Tuli tehtyä etelän matka! Siis ihan Helsinkiin asti. Vuosia sitten sain siskon tytöltä synttärilahjaksi etelän matkan - edestakaisen junalipun Toijalaan. Senkin reissun tietysti tein, kun kerran ilmaiseksi pääsin. Tällä kertaa Hesaan jouduin ihan itse maksamaan. Selvisi reissussa sellainenkin asia, että lipputoimistosta ostaen lippu maksaa euron enmmän, jos matkustaa samana päivänä. Tällainen muutos on tullut kesäkuun alussa. Kuka se sanoikaan, että matkustelu avartaa. Studio Pasilassa olin ystävän kanssa katsomassa Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelijöinä Marja Larivaara ja Eero Aho. Ahoa fanitan suurella sydämellä, mutta Larivaaraan suhtauduin epäillen. Havaitsin kyllä sitten, että en ole häntä teatterin lavalla edes koskaan nähnyt. Mielikuva näyttelijän työstä on syntynyt vain ilmeisesti lehtijuttujen perusteella. Esitys oli intensiivinen, vaikuttava, otteessaan pitävä kaiken aikaa ja etenkin loppu oli yllättävä. Kaikki näyttämöllä nähty oli kyllä uskottavaa ja elämälle tuttua. Sympatiani olivat aika lailla näytelmän Johanin puolella, hän kun oli lähes kaiken aikaa ihan pihalla itsessään ja omassa elämässään. Näytelmän Mariannessa näkyi naisen kyky löytää voimia ja vahvuutta kipeässäkin tilanteessa. Nähdyt aiheet ja tapahtumat elivät mielessämme ja jutuissamme pikkutunneille asti. Yritimme ystävän kanssa jälkeenpäin miettiä esityksen premissiä eli pääsanomaa. Mitään yhtä oikeaa, kristallinkirkasta ei mielestäni löytynyt, jotain yritelmiä kuitenkin. Yksi voisi olla: Ihmisen on ensin kohdattava ja kestettävä oma syvä yksinäisyytensä ennenkuin voi elää tyydyttävässä suhteessa toisen kanssa. Toinen yritelmä voisi olla: Kukaan ei oikeastaan tunne itseään, vielä vähemmän toista.
Tätä esitystä voisin kovasti suositella, ellen olisi tyystin lopettanut tällaisia suosituksia. Lopetin ne sen jälkeen, kun suosittelujeni perusteella pari ystävää meni teatteriin ja heistä esitys olikin kehnoista kehnoin. Opin kerrasta, että yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta ja kolmas ei mistään. Miksipä siis ketään kehoittaisin menemään oman kokemukseni perusteella minnekään!
Tänään minulla oli Hesassa vielä taidetreffit itseni kanssa. Olin Ateneumissa katsomassa Rafael Wardin näyttelyä. Hänen tauluistaan mie tykkään! Näyttelyssä tuli itselleni aikaisempaa laajempi käsitys hänen taiteestaan. Hänellä oli 1950-luvulta joitain aika "vähävärisiä" tauluja ja myöskin asetelmia. Uusimmat teokset olivat mustia. Eniten ehkä pidin hänen maalauksistaan hoitokodin ihmisistä. Jostakin esitteestä luin Wardin sanoneen, että "koska maalaan elämää, maalaan ihmisiä." Wardin ihmiset eivät ole kovin selväpiirteisiä, mutta usein värikylläisiä.- Nämä nyt ovat tällaisia, taidetta täysin ymmärtämättömän ihmisen subjektiivisiä ajatuksia. Kun lähdin Ateneumista, bongasin kadulla itse taiteilija Wardin. Pölähdin tietysti häntä kiittelemään näyttelystä. Siinä ja siinä, että en pyytänyt häntä kanssani "kaverikuvaan", eikös silleen kuuluisi tehdä, kun tapaa jonkun suosikkinsa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti