Tässä vajaaliikuntakykyisenä, toipuessani polvileikkauksesta, olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta siitä, kun pystyy omatoimisesti liikkumaan. Hyvä , että apuvälineitä on, silloin kun niitä tarvitsee, kuten edellä totesin. Niissä on kuitenkin omat rajoitteensa. Siksi nostankin hattua niille, jotka niitä jatkuvasti tarvitsevat ja jaksavat silti liikkua ihmisten ilmoilla. Tulevaisuudesta kun kukaan ei tiedä, ne voivat toki tulla itsellenikin vielä pysyviksi kumppaneiksi. Tästä operaatiosta on kuitenkin tarkoitus viikkojen päästä pystyä taas omin voimin kävelemään.
Tervehtymiseen päin viitannee sekin, että jonakin päivänä on jo pitkästyttänyt. Monenlaista tekemistä kyllä on. Päivittäiset kaksi kävelylenkkiä miehen ja koiran kanssa kuuluvat toipumisohjelmaan, kuten myös neljä sänkyjumppahetkeä. Kirjoittamisopintojen verkkokurssi on menossa. Kirjoja ja äänikirjoja olen varannut jo etukäteen. Sukan kutominen on edistynyt vähän alkua pitemmälle.
Nyt tuntuu jo siltä, että voisin sallia ystävien tulla kahville minua viihdyttämään. Tähän asti olen heitä toppuutellut. Mitä nyt kaksi puolipöljää entistä työkaveria kävi jo Coxassa nostamassa kuoharimaljan uusille polvilleni. Hoitajan luvalla.
 |
| Huom. ei heikkohermoisille. Minä. Arpipolvi hakasineen. Missä Miss Silopolvi-kisat? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti