Viime viikolla julkistettiin kaksi nuoriin liittyvää tutkimusta.THL:n kouluterveyskysely koskee peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisia sekä lukion ja ammattioppilaitosten 1. ja 2. vuoden opiskelijoita.Nuorten tupakointi, humalajuominen ja koululintsaus ovat sen mukaan esimerkiksi vähentyneet, aktiivinen liikunta lisääntynyt.Hyvä näin. MUTTA.Vaikeudet koulutehtävissä ja sosiaalisissa suhteissa ovat lisääntyneet kymmenen viime vuoden aikana. Paljon esiintyy myös sosiaalista ahdistuneisuutta ja naurunalaiseksi joutumisen pelkoa, joka estää asioiden tekemistä.
Tamperelaisista 8. ja 9. luokan tytöistä runsas viidennes oli hakenut apua masentuneisuuteen ammattiauttajalta. Hyvä, että hakivat, mutta hyvästä ei kerro se, että niin moni tarvitsee apua.Ja todennäköisesti vielä useamman olisi syytä hakea apua.Kynnystä kun edelleen on avun hakemiseen.
Lastenpsykiatri Tytti Solantauksen tutkimusten mukaan (vuosina 1983, 1993, 2007) nuorten pelot yksinäisyydestä ovat nelinkertaistuneet parinkymmenen vuoden aikana. Yksinäisyyden pelon lisäksi pelätään aiempaa enemmän kuolemaa, sairastumista sekä väärien päätösten tekemistä valintatilanteissa.Solantaus kyseleekin kouluryhmien, yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun perään.Solantaus näkee nuoren yhteiskunnan peilinä.
Yhdyn Solantauksen näkemyksiin. Nähdäkseni meidän kaikkien odotetaan olevan Oman Elämämme Sankareita: tehdä itse elämästämme se, mitä haluamme. Jos näin ei mene, vika on siis itsessä.Miten yksilökorosteisessa yhteiskunnassa yhteisällisyys voisi olla vahva?
Solantaus kaipaa nuorille tukea koulutusvalintoihin. Kun ajattelen omaa kouluaikaani, valintoja ei tarvinnut juurikaan tehdä. Toki oli valinta, meneekö ja pääseekö oppikouluun ja jatkaako lukiossa. Siellä taas piti valita lähinnä lyhyt tai pitkä matikka. Voi olla, että muistan osin väärinkin, mutta nykykaltaista valintojen määrää ei toki ollut. Tuntuu ristiriitaiselta, että nykypäivänä valinnat ahdistavat niin kovasti. Ristiriita tulee mielestäni siitä, että nykyään on mahdollisuus myöhemmin opiskella aineita, joita koulussa ei ole käynyt. Nämä mahdollisuudet olivat vuosikymmeniä sitten lähes olemattomat.Valinnat eivät nykyään ole kiveen hakattuja.
En ole koskaan lämmennyt luokattomille lukioille, saati luokattomalle yläasteelle. Suuresti arvostamani psykologian tohtori Liisa Keltikangas-Järvinen on joskus ihmetellyt yhteiskuntaa, jossa pikkulapset laitetaan ryhmiin vaiheessa, jossa se ei ole heille hyväksi tai ainakaan he eivät siitä hyödy. Vastaavasti nuorilta, jotka tarvitsisivat ryhmää kehityksensä tueksi, se koulussa poistetaan. Taidatkos sen osuvammin sanoa.
Oma lukunsa on sitten kasvatusmalli, jossa keskeinen tavoite on lapsen mahdollisimman aikainen itsenäistäminen, yksin pärjääminen.Lapsi ja nuori voi selvitä kyllä ikätasoonsa nähden liian vaativista asioista, mutta turvallisuuden tunteen kustannuksella. Hän oppii jo varhain mallin, että muihin ei pidä turvautua. Nuorikin ja erityisesti nuori tarvitsisi tukea monasti enemmän kuin mitä päältä näyttää.
Solantaus uskoo, että paluuta vanhaan luokkamalliin koulussa ei ole. Niin uskon minäkin. Hänestä olisi silti tärkeää pitää huolta, että nuorella on ryhmä, johon kuuluu. Kenen tehtävä tästä olisi huolehtia; opettajien, vanhempien ? Vielä vaikeampi kysymys on se, miten tämä huolenpito voisi tapahtua? Minä en ainakaan sitä tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti