissa. Yksilöllisiä tarpeita pitäisi kunnioittaa ja kunnioittavasti kohdella ikääntynyttä.

Yksilöllisyyden huomioiminen näkyy hoitajien mielestä esimerkiksi siinä, että piimää ei tyrkytetä sille, joka siitä ei pidä, ikääntynyt saa käyttää omia vaatteitaan, halutessaan nukkua pitkään ja välttää kylmä suihku aamuseitsemältä.

Eiköhän tässä ole ihan yleisiä hyvän vanhusten hoidon periaatteita oli hoitaja tai ei. Voisipa jopa sanoa, että yleisiä inhimillisen kohtelun periaatteita. Olisin enemmänkin kiinnostunut siitä, kuinka moni vastanneista työskenteli vanhusten kanssa ja jos työskenteli, miten nämä periaatteet heidän työssään toteutuvat.

Toivoisinkin, että seuraavan kyselyn Hoitotyön tutkimussäätiö tekisi vanhusten sairaanhoitajille. Toki voisi kysyä, miten hoitaja haluaisi vanhana itseään hoidettavan, mutta erityisesti olisi syytä kysyä, miten nämä asiat toteutuvat omassa hoitoyksikössä. Elleivät toteudu, miten asiaa voitaisiin parantaa ja mitä itse kukin on ajatellut tehdä sen eteen.

Olen kenties säilyttänyt jotakin lapsenomaisesta idealistisuudesta, kun ajattelen, että vanhusten hoitajat voisivat ihan itse ja yhteisvoimin vaikuttaa yksilöllisemmän hoidon toteutumiseksi puhumattakaan vanhusten kunnioittavasta kohtelusta.

Tiedän, että nämä eivät toteudu tänään ainakaan kaikissa vanhusten hoitopaikoissa. Poikkeuksiakin toki on.

Kysehän ei ole avaruusraketin rakentamisesta eikä edes pyörän uudelleen keksimisestä. Kyse on ihan arkipäiväisistä asioista ja perusvälittämisestä.

Vaikeutena on tietysti tässäkin se, että " näin on aina ennenkin tehty". Sehän meitä kaikkia saattaa rassata muutoksiin ryhtymisestä oli kyse asiasta kuin asiasta.

Meinaan vaan, että turha noiden tutkimuksen sairaanhoitajienkaan on odottaa vanhana yksilöllistä hoitoa, jos sitä ei pikku hiljaa ruveta toteuttamaan.

Toivoa toki saa.

Se yksin ei vaan riitä!

Etuoikeutettua elämää?

Istuin perjantai-iltana Tampere- talon katsomossa nauttien Tampereen Filharmonikkojen konsertista, jota fanittamani Santtu-Matias Rouvali johti. Ajattelin, miten etuoikeutettu olen, kun asun paikassa, jossa monenlaiset kulttuurinautinnot ovat lähellä. Ja sinfonikonsertit jopa suhteellisen pienellä rahalla; eläkeläiselle, useamman lipun ostajalle vähän toistakymmentä euroa. Eihän sillä rahalla saa paljon enempää kuin hyvän kahvin ja pullan kahvilassa. Moni muukin Tamperelainen on halukas nauttimaan samasta edusta ja siksi konserttiliput onkin syytä ostaa ajoissa. Etenkin, jos Santtu-Matias on remmissä.

Alkuviikosta käväisimme ystäväporukan kanssa Tallinnassa yökylässä. Vaivaton matka. Kiitos taas hyvän maatieteellisen sijaintimme. Toki voimme olla kateellisia Hesan seudulla asuville. He sen kun vain astuvat laivaan. Me reissaamme ensin vähintäänkin pari tuntia Stadiin. Mutta se ei ole paljon. Tämänkään hinta ei tavallista eläkkeen saajaa huimannut: laivamatkat ja hotelli 52 euroa. Etuoikeutettua toki sekin, että eläke on kohtuullinen.

Radisson Blue -hotellin huone.

Melkein parasta tai ainakin toiseksi parasta näissä tapahtumissa on seura. Miehenpuoli, jonka kanssa jaan niin keittiön kuin makuuhuoneen, lähtee mielellään konserttiin, vaikka teatteriin ja elokuviin saan mennä ystävien kanssa. Molempi toki parempi.

Tallinnan toritarjontaa.

Tallinnan reissuissa meillä on jo pitkä historia neljän hengen porukkana. Sopu säilyy ja mikä parasta, myös hauskuus ja huumori. Yhä hauskemmiksi matkat näyttävät käyvän, kun itse kukin olemme entistä enemmän ruvenneet hoopoilemaan. Ihan tahtomattamme. Lieneekö ikääntymisellä siihen jotakin vaikutusta? Asenne se tässäkin ratkaisee, kuten aina. Joka reissun jälkeen toivottelemme toisillemme, että näitä reissuja tulisi vielä monta jatkossakin.

Kyllä se vain niin on, että ihminen on ihmiselle paras ystävä,puhutaan koirista mitä puhutaan. Yksinään ja itsekseen ei näistäkään etuoikeutetuista reissuista nauttisi yhtä paljon!


Enkä usko, että näissä kohdissa Wimma-koira olisi hyvä vaihtoehto.
ps. Kiitos kysymästä. Kyllä. Kyllä mukaan tarttui verovapaata alkomahooliakin.

Katunäkymä Tallinnassa.

Onnellisuuden suhteen jälkijunassa

Antti S. Mattila puhumassa psykologeille ja psykologian opettajille Sibeliuslukiossa 7.2.15

Perjantaina vietettiin kansainvälistä onnellisuuden päivää.
Taas todettiin joukkoviestimissä, että me suomalaiset olemme kansainvälisten tutkimusten mukaan seitsemänneksi onnellisinta kansaa.

Ei huono.  
Jälkijunassa oloni tarkoittaa sitä, että onhan se nyt jälkijättöistä kirjoittaa siitä kaksi päivää myöhässä. Voinen puolustautua sillä, että ikääntyessä kaikki toiminnot hidastuvat. Ei kai silloin voi vaatia, että aina olisi ajan tasalla.

Odottakaamme vain, montako viikkoa olen asioissa myöhässä kymmenen vuoden päästä.

Sitä paitsi ajattelin lainata juttuja Mattilan ja Aarnisalon kirjoittamasta kirjasta Onnentaidot.

Olisin lainannutkin, mutta kun en sitä nyt tähän hätään löydä hyllystäni. Kuka lienee senkin taas jonnekin piilottanut.

Sitä vastoin löysin hyllystäni Hesarin torstailiitteen 15.1.15, jossa on iso juttu Mattilasta. Sivumennen sanottuna leike oli luonnollisesti yhdessä niin sanotuista kasoistani, joita lähietäisyydelleni kertyy. Kylään mennessä tarkistankin aina ensin, onko siellä kasoja syntynyt. Ellei niitä ole, se on hieman epäilyttävää. Epäilyn alaisuudesta pääsee, jos tunnustaa siivonneensa kasat vierailun ajaksi komeroon.

Mutta onnellisuusasiaan.

Lääketieteen tohtori, lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Antti S. Mattila on siis yksi niistä, joka on askaroinut onnellisuuskäsitteen kanssa. Kuuntelin häntä aiheesta livenäkin Hesassa helmikuun alkupuolella.

Mattilan mielestä ihmiset saavuttavat onnellisuuden, kunhan vain omaksuvat näkökulman vaihtamisen taidon. Moneen harmin aiheeseen saa uuden tuntuman, kun katsoo sitä toiselta kannalta.

Olen varmaan ennemminkin lainannut  antiikin Epiktetosta, joka totesi jotensakin näin: Eivät asiat sinänsä saa meitä menettämään malttiamme, vaan meidän käsityksemme asioista. Kyse on siis monesti tulkinnasta, näkökulmasta.

Rehellisyyden nimissä tässä tulee itselleni samanlainen tunne kuin entiselle papille: Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin sanon. Olen nääs lähes koko päivän ja kaksi edellistäkin päivää  tehnyt kirjoitusopintojen töitä koneella, joka on kaiken aikaa kenkkuillut. Olen paasannut ja rähissyt asiasta miehelle, joka ihmeen kärsivällisesti on koittanut aina korjata tilanteita.

Tänään en voinut itsekään kuin nauraa, kun sain kaapin hyllyt syliini ja huusin miestä apuun. Hän tuli sadatellen, että ei ole vielä ehtinyt edellistäkään toimeksiantoani koneen suhteen hoitaa.

Lehtijutun mukaan Mattilan nautinnon aiheet, joista hän ei luovu, olivat : onsenkylpylät (mitä mitä missä?), Netflixistä (mikä mikä) amerikkalaisen stand upin katselu, Australian Master Chef (näkis vaan). Kaiken huipuksi hän kertoo olevansa onnellinen Japanissa., jossa on käynyt kolmasti.

Olisi nyt edes vaihtoehtoiseksi onnellisuuspaikaksi laittanut vaikka suomalaisen kesäillan veden äärellä niin olisi jotakin kosketuspintaa tullut meikäläisenkin elämään. Olisi  jotenkin niin kuin eletty samantapaisessa maailmassa. 

Mutta.

" Jatkuva onnellisuus on mahdotonta, sillä hyvän elämän tavoittelu voi vaatia välillä kipua ja kärsimystäkin."

"Onni ei ole jokaisessa hetkessä läsnä."

No eipä toden totta!

Ei ainakaan, jos omaa sellaisen tietokoneen kuin meikäläinen!

Sarjassamme fiksuja ja osaavia naisia!

Katsoin viime maanantailta äänittämäni A-studion. Enkä suotta.

Gerontologian professori Marja Jylhä oli haastateltavana vanhuspalveluihin liittyen. Hän on oiva esimerkki pätevistä naisista näin Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä.

Ohjelmassa todettiin muun muassa, että viidentoista vuoden päästä yli 80-vuotiaita on kaksi kertaa enemmän kuin nyt. (Huom: minäkin olen joukossa mukana, jos olen elossa.)

Miten tästä tilanteesta selvitään, mitä pitäisi tehdä, kysyttiin Jylhältä.

Ja mitä vastasi tämä viisas nainen?

Jotensakin näin: " Ensiksikin pitää muuttaa suhtautuminen vanhuuteen. Sitä ei pidä nähdä vain kulueränä. Toiseksi pitää ajatella kaikkia palveluita yhdessä, kokonaisuutena.

Siis muuttaa suhtautuminen! Taidatkos sen etevämmin sanoa!

Lyhytnäköisyyttä Jylhä näki myös vanhusten kotikuntouksen vähäisyydessä. Kunnat säästävät vanhan ihmisen kuntoutuksessa, mutta maksavat siitä kallista laskua palvelutarpeen ja hoitopaikkojen käytön lisääntymisenä. Jylhän mukaan vanhus ei voi odottaa pitkään kuntoutusta leikkauksen, tapaturman tai muun vastaavan jälkeen. Kunto huononee nopeasti.

Tästä järkeenkäyvästä tosiasiasta huolimatta Suomessa on vain 56 kotikuntoutuksessa toimivaa fysioterapeuttia tai toimintaterapeuttia. Ja heistä 15 toimii Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveystoimessa.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kannattaa muuttaa Etelä-Karjalaan.

Armotonta vanhuksen arkea!

Noin viikko sitten näytettiin television MOT-ohjelmassa jälleen armotonta kuvaa vanhusten hoidosta Vantaan kotipalvelussa. Muistihäiriöinen vanhus vietti kolme vuorokautta yksin kotonaan ilman kotihoidon kävijää, vaikka näin piti olla. Salaa oli myös nauhoitettu vanhuksen vuorokautta silloin, kun kotihoitaja kävi sovituilla käynneillä.

Ehkäpä noin sadannen seitsemännen kerran taas väkisin mieleeni tuli ajatus: Ei ole vanhaksi eikä ainakaan avuttomaksi tulemista!

Oli nyt paikka sitten Vantaa tai joku muu, tämä vanhus tai joku toinen, näitähän tapahtuu! Joka muuta väittää, puhuu vasten parempaa tietoa. Toki uskon ja haluan uskoa, että hyvääkin  vanhusten hoitoa on. Kotihoidossakin.

Yksikään vanhus ei silti saisi olla huonon hoidon kohteena. Hyvään ammatilliseen toimintaan ei myöskään kuulu kirjoittaa käyntivihkoon toimia, joita ei ole tehnyt. Sitä kutsutaan valehtelemiseksi.

Kuvatussa nauhassa kotipalvelun hoitaja muun muassa moittii vanhusta, kun avanteesta on valunut kakkaa lattialle. Ihan varmaan joo asiakas oli tahallaan antanut pussin falskata. Kaikkihan me niin tykätään olla p-n hajussa ja sen tahrimissa vaatteissa. Hoitaja jättää kakan myös ensimmäisellä käynnillä korjaamatta tuntikausiksi. Hän myös valittelee asiakkaalle väsymystään ja itkeekin!

Siitä, että asiakkaan luo tullaan aamukäynnille vasta joskus ennen yhtätoista ja nukkumaan auttamiskäynnille ehkä joskus iltapäivällä, en jaksa edes mainita. Tämähän nyt jo tiedetään.

Tässäkin tarinassa on kaksi puolta. Toinen puoli on tuo jo edellä kuvaamani vanhuksen huono kohtelu. Toinen on työntekijän tilanne.

Millaiset työolot ja työkunto on hoitajalla, joka valittelee ja itkee asiakkaalle väsymystään? Miten työnantaja pitää omalta osaltaan huolen työntekijöiden jaksamisesta?

Lahtelaisen kotihoitajan päivää ohjelmassa seuratessa ei kateeksi käynyt. Asiakaskäyntejä liukuhihnalta ja jokaisen luona tarkka minuuttiaikataulu. Vaikka parhaansa tekisi, hyvään ei varmasti pysty.

Oma juttunsa on myöskin se, että, kotihoitajan mukaan, asiakkaat maksavat usein osaksi tyhjästä. Asiakkaan luona ei ehditä olla sopimuksessa sovittua aikaa.

En tiedä, mikä mättää. Mutta joku. Ja pahasti.

Paha vaan, että vaikka näitä tositapahtumia tuodaan esiin tämän tästä, mikään ei taida muuttua.

Voisi vaikka tässä ajatella, että" tulis tauti ja tappais" ennen vanhuuden avuttomuutta. Enpä sitä silti toivo. Tykkään niin tästä elämästä, että toivoisin sen jatkuvan elämän arvoisena mahdollisimman pitkään.

On varmaan vain parasta omaksua Eeva Kilven ajatelma:

 Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.

Maailma muuttuu Eskoseni!

Helsingin Sanomat 1.3.2015.

Siihen on ollut jo tässä tottuminen, että ihmislapsilla voi olla mitä merkillisimpiä etunimiä, kuten nyt yllä olevastakin kuvasta näkyy. Säihkeet, Tillit ja Nuotit voivat tulla myöhemmin meikäläistäkin vastaan - vaikkapa vaippojen vaihtajana vanhainkodissa! Joku perusteli kerran antaneensa lapselle syntymäpäivän sään mukaan nimen: Kuura. Lapsen onni, että ei sattunut kurasää.Loska esimerkiksi ei ehkä olisi ollut ihan kiva. Tai kenestä olisi, kenestä ei.

Totuuden nimissä täytyy sanoa, että Helsingin Sanomien viime sunnuntaisen jutun ,Ronja Hennantytär, mukaan suosituimmat annetut etunimet viimeisen kymmenen vuoden ajalta olivat tutut Emma ja Eetu.

No, lisää hauskaa on kuitenkin tulossa.

Samaisessa jutussa kerrottiin, että nimilautakunta on aloittanut juuri uuden viisivuotiskautensa. Tarkoitus on katsoa suuntaviivat nimilain uudistamiseen.

Ja millaiseen uudistamiseen!

Tarkoitus on pohtia, jospa etunimet voisivat olla sukupuolineutraaleja. Siis Maija voisi olla tyttö tai poika ja Matti samoin kumpi vaan. Kuurat ja Tillithän jo ovat sukupuolineutraaleja, ymmärrän. Ihan itse vanhemmat saisivat harkita. Näinhän he tekevät jo nyt, jos minulta kysytään.

Ruotsissa hallinto-oikeus on pari vuotta sitten katsonut, että nimien jakaminen tyttöjen ja poikien nimiin on syrjivää. Me menemme siis perässä.

Siis mitä häh! Ketä tässä nyt taas on syrjitty? Kuka näitä syrjimisnäkemyksiä oikein tehtailee. Tää maailma näyttää olevan sellainen, että mikä tahansa asia nähdään syrjivänä. Ja kaikilla täytyy olla oikeus kaikkeen ja kaikkiin valintoihin. Muuten varmaan tulee rauma.

Meikäläinenhän sitä vasta syrjitty on ollut, kun on elänyt aikana ennen sukupuolineutraalia etunimeä. Vaadin hyvitystä syrjinnästä!

Nimilautakunta pohtii myös sitä, voisiko lapsi saada kaksoissukunimen, siis yhdistelmäsukunimen tyyliin Ala-Kapee - Kemppainen.

Sukunimien nimisuojastakin kenties luovutaan. Hianoo! Minä ainakin vaihdan heti johonkin aatelisnimeen! Kyllä varmaan jonkun von -nimen ottaisin. Täytyy mennä selaamaan aateliskalenteria!

Nämä uudet nimijuttukaavailut ovat samassa linjassa sukupuolineutraalin kasvatuksen kanssa. Äärimuodossaanhan vanhemmat toimivat silloin niin, että syntyneen sukupuoltakaan ei kerrota kellekään ja tietysti nimi on sukupuolineutraali.

Kun olen tällainen menneen ajan ahtaaksi kasvanut , niin näen, että sukupuoli on osa minuutta, sukupuolista identiteettiä. En siis ymmärrä, miksi sukupuolen olemassaolo pitäisi hämärtää. En toki kannusta mihinkään tyttöjen/ värit, tyttöjen/poikien lelut toimintaan.

Mutta tarviiko meidän aina mennä äärimmäisyyksiin? Tai meidän ja meidän. Siis heidän.

Jos nyt kuitenkin elettäisiin rauhassa oman ja toisen sukupuolen kanssa.

Jos ja kun  nyt kuitenkin tulevat sukupuolineutraalit etunimetkin, niin kyllä varmaan minäkin haen muutosta etunimeeni. Mikähän sopisi yhteen esimerkiksi von Hellensin kanssa? Oisko se vaikka Hermanni? Vai Nikodemus? Tai voisko sen olla vaikka Heinäseiväs? Tai Heinähanko von Hellens? Mmm. Vai..... Heiluri? Heinänorsi? Kyllä sen  pitäisi rimmata aatelisnimeen. Hely von Hellens?  Ei apua, joku vanhakantainen vois luulla, että se on tytön nimi.

Vaikeeta!

Merkillisiä tutkimustuloksia!

Viime viikolla uutisoitiin Suomi 2014 - kulutus ja elämäntapatutkimus Turun yliopistosta.

Aamulehti ja radio uutisoivat tutkimusta kertoen, että matkapuhelin on suomalaisille tärkeämpi kuin parisuhde tai työ.

Seuraavassa kappaleessa lehdessä kerrotaan, että tutkimuksen mukaan ihmissuhteet ylipäätään sekä perhe ovat tärkeämpiä kuin matkapuhelin. Perheen arvostus on kuulemma pysynyt ennallaan viimeiset 15 vuotta.

Mitä ihmettä!

Eikö parisuhde olekaan perheen osa? Tai eikö pari muodostakaan perhettä puhumattakaan, että kyse olisi ihmissuhteesta.

Onko vika johdoissa vai johtopylväissä, kysyn vain?

Uskottavalta sitä vastoi tuntuu, että tutkimuksen mukaan vapaa-aikaa ja mukavaa elämää arvostetaan entistä enemmän. Kukapa nyt ei arvostaisi lonkan vetoa ja sitä, että pääskyset lentävät suoraa suuhun ilman vaivaa! Paha vaan, että jonkun ne pääskyset on lonkan vetäjille hankittava.

Taloudellista tasa-arvoa ja maailmanrauhaa arvostetaan tulosten mukaan entistä vähemmän. Etenkin tuo maailmanrauha ihmetyttää maailmassa, missä sodat ovat yhä lähempänä suomalaisiakin. Onko niin, että maailmarauhaa, joka on aika puutteellista maailmassa, on turha arvostaakaan?

Samana päivänä kun tästä tutkimuksesta kerrottiin, kuulin radiossa tutkimuksesta, jossa oli tutkailtu perheenjäsenten keskenään viettämää aikaa. Kuulemaani muistelen tässä muistinvaraisesti, toivottavasti en pahasti pieleen.

Kuten arvata saattaa, perheen yhteinen aika oli kymmenessä vuodessa vähentynyt. Mielenkiintoista oli, että kun perheessä on kaksi henkeä, yhteistä aikaa on enemmän. Kun on kolme tai useampi henki, miesten viettämä aika perheen kanssa vähenee. Haastateltu tutkija totesi, että pienten lasten isät tekevät yleensä pisintä työpäivää ja siksi on ymmärrettävää, että viettävät vapaa-aikaakin enemmän työkavereiden kanssa. Tässä minusta ei ollut nyt kyllä mitään järkeä, mutta vika voi olla ymmärryksessäni. Tahi muistissani.

Perheen yhteistä aikaa söivät erityisesti netti ja muut vempaimet. Ihme olisi, ellei söisi. En minäkään tällä hetkellä vietä laatuaikaa täällä majailevan miehen kanssa. Tosin, ei hänkään minun kanssani, vaan tekee töitään koneella.

Näin vähän pitempään mukana olleena kiinnostava tulos oli, että yli 65 vuotiaat naiset olivat kaikista yksinäisimpiä. Miten sen sitten taas itse kukin tunteenomaisesti kokee, on ihan kokonaan eri juttu. Tunnenpa niitäkin yksinäisiä naisia, jotka eivät suurin surminkaan ottaisi (enää) ihmissuhdetta huusholliinsa!