Kulunut kesä jää pysyvästi mieleeni. Ei kuitenkaan poikkeuksellisista helteistä, vaan ihan muusta syystä. Menetin isosiskoni kuolemalle. Aivosyöpä vei hänet neljän kuukauden sairastamisen jälkeen.
Vieläkin asiaa on vaikea uskoa, vaikka tieto lähestyvästä kuolemasta oli alusta asti tiedossa. Sairauden etenemisnopeus oli silti poikkeuksellisen nopea. Yhtäkkiä perusterve, liikunnallinen ja aktiivinen ihminen on kuoleman merkitsemä. Hetki vain ja häntä ei enää ole.
Sisarussuhde on usein elämän pisin ihmissuhde, meilläkin pitkästi yli 60 vuotta. Siihen ehti mahtua monia mukavia muistoja, mutta myös kärhämiä ja kateuttakin. Kaikkia tunteita, joita läheisiin suhteisiin yleensäkin liittyy.
Menetys on raskain tietenkin kaikkein läheisimmille: puolisolle ja lapsille.He tarvitsevat kaiken saatavilla olevan tuen.
Huomaan, että asiasta on vaikeahko kirjoittaa. Silti haluan sen tässä tehdä.Tämäkin kun on ikääntymiseen liittyvä tosiasia: yhä useammin kuolema vierailee läheisien luona. Koska se pysähtyy kolkuttelemaan omalle ovelle? Sitä en onneksi tiedä.
"Ei mikään voi kuolla
ei kukat ei tuuli
ei rakkaus kuolla voi
ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakseja muualla tuuli soi"
(Aila Meriluoto)
Marjatta,
ei hyvästijättö ole tää
et pois ole mennyt
vaikka emme sua nää...............
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti