Hidas suru

"Suru on hidas. Menetyksen ymmärtäminen voi kestää päiviä, viikkoja. Surevalle faktojen puhuminen voi olla väkivaltaa."

Näin kertoili psykologi, traumapsykoterapeutti ja kouluttaja Soile Poijula viime viikolla Joensuun Psykologikongressissa. 

Poijula on kovan sarjan osaaja surun ja trauman saralla, itsekin aiheista myös tutkimusta  tehneenä.  Siksi häntä on aina mielenkiintoista kuunnella.

Monelle läheisensä menettäneelle asiat ovat toki kokemuksellisesti tuttuja. Poijulakin tosin korosti surukokemuksen yksilöllisyyttä: "Ei ole vaiheita eikä kaavaa."

Ensimmäisen vuoden aikana kaikki reaktiot ovat aikuisella normaaleja. Itsekin olen huomannut, että usein ihmiset kertovatkin, että vuoden jälkeen vähän helpottaa, kun on kokenut kaikki vuodenajat ja niihin liittyvät tapahtumat ilman menetettyä läheistä. Tuntuu hyvin järkeen käyvältä.

Itseäni kiinnosti erityisesti Poijulan esiin tuoma teoria surevan mielen liikkumisesta kahden tilan välillä: menetyssuuntautuneen ja irtipäästämissuuntautuneen, uuden elämän välillä; välillä juuttuen jompaan kumpaa. Tällainen "liikehdintä" ennustaa toipumista päinvastoin kuin syvä uppoutuminen, juuttuminen suruun tai surun välttely. Välttelijä voi romahtaa psyykkisesti tai somaattisesti myöhemmin. Minusta siinä silloin voi olla vaikea löytää yhteyttä näiden kahden asian välillä, kun menetyksestä on jo kulunut aikaa.

Tutkimusten mukaan puolet surevista sopeutuu tilanteeseen ilman suuria vaikeuksia. Tosin vajaa kolmannes kärsii depressiosta suruaikana. Akuutissa surussa ovat tavallisia monenlaiset tunteet. Riski psyykkisiin ja ruumiillisiin sairauksiin on tavallista suurempi.

Normaali suru ei ole tila, vaan prosessi, tunteiden vuoristorata. Vähitellen myönteiset tunteet ja onnelliset muistot saavat yhä enemmän tilaa mielessä.

Ajan myötä surevissa voi tapahtua henkistä kasvua. Eri tutkimusten mukaan 37- 90%:lla surun kokeneista tätä tapahtuu. Sosiaalisen tuen merkitys on suuri.

Kaikella on siis aikansa, tässäkin asiassa, ajattelen. Jokaisella surevalla on kuitenkin toivoa myönteisten tunteiden palaamisesta tuskan ja kärsimyksen tilalle.

Vähitellen.

Hauras elämänlanka

Kulunut kesä jää pysyvästi mieleeni. Ei kuitenkaan poikkeuksellisista helteistä, vaan ihan muusta syystä. Menetin isosiskoni kuolemalle. Aivosyöpä vei hänet neljän kuukauden sairastamisen jälkeen.

Vieläkin asiaa on vaikea uskoa, vaikka tieto lähestyvästä kuolemasta oli alusta asti tiedossa. Sairauden etenemisnopeus oli silti poikkeuksellisen nopea. Yhtäkkiä perusterve, liikunnallinen ja aktiivinen ihminen on kuoleman merkitsemä. Hetki vain ja häntä ei enää ole.

Sisarussuhde on usein elämän pisin ihmissuhde, meilläkin pitkästi yli 60 vuotta. Siihen ehti mahtua monia mukavia muistoja, mutta myös kärhämiä ja  kateuttakin. Kaikkia tunteita, joita läheisiin suhteisiin yleensäkin liittyy.

Menetys on raskain tietenkin kaikkein läheisimmille: puolisolle ja lapsille.He tarvitsevat kaiken saatavilla olevan tuen.

Huomaan, että asiasta on vaikeahko kirjoittaa. Silti haluan sen tässä tehdä.Tämäkin kun on ikääntymiseen liittyvä tosiasia: yhä useammin kuolema vierailee läheisien luona. Koska se pysähtyy kolkuttelemaan omalle ovelle? Sitä en onneksi tiedä.

"Ei mikään voi kuolla
ei kukat ei tuuli
ei rakkaus kuolla voi
ohi polku vain kulkee 
ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi" 
(Aila Meriluoto)

Marjatta,
ei hyvästijättö ole tää
et pois ole mennyt 
vaikka emme sua nää...............