Laivaristeilyllä saattelimme eläkeläisystävän Tukholmassa Köpenhaminan junaan . Hän oli lähdössä patikoinnille Santiago de Compostelan reitille. Paluulippu oli kahden kuukauden päähän.
Ihailin hänen rohkeuttaan, etenkin lähteä yksin.Minusta ei siihen olisi.
Hän ei kokenut olevansa rohkea.Jos hankaluuksia tulee, aina voi palata aikaisemmin. Kotiinkin on moni kuollut.
Illalla laivan karaokebaarissa päätin käydä laulamassa minäkin. Ystäväni mielestä se oli rohkea teko. Hän ei siihen pystyisi. No jaa, kyllä se hiukan uskallusta itseltänikin vaati, kun ylen harvoin tällaista harrastan. Paljon ei tosin sieluun satu, jos mokailee ihan oudon yleisön edessä. Mutta olinko oikeasti rohkea? Enpä usko.
Kävin katsomassa itsemurhista kertovan dokumenttielokuvan: Näin unta elämästä. Siinä itsemurhaa yrittänyt nuori nainen kertoo ajatelleensa, että hän on ihminen, joka uskaltaa tappaa itsensä.
Onko itsemurha tai sen yritys siis rohkea teko?
Ei. Itsemurha on epätoivoisen, näköalattoman, nurkkaan ajautuneen ihmisen näkemä ainut mahdollisuus päästä eroon ahdistavasta tilanteesta. Muuta vaihtoehtoa hän ei näe.
Elokuvan tyttö soitti viime hetkellä lääketokkurassa poikaystävälleen. Poikaystävän romahdus ja epätoivo saivat hänet haluamaan jäädä henkiin, hän kertoo.
Elämän paradokseja onkin se, että jotkut tekevät kaikkensa, että voisivat vielä elää, vakavasta sairaudestakin huolimatta. Toiset haluavat vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä, kun eivät osaa hakea tai saa apua.
Saduissa sankarit ovat rohkeita. He voittavat pahimmatkin esteet, lohikäärmeistä viekkaisiin velhoihin.
Arkielämän rohkeita sankareita ovatkin he, jotka vaikeissakin elämäntilanteissa jaksavat herätä uuteen aamuun. He pystyvät näkemään valonpilkahdukset ja kestämään tai selättämään vaikeuksia. Ja hakemaan tarvittaessa apua.
J. Karjalainen lauloi aikoinaan näin:
Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
- ihan jokainen.
Näinkin. Oman elämänsä sankareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti