Jännittävä virtuaalinen vanhuus

SUPER julkaisi tänään tutkimuksen, jonka mukaan vanhusten kotihoidon työntekijöistä 95 % on huolissaan hoidon tasosta. Työ on lisääntynyt, vaan ei hoitajat.

Eipä hätää.

Virtuaalihoitoa vanhuksille on jo osaksi käytössä ja kehitellään lisää kovaa vauhtia. Tästä kerrottiin muun muassa 15.1.15 Helsingin sanomissa . Helsinki on yhdessä pohjoismaiden pääkaupunkien kanssa julistanut kilpailunkin, jossa etsitään uutta tekniikkaa ikääntyvien kotihoitoon. Palkinto on yli satatuhatta euroa.

Jutussa puhuttiin muun muassa älyvaipasta. En saanut selvää, joko se on käytössä vai vasta toiveissa. Tietämättömyyteen jäin myös sen suhteen, miten tämä älykäs vaippa toimii.

Jos älyvaippa vain ilmoittaa, että vaippaan on tullut tavaraa, niin mitäpä iloa siitä on, jos ei ole henkilöä vaihtamaan? Vaan onkohan kyse niin älykkäästä vaipasta, että se vaihtaa itse itsensä? Sen ihmeen minäkin haluaisin nähdä. Kohta toki kehitetään robotti niihin vaihtohommiin.

Hesarin jutussa kuvapuhelupalvelua käyttävä 85-vuotias Sanna Reiman kertoi, että palvelu on muuten hyvä, mutta ei toimi. Tavallista puhelinta tarvitaan usein.

Jos tässä nyt vanhetessa pääsee virtuaalihoidon kohteeksi, niin yksi asia lienee siis jo tuttu aikaisemmilta vuosilta: tekniikan vehkeet toimivat tai eivät toimi. Tämä tuttuus saattaisi meikäläiselle ainakin antaa turvallisuudentunnetta. Toivottavasti mies on vielä silloin mukana, että voin edelleen huudella häntä heti apuun. Mitä useammin koneet renklaavat, sitä aktiivisempana meikäläinen, miehestä puhumattakaan, pysyisi.

Jos en ole unta nähnyt ( voi niinkiin olla), niin syöttäjärobotteja a) joko olisi tai b) kehiteltäisiin. Näitä käytettäisiin kaiketi lähinnä vanhainkodeissa. Oikein jo hykertelin sillä, miten pitkien puolikuntoisuuden vanhuuden päivieni iloksi koettaisin keksiä jotakin jäynää moiselle syöttäjälle. Jos vaikka onnistuisin saamaan sen antamaan minulle tarkoitetun annoksen itselleen!

Että jos minulta taas joku ymmärtäisi kysyä, niin sanoisin, antaa virtuaalivanhuuden tulla vaan. Hyvä olisi kuitenkin kehitellä vielä keskustelurobotti. Elävä hoitaja kun saattaa tulevaisuudessa olla katoava luonnonvara, eikä ainakaan keskusteluun ole aikaa. Keskustelurobotin  ei tarvitsisi paljon puhua. Kunhan vain aina vastaisi puheisiini: " Totta, olet ihan oikeassa."

Pitäisikö kelvata vai ei?

ÄITINI, SAIRAANHOITAJA, SOTA-AIKANA YSTÄVÄNSÄ KANSSA. MOLEMMAT
OVAT JO SIIRTYNEET "TUONILMAISIIN".

Nyt astun miinakentälle.

Viime sunnuntain Aamulehti oli tehnyt näyttävän jutun kuurosta Janita Tiaisesta. Tiainen ei ollut päässyt kuuroutensa takia opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Juttu alkoi jo etusivulla kuvien kera.

Jutun kirjoittaja oli selvästi puolensa valinnut. Asiassa  oli myös kuultu Kuurojen liittoa ja Tiaisen oikaisuvaatimusta laatinutta lakimiestä. Nämä tietysti  näkivät vääryyden tapahtuneen. Jutussa vedottiin myös Jyväskylässä sairaanhoitajaksi valmistuneeseen toiseen kuuroon, joka työskentelee Kuurojen Palvelusäätiön palveluksessa.

Jutussa väitettiin kyseessä olevan toisinto Oskari Salomaan tapauksesta, jossa hän ei päässyt opiskelemaan Design Schooliin kuuroutensa takia. En kyllä itse näe muuta yhteyttä kuin kuurouden. Käsittääkseni design- työskentely on aivan eri juttu kuin sairaitten ihmisten hoitaminen. Ihmettelin itsekin sitä päätöstä, toki tuntematta alaa paremmin.

Kun en ole asianosainen, Tiaisen tapauksessa sylttytehtaan paikka ei näytä niin itsestään selvältä. Olen ollut mukana tekemässä muun muassa sairaanhoitajien  pääsykokeita. Sisäpiiritietoa on niin koulutuksesta kuin myös sairaanhoitajan työstä.

Erikoislääkäri Jorma Lehtinen otti asiaan kantaa tämän päivän Aamulehdessä. Jutun otsikko oli: Terveydenhuollossa tarvitaan monissa tilanteissa juuri kuuloa. Hän tarttui muun muassa jutussa esille tuotuun asiaan, että kuurot potilaat tarvitsevat viittomakieltä osaavan hoitajan. Lehtisen mukaan on helpompi opettaa viittomakieltä kuuleville hoitajille. Itse mietin sitäkin, miten kuuro hoitaja sitten viestittää asioita eteenpäin kuulevalle työryhmälle. Lehtinen toi esiin myös erilaiset äänimerkit, joita nykyaikaisissa hoitolaitteissa on.

Niin opiskelussa nykyään kuin sairaanhoitajan töissä on paljolti kyse ryhmätyöstä . Opiskelussa tulkin avulla ryhmätyökin varmaan onnistuisi. Entä, onko ajateltu, että myös työelämässä tulkki olisi kaiken aikaa läsnä? En ymmärrä, miten muuten kuuro voisi työtehtäviään hoitaa.  Opiskelijalla käytännön harjoitteluissa ei ole vielä sellaista vastuuta kuin valmiina hoitajana. Jollakin tapaa silloin tulkin kanssa voisi vielä asioita toteuttaa. 

Ymmärrän, että hoitajana töitä varmaan voisi löytyä hänellekin kuurojen parissa. Sairaanhoitajan tutkinto antaa kuitenkin valtuudet toimia sairaanhoitajana missä vain. Mitään suojatyöpaikkoja ei voida kenellekään järjestää. Ei ole todistuksia, joissa olisi kirjattu rajoituksia. Pitäisikö kehitellä koulutuksia ja sen perusteella todistuksia, jotka antavat jollakin lailla rajoitetut oikeudet sairaanhoitajan työhön?

Joku saattaa nyt sanoa, että onhan meillä espanjasta tuotuja hoitajia, joiden suomen kielen taito on vielä tullessa puutteellinen. Oleellinen ero minusta on siinä, että heillä ja muulla hoitotiimillä on yleensä yhteinen kieli, englanti.

Sairaanhoitajaopintojen ulkopuolelle jää hakijoita myös monista muista syystä. Laskutaidon puute on yksi sellainen. Tiedänpä tapauksen, jossa jo koulutukseen päässyt keskeytti opintonsa, kun kaikesta tukiopetuksesta huolimatta eivät laskukokeet menneet oikein lukuisista yrittämisistä huolimatta. Matemaattinen kyky ei vain ollut riittävä. 

Lehtinen muistutti myös, että Tiainen on samassa tilanteessa kuin nuoret, jotka näkönsä takia eivät pääse lentäjiksi sekä pienikokoiset, jotka eivät kelpaa poliiseiksi.

Niinpä.

Ymmärrän toki nuoren isoa pettymystä, kun haaveammatti ei toteudukaan.

Oikaisuvaatimuksen tuloksesta minulla on oma varma ennusteeni. Imago kun on tänä päivänä tärkeä. Jääköön ennusteeni nyt kuitenkin vain minun tiedokseni.

Kuin sieniä sateella

Näitä on putkahdellut viime vuosina esiin tämän tästä. On hyvinvointivalmentajaa, hyvinvointiohjaajaa, elämäntaidon valmentajaa, mielen terapeuttia, life coachia, transformatiivista valmentajaa ja mitä muuta vielä lieneekään.

Tämän päivän Aamulehden avulla valaistuin siitä, että myös läheisyysterapeutteja on olemassa. Tampere on kuulemma siinä suhteessa Suomen keskus: kolme läheisyysterapeuttia, jotka myös kouluttavat uusia läheisyyshoitajia. Läheisyysterapeutti antaa hellyyttä hoidettavalle, joka istuu tai makaa hoitajan vieressä tai sylissä. Amerikka, kaikkien hoitojen äiti, on tässäkin lähtömaana. Siellä hinta on dollari minuutilta, Tampereen hintoja ei jutussa kerrottu, enkä löytänyt niitä Facebook- sivuiltakaan.

Ok. Jokainen saa omilla rahoillaan hakea vaikka minkälaista hoitoa. Ihmettelen vain, mikä meitä oikein vaivaa, kun ilmeisesti tarvitsemme neuvojaa joka juttuun. Emmekö enää osaa elää itseksemme omalla tavallamme ja ystävien, läheisten avulla? Mikä se elämän taito on, johon tarvitsemme valmennusta?

Toki elämässä tulee varmaan kaikille vaikeita hetkiä, jolloin ulkopuolisen apua tarvitaan. Tässä piileekin minusta yksi vaara.

Kun ihminen hakeutuu ongelmissaan esimerkiksi lääkärin, psykiatrisen sairaanhoitajan, psykologin, psykiatrin tai psykoterapeutin puheille, hän on tekemisissä Valviran (= sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) legitoiman henkilön kanssa. Jokaisella on vaadittava koulutus ja heidän toimistaan voidaan tarvittaessa valittaa. Esimerkiksi psykoterapeuttina ei kukaan saa esiintyä, ellei ole kouluttautunut siihen Valviran hyväksymällä tavalla ja saanut oikeuden nimikkeen käyttöön. Terapeutiksi voi ruveta kuka vain ja koska vain. Erilaisia ihmissuhdeterapeutteja näkyy olevankin.

Nämä uudet valmentajat ja  hoitajat havaintojeni mukaan harvoin ilmoittelevat, millainen koulutustausta heillä on, miten ovat pätevöityneet hoitamaan apua tarvitsevaa. Nimikkeet eivät sinänsä kerro ainakaan minulle mitään. Heidän toimintaansa ei myöskään valvo kukaan.

Toisinaan aikakauslehdestä olen lukenut, että joku henkilö on omasta kriisistä selvittyään ruvennut työkseen rahasta auttamaan muita. Omasta vaikeasta tilanteesta selviäminen varmasti auttaa ymmärtämään vaikeuksissa olevia. Se ei kuitenkaan minusta ole riittävä pätevöityminen siihen työhön.

Fraasinomaisesti voin todeta, että minkäs maailmalle mahtaa ja Suomi on tunnetusti vapaa maa. Kukin menee minne menee. Hyvä nyt olisi kuitenkin olla perillä siitä, millaista osaamista on ostamassa.

Kunhan nyt taas kerran ihmettelen tätä nykymaailman menoa!

Olipa vaikuttava kokemus!

KUVA ON TAMPEREEN TEATTERIN ESITTEESTÄ

Tämä vaikuttava kokemus tapahtui Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä eilen illalla kello 19-21.50.

Kappale oli Mark Haddonin ja Simon Stephensin näytelmä Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Päähenkilönä oli aspergeroireyhtymän omaava nuori, Christopher. Tapahtumat pyörivät siis hänen ympärillään, mutta keskeisiä henkilöitä olivat perheenjäsenet.

Esityksen loputtua täytyi sanoa, kuten toistuvasti todettiin Vain elämää telkkariohjelmassa: Huh huh! Mikä veto!

Jyrki Mänttäri teki oikeasti "mykistävän hienon pääroolin", kuten teatteriesitteessä kirjoitettiin. Hän oli osannut uida mahtavasti aspergernuoren liiveihin. Mietimme ystäväni kanssa, miten kauan mahtaa kestää näytöksen jälkeen, ennen kuin hän pääsee roolista irti. Niin intensiivistä työskentely oli. Hän oli kaiken aikaa myös näyttämöllä eikä todellakaan minkään sivusta seurailijan roolissa.

Jossakin lehtijutussa näytelmästä kerrottiin, että se ei niinkään kerro nimenomaan aspergernuoresta, vaan yleensä erilaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. 

Teatteriseuralaisellani on psyykkisesti sairas tytär. Hän totesikin, että tunnisti tapahtumia ja reaktioita. Näytelmässä tuotiin esiin, paitsi oivaltavasti aspergeroireita, myös vanhempien suhtautumista. Kaikesta rakkaudesta huolimatta vanhempi pimahtaa enemmän tai vähemmän välillä ja joutuu pyytelemään ja anelemaan anteeksi. Eipä ole ihme. Niin sanottujen tavallistenkin lasten ja nuorten kanssa päre on välillä sytytysherkkä. Erityislasten ja - nuorten kanssa pärähtämispaikkoja tarjoutuu paljon useammin.

Kaikissa teatteriesityksissä on joku sanoma, motivoi entinen työtoverini miestään teatteriin. Draamakurssilla opin, että silloin puhutaan hienommin premissistä.

Mikä oli siis tämän kappaleen sanoma, premissi?

Varmaan yksi oli tuo edellä puhuttu: inhimillisenä ihmisenä kukaan ei pysty aina toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ole siis armollinen itsellesi. Erityisesti erityisnuori venyttää sietokykyä, vaikka miten rakas olisi.

Toinen sanoma voisi olla se, että jokaisella erityisnuorellakin on vahvuutensa, joita kannattaa vahvistaa ja kiitellä. Itsetunnon kehittäminen on tärkeää.

Näytöksen vaikuttavuudesta kertoi, että täyden salillisen intensiivisen keskittymisen voi melkein aistia. Valtaisista aplodeista puhumattakaan. Seuralaiseni pelkäsi maskaroidensa leviävän mustaksi vanaksi poskille. Minä en moista pelännyt, kun alaripseni olivat luomutilassa. Kyynelet saivat valua.

Kaikki on mullin mallin ........

Olen sattunut katsomaan televisiosta yhden Mummomafia-jakson ja kolme Kukkaron herraksi- ohjelmaa. Viime mainitut olivat todennäköisesti uusintoja, luulisin.

Vaikea on ollut näin Kukkahattutätinä välttyä ihmettelyltä. Onneksi en pääse näiden ihmisten elämää mestaroimaan. Sanonpa vain, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Enää ei voi sanoa, että suomalaiset olisivat sulkeutuneita. Ei. Tavalliset ihmiset tuovat omasta tahdostaan kaikkien ällisteltäväksi kyvyttömyytensä hoitaa asioitaan. Olkoonkin, että tavoitteena on saada apua. Apua varmaan löytyisi ilman televisiotakin. Velkaneuvojat esimerkiksi toiminevat muuallakin kuin televisiossa.

Kirjoitin 14.1.15 Jari Ehrnroothin ajatuksia itsemme palvomisesta ja elämyksien janoamisesta sekä henkisen ja moraalisen kasvun välttelystä. Onko tällaisesta esimerkiksi kyse silloin, kun tietää, että rahaa ei ole turhuuksiin, mutta mieli tekee ja luottokortti pelittää? Tunne vie jatkuvasti voiton järjestä. Tässä pienessä ohjelmaotoksessani oli usein kyse muun muassa jatkuvasta velkakierteessä elämisestä . Ja kyse oli töissä käyvistä ja palkkaa saavista ihmisistä. Ja monet olivat jo tukevasti aikuisten kirjoissa. Eivät olleet nuoria höppänöitä, joilla esimerkiksi vielä osaksi kypsymätön otsalohko vaikeuttaa syys-seuraus-ajattelua.

Helppo on tietysti sanoa, että ei me ennen vanhaan noin velaksi tuhlattu. Eipä voinut, ei ollut luottokortteja. Se lienee vaikuttanut siihen, että aikuisenakaan en ole ongelmiin niiden kanssa joutunut, vaikka taloudellinen tilanne on vaihdellut. Kotoakin jo toki tuli säästäväisyyden malli.

Entäpä sitten muutamat huushollit! Isosta rahastakaan en päästäisi kameraa kuvaamaan niin totaalisen sekaista ja siivotonta kotia. Hävettäisi niin. Mikä malli siinä onkaan kodissa eläville lapsille.

Muutama kymmenen vuotta sitten minulla oli ystävä, jonka koti oli kokolailla sottainen ja sotkuinen aina. Mutta hänellä olikin psyykkistä ongelmatiikkaa, joka selitti kyvyttömyyden huolehtia kodista.

Ohjelmien puitteissa on  järjestelty ihmisten raha-asiat ja tarvittaessa kotikin. Tulee vaan mieleen, pysyykö kannettu vesi kaivossa? Jos ihminen on elänyt tyylillään vähintään vuosia, ehkä vuosikymmeniä, muuttaako ohjelmassa tehty väliintulo tapoja pysyvästi? Jos muuttaa, hyvä niin. Epäilys vain jää.

Taas lienee todistettu tokaisu, että meitä on joka junaan ja joku jää vielä asemallekin.

Onko hyvinvointiaate minäkeskeisen ajan ideologiamme?

Olipa osuva kirjoitus viime lauantain, 10.1.15, Helsingin sanomien kulttuuriosastossa. Ajatukset olivat kirjailija Jari Ehrnroothin.

Ehrnroothin mukaan "palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua". Perusviesti ihmisillä on, että hän on hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on. Siksi hän ansaitsee hyvinvoinnin ja hyvän elämän ilman omaa panosta.

Länsimaisella ihmisellä on vapaus, rauha ja aineellinen hyvinvointi. Kuitenkin Ehrnroothin mukaan onnellisuuden tavoittelu voittaa oikeamielisyyden ja voittamisen palvonta moraalisen itsetutkiskelun.

Tällaisia ja paljon muuta ajatuksia herättävää Ehrnrooth lehden mukaan ajattelee. Jos mahdollista, lukekaa koko juttu. Se on sen arvoinen.

Enpä voi muuta kuin olla jokseenkin samaa mieltä edellä olevista ajatuksista. Kun toisen silmästä on se rikka helpompi löytää kuin malka omasta silmästä, löydän ystäväpiiristäni hakematta itsensä palvojia ja omaan hyvinvointiinsa keskittyviä. 

Kuitenkin on olemassa sanonta: Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, millainen olet. Tästä väistämättä joudun päättelemään, että kyllä sitä palvontaa ja elämysten janoa löytyy tästä näppäimistön takaakin. Mitäpä muuta kuin elämysten metsästystä on nähtävissä siinäkään, että piirongin laatikostani löytyy tälläkin hetkellä kuudet teatteriliput ja neljät konserttiliput lähikuukausille. Mitäpä muuta kuin itsensä palvontaa himoliikuntakaan olisi?

Ehrnrooth on kuitenkin toiveikas siitä, että käänne tapahtuu parin seuraavan vuosikymmenen aikana. Hänestä muutokseen tarvitaan perusmoraalista uskoa. Hän näkee ihmisen Jumala-suhteen nykyisellään vääristyneenä: Jumalakin on pantu palvelemaan itseä.

Eteenpäin päästään sillä, että ihminen tunnustaa oman keskeneräisyytensä. "Olemme täällä kehittymässä paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi." Hänestä pitäisi olla 11. käsky: Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla."

Tämän käskyn mukaan mielestäni elän jo nyt. Ehkäpä minulla on toivoa.

Juttu oli kahden sivun mittainen. Jokainen lause sisälsi paljon mietittävää asiaa. Tässä vain joitakin itselleni päällimmäisiksi jääneitä asioita. Miten muutos tapahtuu, jäi itselleni hieman epäselväksi. Hänestä ensin hyvinvointiaate kokee henkisen ja taloudellisen vararikon. Mikä vararikon aiheuttaa? Vastaus voi löytyä jutusta, itselleni se ei vaan auennut kyllin selvästi.

Juttu voipi vaatia toisenkin lukukerran.

Onnea joka viikolle

ONNEA VOI OLLA VAIKKAVALON NÄKYMINEN YÖSSÄ.

Nyt onnea riittää tämän vuoden jokaiselle viikolle, uskon.

Et terveys- lehdessä (1/2015) on artikkeli: 52 tietä onnehen. Lupauksensa mukaan jutussa kerrotaan joka viikolle, miten onnen saavuttaa.

Huomaamatta on jo kaksi viikkoa hurahtanut, enkä ole muistanut seurata ohjeita.

Eka viikon neuvo näyttää olleen: Pidä asiat yksinkertaisina.

Alla on selitys Heminwayta lainaten: Onni on hyvä terveys ja huono muisti.

Jos itse saan arvioida, niin muistini vielä pelittää. Ei kai sitä lasketa, jos viime viikolla olin menossa teatteriesityksen harjoituksiin ystäväni kanssa, mutta liput esiin poimittuani huomasin, että tilaisuus olikin jo eilen. Allakkaani olin merkannut väärän päivän. Ystäväni lupasi tästä hyvästä tarjota minulle oikean esityksen. En kyllä käsitä miksi.

Se päivä oli muutenkin huono muistin suhteen. Vesijumpassa muistin, että jätin käsveskakaapin auki pukuhuoneessa. Loppuaika menikin miettiessäni käynkö sen polskimisen välissä lukitsemassa. En mennyt, mutta tavarat olivat tallella.

Vesijumpan jälkeen saunassa muistin, että olin laittanut väärän kellonajan parkkikiekkoon. Sakon paikka. Saunominen jäi vähän lyhyeksi. Ei ollut kuitenkaan parkkipirkko käynyt!

Eli jos muisti tuolloin vähän prakasi, hyvä onni pelasti tilanteet. Tahi sattuma, josta tieteen viikolla Helsingissä juuri puhuttiin.

Sitä paitsi, voisin sanoa, että muistini ei varsinaisesti toiminut huonosti. Se toimi vain viiveellä.

Että onneen kuuluisi olla hyvä terveys, oli Heminway tuumannut myös.

Perushyväterveys meikäläisellä on ainakin ennen polvioperaatiota ollut.

Nyt en kohta enää uskalla siitä mitään sanoa. Fyysiset aktiviteetit ovat vielä vesijumppaa ja soutuspinniä lukuunottamattta kiellon takana. Olen edelleen jalkasärkyjen takia särkylääkkeitten orja. Yöt ovat mitä ovat. Jälkitarkastuksessa laiha lohdutus oli, että viidesosalla säryt kestävät puolikin vuotta. Jos sitten vielä särkee, niin yhteys terveyskeskuslääkäriin. Tämäkin tieto tuli fysioterapeutilta, joka asiasta kysyi ortopedilta. Itse lääkäriä en toki tavannut.

Että näkemiin vain ja kiitos. Mitään tuotevastuuta ilmeisesti Coxan ortopedilla, ainakaan minun käyttämälläni ei ole. Eipä hänellä ole edes yksityisvastaanottoa, johon menisin valittamaan. Jotenkin tuntuu, että tuuliajolla ollaan.

Jos joku nyt ajattelee, että rupean olemaan tilanteeseen kypsä, hän on harvinaisen tarkkanäköinen. Onneksi tämä on aina hetkellistä ja riippuu pääasiassa siitä, olenko saanut edes pätkäunta ennen aamuviittä. Vaarana on krooninen päiväväsymys, ellei se jo ole. Kuitenkin Toivossa eletään lapamadon ja kirpun kanssa.

Tarkoitus oli katsoa tuon seuraavankin viikon onnen lähteet. Nyt kuitenkin lähdin tuohon ruikutusosastoon, joten jääköön lisäonnet seuraavaan kertaan.

Sen nyt tässä voin ihan omasta päästäni sanoa, että onni ei tule ainakaan keljuttavia asioita märehtimällä. Sen muuten tutkimuksetkin todistavat. Kukaan niitä valituksia ei jaksa liioin kuunnella.

Yritän siis parantaa tapani.

Suorat sanat

Siinäpä vasta suoraselkäinen mies, en voinut olla ajattelematta.

Kyse on gynekologi Hannu Vierolasta, joka tänään radiossa kuului puhuvan odottavien äitien tupakoinnista.

Suomessa 17 % odottavista äideistä tupakoi ja alle 20- vuotiaista melkein puolet. Tupakoivien määrä ei ole vähentynyt 80- luvulta. Jo kolme savuketta päivässä pitää sikiön haitoille altistuneena 24/7.

Vierolan huolena olivat äidin tupakoinnin aiheuttamat vaarat sikiölle: epämuodostumat ja lisääntynyt astmariski muun muassa. Hänestä esimerkiksi epämuodostumien riskeistä ei ole meillä tarpeeksi puhuttu. Tupakointi aiheuttaa myös sikiön pienipainoisuutta. Englannissa tosin odottavat äidit ovat pitäneet tätä hyvänä asiana ajatellen, että synnytys siten on helpompi!

Itse muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa vaikutuksia oli myös myöhempään psyykkiseen hyvinvointiin.

Neuvoloihin ollaankin hommaamassa häkämittareita, joilla voitaisiin tilannetta konkretisoida äideille. Hänestä neuvoloissa pitäisi vahvemmin valistaa asiasta. Itse hän käyttää esimerkiksi ultraäänikuvausta apuna. Kuvasta hän osoittaa vanhemmille elimet, joihin tupakoinnilla on haitallista vaikutusta.

Vierola puhui jämäkkää asiaa yhtään siloittelematta. Höristin korviani, kun hän sanoi: Pitäkää suunne kiinni. Kyse oli ymmärtääkseni siitä, että mitä hän sanoisi asiaa vastustaville. Tosin juontajan kysymys meni itseltäni vähän ohi korvien.

Nyt jään vaan sitten odottelemaan yleisön osastoon tai nettiin ilmestyä loukkaantuneita kommentteja, että odottavia äitejä ei saa syyllistää! Ja että jokainen itse saa päättää mitä tekee.

Tämähän se on usein se palaute, kun puhutaan vanhempien tekemisten haitallisista vaikutuksista lapsiin. Tässä tapauksessa on kyse vielä syntymättömän lapsen terveyden heikentämisestä.

Syyllisyyden tunne on välillä tarpeellinen tunne ihmisellä. Silloin kun siihen on aihetta. Se herättää huomaamaan tilanteen ja antaa mahdollisuuden muuttaa käytöstään.

Hyvä kun on näitä, jotka pyrkivät pitämään niiden puolia, jotka itse eivät siihen pysty.

Syyllistämissyytösten uhallakin.

Vuosi säilyttäköön sen, mitä rakastat!

Tampereen Uuden Vuoden ilotulitusta

Uusi vuosi säilyttäköön sen, mitä rakastat
tuokoon tullessaan sen, mitä kaipaat
ja vieköön mennessään sen, mitä taakkana kannat
(Positiivareiden Aamiaistarjotin)


Uusi vuosi, uudet kujeet! Tahi sitten ei.

Tamperelainen-lehden (31.12.2014) lukijaraatikyselyn mukaan, 73 % uskoi, että uusi vuosi tulee olemaan heille parempi kuin edellinen vuosi. Tampereen ja koko Suomen näkymiä ei pidetty yhtä valoisina. Koko  maan osalta parempaan vuoteen uskoi runsas kolmannes.

Tuleepa mieleeni muinainen Andy McCoin mongerrus, joka meni jotenkin näin: "Sun pitää varoo, mitä sä toivot, koska sä saat sen."

Ihan näin helppoa se ei kai ole, mutta totuuden siemen siinä on. Kun tiedämme, mitä haluamme, teemme asioita sen eteen, jopa tiedostamattammekin.

Hyvän haluamiseen liittyy myös positiivisempia tunteita kuin ikävien asioiden odotteluun. Sitä paitsi, hyvä murehtiminen voi mennä hukkaan, jos asiat menevätkin hyvin. Kokemusta on.

Aika näyttää.

Nyt täytyy ensi alkuun opetella kirjoittamaan oikea vuosi: 2015. Ehkä se jo ensi kuussa sujuu!

Vuoden 2015 säkenöivän toiveikas alku!