Säilyykö auttajien käsissä edes hengissä?

Tähän asti olen mietiskellyt toisinaan, mitä se vanhusten hoito mahtaakaan silloin olla, kun itse sitä olen tarvitsemassa. Näitä mietteitä on tullut mieleen etenkin, kun kuulee tositarinoita vanhusten huonosta kohtelusta ja psyyken lääkkeillä "tainnuttamisesta". Silloin näkökulmani vähän nyrjähtää ja unohdan, että hyvääkin hoitoa on. Ainakin riittävän hyvää.

Viime päivinä hoidon laatu on mielessäni jäänyt taka-alalle, kun olen kuullut ja lukenut salolaisesta hoitofirmasta, jossa sairaanhoitaja-lähihoitajapariskunta ensin lypsi rahat hoidettavalta ja sitten otti vielä hengenkin.

Okei, myönnän. Yksittäistapaus. Ei pidä yleistää.

Kuitenkin tämä on Suomessa viimeisen kymmenen vuoden ajalta jo neljäs, ilmi tullut tapaus, jossa hoitajat ovat hoidelleet potilaita/asiakkaita autuaammille niityille. Kolmessa tapauksessa kohteena on ollut vanhukset, yhdessä kehitysvammainen.

Kyse on, totta kai, avun tarpeessa olevista ja siitä riippuvaisista ihmisistä.

Olisi kiva ajatella, että tässä ovat nyt kaikki tämän tapaiset rikokset. Uskallan kuitenkin maalata piruja seinälle, kun epäilen, että enemmänkin niitä saattaa olla. Kaikki vain ei tule ilmi. Sattumaa oli tässäkin tapauksessa, että ruumiinavausta edes tehtiin.

Käsittääkseni kaikista rikoksista vain pieni osa tulee esiin. Liikenteessä nopeusrajoituksia rikotaan tämän tästä ja vain osa jää kiinni. Lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä arvellaan suurimman osan tapauksista jäävän pimentoon. Entäpä huumausainerikokset? Varkaudet? Henkirikosten tekijöistäkin osa kulkee loppuelämänsä vapaalla jalalla.

Miksi hoidossa tapahtuvat "kuoleman auttamiset" olisivat poikkeus? Kertokaa, jos olen väärässä. Joku alan viranomainenkin sanoi lehdessä, että valvontaa ei voida lisätä. 

En nyt kuitenkaan tarkoita, että hysteriaan olisi syytä. Suuren suuri enemmistö vanhuksista on täysin turvassa. Silti yksikin juttu on liikaa.

Mitä tehdä?

Ainakin omaisten, jos niitä on, on syytä olla enemmän kuin hereillä. Tämä edellyttää luottamuksellisia välejä vanhukseen.

Lehdessä joku virkamies ehdotti, että kaikille vanhuksille, jotka ovat ilman omaisia tulisi määrätä edunvalvoja.

Hyvä ehdotus. Ainakin rahaliikenne tulisi esiin. Estäisikö se nyrjähtänyttä hoitajaa toimimasta muuten epäammattimaisesti tai jopa leikkimästä Kohtaloa?

Tuskin.

Hyvä kuitenkin, jos edes tehdään se, mitä voidaan.

Vähäkin on parempi kuin ei mitään.

"Vanhuus alkaa silloin. kun alamme odottaa kuolemaa."

"Mikään ei vanhenna niin kuin vanhenemisen pohtiminen." (Cicen)

No, nyt selvisi, miksi ryppyjä on tullut jatkuvalla syötöllä! Näissä postauksissanikin olen vanhenemista pohtinut tämän tästä. Lisäryppyjen uhallakin taidan jatkaa.

Professori ja psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen on hänkin rohkea mies. Ihan on luennoinut vanhenemisesta viime kuussa Lahdessa (Patina 5/2014). Siitä huolimatta, että hän on tiennyt Cicen`n kertoman "viisauden". Hän sen oli luennollaan tuonutkin esiin.

Huttunen jakaa vanhuuden seuraavasti:
- nuoret vanhukset ( 65-75- vuotiaat)
- keski-ikäiset vanhukset ( 75-85-vuotiaat)
- vanhat vanhukset ( yli 85-vuotiaat)

Tämän jaottelun mukaan olen siis minäkin vanhus, vaikkakin nuori sellainen. No joo, uskoisko tuota. Saatan olla eri mieltä.

Ikääntyminen on helpompaa, kun kokee elämänsä mielekkääksi, persoonansa ehyeksi sekä viihtyy ystäviensä kanssa, Huttunen kertoo.

Väitänpä, että edellä kuvattujen  tunnusmerkkien täyttyessä eläminen yleensä on helpompaa, on sitten minkä ikäinen aikuinen tahansa. Ei vanha ihminen tässä suhteessa tee poikkeusta. Ei ihminen ikääntyessä siinä suhteessa muutu. Se, mikä voi muuttua, on se, miten nuo kriteerit pystyvät täyttymään. Mistä se mielekkyys elämään tulee, kun työelämä on takana ja vaivatkin voivat rasittaa?

"Hyvää ikääntymistä tavoitellessa kannattaa vältellä runsasta alkoholin käyttöä, liikalihavuutta, hoitamattomia sairauksia, korkeaa verenpainetta sekä korkeaa kolesterolia." Näihinhän voimme toki itse vaikuttaa tai tarvittaessa hakea neuvoa ja apua.

Mutta.

Näiden lisäksi hyvää ikääntymistä haittaavat kyynisyys, katkeruus ja syrjäytyminen, muistuttaa Huttunenkin.

Luoja varjelkoon meitä katkeruudelta ja kyynisyydeltä! Väitän, että tässäkin avainasemassa on ihminen itse. Jokainen varmaan löytää elämästään vastoinkäymisiä, väärin kohtelua, epäoikeudenmukaisuutta. Niille emme voi aina mitään. Sille sitä vastoin voimme, otammeko ne kiviksi reppuumme ja ruokimmeko niihin liittyvää katkeruutta.

"Hyvä elämä on kuin kiinnostava romaani, jossa yhden luvun päättävä siirtyy uteliaana seuraavaan lukuun." (Huttunen)

Toivottavasti mielenkiintoisia lukuja on meillä jokaisella vielä paljon lukematta !

Osallisuuden kokemus onnellistaa

Tämän päivän Helsingin sanomissa on artikkeli tuoreesta onnellisuustutkimuksesta otsakkeella
Onnessa on isot erot.

Turvallisuuden tunne herätti tyytyväisyyttä. Tärkeä onnellisuutta lisäävä tekijä oli rakkaus ja rakastetuksi tuleminen, läheiset ihmiset siis. Merkityksellistä oli kuuluminen johonkin ryhmään. Tunne siitä, että on osa jostakin ryhmästä. Tyytymättömille oli tyypillistä yksinäisyys, masentuneisuus sekä epäonnistumisen tunteet.

Ei mitään uutta auringon alla. Näitä asioita aikaisemmatkin onnellisuustutkimukset ovat tuoneet esiin. Muistan lukeneeni siitäkin, että jos ihminen kuolinvuoteellaan jotain katuu, se usein liittyy siihen, että ei ole tarpeeksi antanut aikaa läheisilleen. Siinä vaiheessa maineella ja rahalla ei nähdä enää merkitystä.

Tutkimuksen tekijä Sakari Kainulainen peräänkuuluttaa yhteiskuntaa tekemään ihmisille hyvän elämän. Ihmissuhteiden ja yhteisöllisyyden vaalimisen ei hänestä pitäisi jäädä vain yksilöiden varaan.

No joo, miksi ei näinkin. Rakenteilla, esimerkiksi asuntojen rakentamispolitiikalla, voitaneen vaikuttaa yhteisöllisyyteen. Itse kuitenkin kääntäisin katseen ennemminkin jokaiseen yksilöön. Ihmissuhteita ei voi kukaan toiselle luoda. Kyllä jokaisen on itse mentävä ihmisten pariin ja otettava kontaktia. No, nykyään se saattaa merkitä nettiinkin menoa. Toki sieltäkin moni on löytänyt ystäviä, jopa puolison. Itse kukin voi myös huomioida ympäristössään hänet, jonka arvelee kaipaavan seuraa.

Asiat voivat olla yksinkertaisia. Tai sitten ei.

Tutkimus koski 20-64 vuotiaita eli työikäisiä. Pääsääntöisesti heillä lienee mahdollisuus hakeutua ihmisten pariin. Tilanne on jo toinen vanhemmissa ikäluokissa. Erilaiset sairaudet, liikunnan ja aistien vajavuudet voivat heikentää aktiivisuutta sosiaalisissa suhteissa. Siksi yksinäisyyden tunteet ovat monille tuttuja. Vapaaehtoistyöllä pyritään lisäämään tarvittaessa heidän ihmissuhteitaan.

Liikuntaa neljällä takatassulla

Terveempi elämä palaa pätkittäin. On se hyvä, että on kehitelty apuvälineitä, jos liikkuminen omin keinoin ei onnistu. Seuranani ovat nyt kyynärsauvat ja joskus öisin rollaattori. Sen kyydissä kun on hyvä tuoda pakastekaapista kylmäpusseja petikaveriksi jomottaville polville.

Tässä vajaaliikuntakykyisenä, toipuessani polvileikkauksesta, olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta siitä, kun pystyy omatoimisesti liikkumaan. Hyvä , että apuvälineitä on, silloin kun niitä tarvitsee, kuten edellä totesin. Niissä on kuitenkin omat rajoitteensa. Siksi nostankin hattua niille, jotka niitä jatkuvasti tarvitsevat ja jaksavat silti liikkua ihmisten ilmoilla. Tulevaisuudesta kun kukaan ei tiedä, ne voivat toki tulla itsellenikin vielä pysyviksi kumppaneiksi. Tästä operaatiosta on kuitenkin tarkoitus viikkojen päästä pystyä taas omin voimin kävelemään.

Tervehtymiseen päin viitannee sekin, että jonakin päivänä on jo pitkästyttänyt. Monenlaista tekemistä kyllä on. Päivittäiset kaksi kävelylenkkiä miehen ja koiran kanssa kuuluvat toipumisohjelmaan, kuten myös neljä sänkyjumppahetkeä. Kirjoittamisopintojen verkkokurssi on menossa. Kirjoja ja äänikirjoja olen varannut jo etukäteen. Sukan kutominen on edistynyt vähän alkua pitemmälle.

Nyt tuntuu jo siltä, että voisin sallia ystävien tulla kahville minua viihdyttämään. Tähän asti olen heitä toppuutellut. Mitä nyt kaksi puolipöljää entistä työkaveria kävi jo Coxassa nostamassa kuoharimaljan uusille polvilleni. Hoitajan luvalla.

Huom. ei heikkohermoisille. Minä. Arpipolvi hakasineen. Missä Miss Silopolvi-kisat?

Jos haluat leikkaukseen, mene Coxaan!

Siis haluat ja haluat. Kuka hullu nyt leikkaukseen HALUAISI! En minä ainakaan. Sinne sitten kuitenkin jouduin. Tai pikemminkin suostuin, kun takatassuni tarpeeksi hankaliksi äityivät.



Leikkausta edeltävänä iltana hermostunutta tavaroiden järjestelyä.

Nyt on kymmenes päivä molempien polvien tekonivelleikkauksesta. Koboltti-kromia on polviin sementillä istutettu. Huh huh! Pelkkä ajattelu vähän huimaa.

Kuulemma kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Kipuja on tosin ollut kaikista mömmöistä huolimatta enemmän kuin etukäteen uskoin.

Toisena leikkauksen jälkeisenä pävänä meinasi uskoa loppua, kun olo oli kivuliaampaa kuin aikaisemmin. Loistava henkilökunta fyssarista hoitajiin tsemppasi, kun tippa meinasi tulla silmään - ja tulikin.

Kävelytelineelle nousin seisomaan heti leikkausta seuraavana päivänä.

Viidentenä päivänä pääsin paaritaksilla kotiin. Taksarilla oli hauska laulettu soittoääni puhelimessa: "keikkaa pukkaa niin helevetisti". Häneltä sain myös suppilovahveromunakasreseptin, jota oma mies laittoi heti samana iltana.

Siis matkailu avartaa aina! Vaikka vain paaritaksailu Taysistä noin viisi kilometriä kotiin.

Vähitellen elämä voittaa alaa yhä enemmän. Toki enimmäkseen makailen jalat ylhäällä kylmäpakkausten kanssa. Sauvoilla olen käynyt jo kolmena päivänä hieman ulkonakin kävelemässä.

Miksi sitten kannattaa mennä coxaan, jos tarvitsee tekonivelhoitoa?

Kuten jo sanoin, hoitajat olivat pääsääntöisesti osaavia ja kannustavia, lääkärit samoin.
Ilman fysioterapeuttien kahta päivittäistä käyntiä ja ohjausta ei mistään olisi tullut mitään.
Ruoka oli hyvää. Kahden hengen huone tilava ja toimiva. Huonetoverissakaan ei ollut vikaa, mitä nyt kuorsasi. Siihen auttoivat korvatulpat ja tyyny korvan päällä.

Jälkihoito tuntuu myös mallikkaalta. Vuodeosastolle voi ja pitää soittaa heti, jos joku askarruttaa. Itse soitin joku päivä päivystävälle fysioterapeutille kysyäkseni liikunnasta. Sivulauseessa tuli ilmi, että kivut eivät ole hallinnassa. Fysioterapeutti yhdisti heti hoitajalle, joka lupasi, että lääkäri soittaa. Eipä aikaakaan, kun anestesialääkäri soitti. Sain pienen lisäyksen kipulääkitykseen sekä haettavaksi muutaman vahvemman opiaatin osastolta.

Jos tämä ei ole hyvää hoitoa, niin mikä sitten?

Kaikenlaisilta hulluilta päiviltä saa mukaansa kassin.



Arvoitus: mikä tämä on?

ps.1. Edellä oleva ei ole maksettu mainos. Toki tämän jälkeen odotan, että hoitopäivämaksuni ainakin puolittuu.
ps.2. Arvoituksen vastaus: oksennuspussi