Saako ikääntynyt käyttää itse rahansa vai pitääkö hänen säästää ne perintönä jälkeläiselle?
Tähän kysymykseen sohaisi tänään Tampereen radiossa siviilioikeuden professori Urpo Kangas. Hän esitti näkemyksenään, että vanhusten pitäisi käyttää itse rahansa ostamalla palveluita, hemmotteluja ja yleensäkin kaikkea, mikä tuottaa mielihyvää. Rahoja ei pitäisi jättää perinnöksi.
Olen noin niinkuin periaatteessa samaa mieltä. Olettaen, että ihminen itse näin haluaa. Kun nyt kuitenkin asiassa kuin asiassa vedotaan nykyään ihmisoikeuksiin ja itsemääräämisoikeuteen, sanoisin, että himppujako se kenellekään kuuluu, jos joku haluaa olla käyttämättä rahojaan enemmän kuin kokee tarvitsevansa!
Tiedän toki ikääntyneitä, jotka eivät raaski käyttää rahojaan edes tarpeelliseen. Kyse on kuitenkin omien havaintojeni mukaan köyhempinä aikoina opitusta ylenpalttisesta säästäväisyydestä. Ei perillisten ajattelusta.
Jos kaikkia lehtijuttuja on uskominen, osa aikuisista jälkeläisistä myös suorastansa vaatii rahaa vanhemmiltaan. Useimmiten jo heidän eläessään. Silloin on kyllä jotakin pahasti vinksallaan.
Ihan en nyt kuitenkaan ymmärrä, miksi asiasta tehtiin ihan gallupkyselyitä kadulla. Yritetäänkö tässä nyt hakea jotain yleistä mielipidettä, jota sitten meidän eläkeikäisten tulisi kuunnella? Ja tietysti elää sen mukaan. Olen siis samaa mieltä kuin eräs haastateltu: sekä että. Eli tekee niin kuin haluaa.
Asian käsittely vaikuttaa samantapaiselta kuin että pitäisikö lapsen saada syödä karkit heti vai pitäisikö hänen ne säästää.
Onkohan tässä nyt unohtunut se, että me työelämästä poistuneet olemme jo isoja tyttöjä ja poikia. Osaamme ihan itsekin ajatella. Ainakin niinkauan kuin dementoitumista ei ole tapahtunut.
Sitä paitsi saattaa käydä niinkin, että joudumme sijoittamaan kaiken liikenevän rahnan omaan hoitoomme vanhana. Yhteiskunnan varat eivät taida riittää.
On myös syytä muistaa, että osalla ikääntyneistä ylimääräinen raha tai omaisuus ei ole mikään ongelma.
Sitä kun ei ole.
